Thomas Hobbes kirjoitti vuonna 1651 ilmestyneessä Leviathan-klassikkoteoksessaan luonnontilasta, jossa ihminen on ihmiselle susi. Tässä yhteiskuntafilosofiansa alkuasetelmassa Hobbes pyrki kuvaamaan aikaa, jossa yhteiskunnallinen todellisuus rakentui ennen valtion syntyä. Vuonna 2011 Libyan 60 vuotta vanha valtio romahti kansannousun ja sitä tukeneen Nato-operaation seurauksena. Tänä päivänä vain rajojaan turvaavat naapurimaat pitävät Libyan valtiota pystyssä. Libyassa on käynnissä kaikkien sota kaikkia vastaan. Kuka ottaa vastuun Libyan tragediasta? Kuinka päästä eteenpäin?
YK:n inhimillisen kehityksen mittarin mukaan Libya oli vielä syksyllä 2010 Afrikan ylivoimaisesti kehittynein valtio. Vaikka maan hallinto perustui monella tapaa epädemokraattisiin käytäntöihin ja suosi tiettyjä alueita ja heimoja, kuuluivat terveydenhuolto, asunto, koulutus ja auto jokaisen libyalaisen perusoikeuksiin. Maan johtaja Muammar Gaddafi oli pääsemässä Yhdysvaltain ja EU:n eristyksestä, ja kauppasopimukset siivittivät korkean luokan tapaamisia Tony Blairin, Nicolas Sarkozyn, