Illalla 9.11.1989 Itä-Saksan politbyroon tiedotuksesta vastaava jäsen Günter Schabowski asteli itsevarmana median eteen pitämään lehdistötilaisuutta. Puoluejohtaja Egon Krenzin jälkeen hän oli Itä-Saksan toiseksi tärkein poliitikko. Kaikkia käsissään olleita, tiedotettavaksi tarkoitettuja papereita hän ei ollut ehtinyt lukea. Kun kollegat olivat ihmetelleet, miten hän voi tiedottaa asioista joista ei edes tiedä, oli Schabowski vastannut: jos osaa saksaa ja jos osaa lukea sujuvasti ääneen, se riittää.
Yhtenä viimeisistä asioista tiedotettavana oli kansalaisten ulkomaanmatkustelun helpottaminen. Työikäisen väestön pakeneminen länteen oli ollut ongelma koko Itä-Saksan olemassaolon ajan. Viime vuosina ja kuukausina tilanne oli karannut täysin käsistä. Koulutettu ja nuori työvoima oli paennut maasta ensin Unkarin ja sitten Tšekkoslovakian kautta. Osaavan työikäisen väestön maastamuutto oli yksi Itä-Saksan valtiontalouden vakavimmista ongelmista.
Siinä missä Neuvostoliitossa ja muualla Itä-Euroopassa olivat puhaltaneet jo vuosia perestroikan ja glasnostin uudistusten tuulet, Itä-Saksassa oli pidetty jääräpäisesti kiinni vanhasta. Lehdistössä sensuroitiin perestroikaa kannattavat kirjoitukset, ja hallitus yritti pysäyttää maastapakoa tiukentamalla matkustusrajoituksia entisestään. Kriitikoiden mukaan matkustusrajoituksia ja kontrollia lisäämällä hallitus reagoi ongelman seurauksiin, ei syihin.
Leipzigistä alkaneet mielenosoitukset olivat huipentuneet Berliinissä, jonne kokoontui lokakuun neljäntenä päivänä yli miljoona ihmistä. Kansalaisten tyytymättömyys ja protestointi johti tilanteeseen, jossa DDR:ää hallitseva sosialistinen yhtenäisyyspuolue katsoi parhaaksi höllentää matkustelurajoituksia.
Schabowskin lukeman tiedotteen mukaan Länsi-Saksaan matkustavien ei tarvitse jatkossa anoa etukäteen viisumia, vaan he voivat saada matkustusoikeuden raja-asemalta. Yleisön joukosta kysyttiin, koska nämä asetukset astuvat voimaan. Schabowski selaili papereitaan lukulasiensa läpi silminnähden hämmentyneenä. Sitten hän lausui sanat, jotka muuttivat maailmanhistoriaa peruuttamattomasti: ”Das trifft nach meiner Kenntnis… ist das sofort… unverzüglich”, eli ”Tietojeni mukaan… heti… välittömästi.”
Lehdistötilaisuus lähetettiin suorana lähetyksenä. Kymmenet tuhannet itäberliiniläiset nousivat kotisohviltaan ja lähtivät Brandenburgin portille, jossa he vaativat äskeiseen lehdistötiedotteeseen vedoten pääsyä rajan yli muurin länsipuolelle. Länsi-Saksan televisio heitti lisää löylyä uutisoimalla Itä-Saksan hallituksen julistaneen, että heidän rajansa ovat nyt avoinna kaikille. Itä-Saksan rajavartijat eivät tienneet mitä tehdä. Myös he olivat nähneet lehdistötilaisuuden, mutta mitään ohjeita uusista käytännöistä, saati sitten kaavakkeita millä panna niitä toimeen, he eivät olleet saaneet. Oli ilta, joten heillä oli vaikeuksia saada tarkempia ohjeita myöskään puhelimitse. Paineen kasvaessa ja väkijoukon vaatimusten koventuessa he aukaisivat portit, täysin vastoin vuosikymmeniä käytössä olleita käytäntöjä ja ohjeita.
Yli miljoona saksalaista kävi tuon viikonlopun aikana Saksan liittotasavallan puolella. Muuria alettiin purkaa seuraavien päivien aikana. Maassa järjestettiin vapaat vaalit, jotka kristillinen puolue voitti. Uusi hallitus ajoi Saksojen yhdistymistä, joten Saksan liittotasavallan markka otettiin käyttöön jo seuraavana kesänä. Saksat yhdistyivät 3. lokakuuta 1990. Aluksi Neuvostoliitto vastusti Saksojen yhdistymistä, mutta pyörsi kantansa Saksan liittotasavallan luvatessa Neuvostoliitolle taloudellista apua puna-armeijan poistamiseen maasta.
PROTESTANTTINEN KIRKKO SUOJASATAMANA OPPOSITIOVOIMILLE
Miten tähän oli tultu? Vielä vuoden 1989 alussa Itä-Saksan johtaja Erich Honecker oli julistanut, että Berliinin muuri pysyisi pystyssä seuraavat sata vuotta. Hän ei ollut arveluidensa kanssa yksin: vain viisi prosenttia itäsaksalaisista kertoi aavistelleensa vallankumouksen olleen tuloillaan, ja 76 prosenttia heistä myönsi olleensa tapahtumien käänteestä täysin yllättyneitä.
Kutakuinkin ainut instituutio, jossa sallittiin hallitusta kritisoivaa keskustelua, oli piskuinen protestanttinen kirkko. Yhtenä syynä kirkon erityisvapaudelle oli kirkon ja valtion vuonna 1978 solmima sopimus, jonka mukaan valtio ei puutu kirkon sisäiseen toimintaan, kunhan kirkon johto sitoutuu olemaan ”kirkkona sosialismin sisällä” eli ohjaa pappinsa toimimaan systeemin mukaan, ei sitä vastaan. Yhtenä syynä tälle erityisvapaudelle saattoi olla, ettei Erich Honecker uskonut kirkon pystyvän muodostamaan uhkaa valtiolle, olihan uskontoa harjoittavien osuus kansalaisista vain noin kymmenisen prosenttia.
Kirkko käytti etuoikeuttaan tehokkaasti hyväkseen. Kirkon tiloihin perustettiin kirjastoja, jonne koottiin muualla kiellettyä kirjallisuutta. Uskonnolliset tilaisuudet olivat kaikille avoimia ja niissä harjoitettiin vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Oli tilanteita, joissa poliisi rikkoi tätä sopimusta, mutta 1980-luvun kuluessa kirkot olivat yhä enenevässä määrin suojasatamia kasvavalle joukolle oppositioryhmiä.
Erityisen aktiivisia tässä suhteessa oltiin Leipzigissä. Jo pelkästään Leipzigin Pyhän Nikolaksen kirkossa toimi 1980-luvun alussa 20–25 erilaista rauhaan, oikeudenmukaisuuteen, ihmisoikeuksiin ja ympäristökysymyksiin keskittynyttä ryhmää. Pastori Wonnebergerin johdolla jokamaanantaisista rauhanrukoustilaisuuksista tuli suosittuja. Niissä luettiin Raamattua, veisattiin virsiä, otettiin vastaan rukouspyyntöjä ja meditoitiin, mutta aikaa oli varattu myös esitelmille ja keskusteluille vapaavalintaisista aiheista. Vuonna 1988 nämä tilaisuudet vetivät keskimäärin 700 ihmistä viikoittain.
Väkivallattomista vallankumouksista kirjan kirjoittaneen Sharon Erickson Nepstadin mukaan tilaisuuksien järjestäjät tiesivät mitä olivat tekemässä. Osanottajamäärän kasvaessa ja äänenpainojen koventuessa he ymmärsivät nopeasti, kuinka syviä ja voimakkaita vihan, katkeruuden ja kyllästymisen tunteita ihmisillä oli valtiota ja poliisia kohtaan. ”He tiesivät, että tämä viha saattaa helposti purkautua poliittisena vastarintana, ja kun se tapahtuisi, he halusivat sen ottavan väkivallattoman muodon”, kirjoittaa Nepstad.
Väkivallattomuudesta järjestettiin työpajoja ja harjoituksia. Leipzigin kirkoissa papit muistuttivat ihmisten mieliin Mahatma Gandhin ja Martin Luther Kingin kirjoituksia ja kokemuksia ja kehottivat ihmisiä voittamaan ahdistuksensa, luopumaan väkivallasta ja olemaan ystävällisiä jopa Stasin väelle.
KIRKOSTA KADUILLE
Tammikuussa 1989 aika oli kypsä toiminnalle. Keskiyöllä 12.1. aktivistit jakoivat tuhansia lentolehtisiä, joissa kutsuttiin mielenosoitukseen seuraavalla viikolla kaupungintalon edustalle. Stasi sai tietää asiasta nopeasti ja pidätti tusinan verran liikkeen johtajia. Sovittuna päivänä noin kahdeksansataa kansalaista kokoontui hiljaiseen marssiin. Poliisi käytti pamppujaan ja pidätti heistä lähes sata. Vaikka poliisi onnistuikin pysäyttämään marssin ennen kuin se saavutti määränpäänsä, oli kyseessä silti tärkeä käännekohta: toiminta oli laajentunut kirkon seinien ulkopuolelle ja Leipzig oli noussut oppositiotoiminnan valtakunnalliseen keskiöön.
Rajojen pysyessä kiinni, muutos- ja muuttopaineiden kasvaessa ja Puolan ja Tšekkoslovakian menestyksekkään kansalaisoikeusliikehdinnän innostamana Leipzigissä jatkettiin mielenosoituksia syksyllä. Rauhanrukoustilaisuuden jälkeen maanantaina 4. syyskuuta yli tuhat kansalaista osallistui mielenosoitukseen. Seuraavalla viikolla osallistujamäärä kaksinkertaistui. Poliisi oli eristänyt alueen jo etukäteen, ja kun se vaati tiesulkujen luokse kokoontuneita ihmisiä hajaantumaan, mielenosoittajat eivät totelleet. Satakunta pidätettiin. Syyskuun kolmantena maanantaina väkimäärä tuplaantui jälleen, niin että arvioiden mukaan kirkossa ja sen ulkopuolella mielipiteensä ilmaisi noin 4 000 osallistujaa.
