Valaistusta tilanteeseen tuli pukinkontista toimittaja Pentti Sainion uusimmassa kirjassa Minne Suomi pommittaa? Siinä konkaritoimittaja selvittelee 25 vuotta salaisina olleiden, nyt julkisiksi tulleiden asiakirjojen pohjalta tapahtumien kulkua.
Silmät pystyssä olen lukenut, kuinka Naton tarkkailijajäsenestä tuli rauhankumppanuuden kautta Naton kumppani. Kuinka syntyi ns. isäntämaasopimus, josta ei oikein tiedä, kuka on isäntä ja kuka renki, ja jonka nojalla Nato on ilmestynyt Suomeen. Sotilaallisesti liittoutumaton maamme on viety Naton harjoituksiin opettelemaan avun antamista Naton jäsenmaille 5. artiklan nojalla.
Miettivätkö 19 Nato-maata Yhdysvaltojen johdolla sitä, minne pommitetaan seuraavaksi? Nyt on Suomellakin valmius lähteä ”kansanvälisiin tehtäviin” toisin kuin Libyan pommitusten aikaan 2011, vaikka halua oli jo silloin – ainakin Kataisen hallituksen eurooppa- ja ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbilla. Hornetit ovat vihdoin saaneet hyökkäämiseen sopivat ilmasta maahan ammuttavat JASSM-ohjukset, ja viime syksynä lentäjät läpäisivät Alaskan harjoituksissa Yhdysvaltojen soveltuvuustestin tositoimiin.
Sainiota lukiessani pohdin, että kyseessä on ollut mestarillinen hybridivaikuttaminen. Pieni johtavien virkamiesten, sotilaiden ja poliitikkojen piiri on yhteistyössä ulkovaltojen edustajien kanssa vienyt meidät sotilaalliseen yhteistyöhön läntisten suurvaltojen kanssa. Tämä on tapahtunut kansalaisten tietämättä ilman asianmukaisia päätöksiä, ilman mitään keskustelua edes eduskunnassa – julkisuudesta puhumattakaan. Suunnitellun hävittäjähankinnan kohdalla ei saisi käydä samoin.
Hannu Ketoharju