Tällä kertaa pidätyksiltä vältyttiin, mikä ei kuitenkaan tarkoittanut, että viranomaiset olisivat antaneet asian olla. Päinvastoin: miliisi päätti ottaa Leipzigin keskustan haltuunsa. Viranomaiset päättivät painostaa kirkkoa irtisanomaan aktivistipastorit ja pitämään huolta, että kirkon tilaisuuksissa keskityttäisiin uskonnollisiin kysymyksiin ja jätettäisiin yhteiskunnalliset kysymykset pois. Lisäksi mielenosoittajien maine pyrittiin mustamaalaamaan massiivisen propagandan avulla, ja neljäntenä toimenpiteenä demokratialiikkeen johto pidätettäisiin varoituksena muille.
Itä-Saksan valtionjohto päätti toisin sanoen pysyä samassa taktiikassa kuin mitä he olivat käyttäneet tähänkin asti. Tämän seurauksena demokratialiike jatkoi toimintaansa entistäkin päättäväisempänä. Lokakuun toisen päivän maanantaimielenosoitukseen osallistui 10 000 ihmistä, jotka poliisi otti vastaan vesitykkien, pamppujen ja poliisikoirien kanssa. Uusia järjestöjä syntyi, huomattavimpana mainittakoon Neues Forum, jonka perustamismanifestin allekirjoitti hurjat 200 000 Itä-Saksan kansalaista.
Lokakuun seitsemäntenä päivänä Itä-Saksa eli Saksan demokraattisen tasavalta vietti 40-vuotisjuhliaan. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maata, ja niistä mittavin toteutettiin Berliinissä, jossa 10 000 osoitti mieltään ja heistä noin tuhat pidätettiin. Muutosta vaatineet mielenosoittajat saivat tukea yllättävältä taholta, kun juhlallisuuksien kunniavieras, Neuvostoliiton pääsihteeri Mihail Gorbatšov arvosteli juhlapuheessaan vuosijuhlaansa viettävän maan pysähtyneisyyttä.
Kahta päivää myöhemmin, 9. lokakuuta 1989, oli maanantai ja Leipzigin vuoro. Ennen rauhanrukoustilaisuuden alkua Honecker julisti olevansa valmis julistamaan maahan poikkeustilan. Hänen huhuttiin antaneen käskyn tarvittaessa ampua mielenosoittajia. Sairaalat varautuivat tilanteeseen lisäämällä verivarastoja ja raivaamalla lisätiloja ensiapuklinikoille. Nikolaksen kirkon ympärille kertyi 8 000–10 000 sotilasta. Kaikki pelkäsivät kesäkuun alussa tapahtuneen Pekingin verilöylyn toistoa.
Pappien ja demokratiajärjestöjen johtajien viesti oli selvä: ”Väkivalta luo väkivaltaa. Väkivalta ei ratkaise yhtään ongelmaa. Väkivalta on epäinhimillistä. Väkivalta ei voi olla uuden, paramman yhteiskunnan ensimmäinen merkki… Pysykää irti väkivallasta!” Kuusi keskeistä yhteiskunnallista vaikuttajaa, kapellimestari, teologian professori, kabareenäyttelijä ja kolme kommunistisen puolueen paikallisjohtajaa vetosivat kumpaankin osapuoleen dialogin ja maltin säilyttämiseksi. Vetoomus sai paljon julkisuutta. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun puolueviranomaiset tekivät yhteistyötä opposition kanssa ilman esimiestensä lupaa.
Väkivallan ilmeisestä uhasta huolimatta paikalle saapui 70 000 osallistujaa (toisen lähteen mukaan ”satoja tuhansia”). Väkivallattomuudessa pysyttiin. ”Wir sind das Volk”, huusivat mielenosoittajat, eli me olemme kansa, sekä sotilaille: ”Veljet, liittykää meihin!” ja ”Me emme halua väkivaltaa.” Myös sotilaat pidättäytyivät väkivallan käytöltä.
Teksti Timo Virtala
Väkivallattomuuden voiman avulla on tehty vallankumouksia, itsenäistytty, puolustettu valtioita ja johdettu poliittisia yksiköitä. Sitä on käytetty menestyksekkäästi kansalaisaktivismissa, rauhanturvaamisessa ja oikeudenkäynneissä, ja sen avulla on löydetty ratkaisuja ristiriitatilanteisiin kansainvälisessä politiikassa ja arkipäiväisessä kanssakäymisessäkin. Kertomuksia rohkeudesta -kirjoitussarjassa kerrotaan historiallisten esimerkkien avulla, mistä väkivallattomuudessa on kysymys. Tämä on sarjan 18. osa.
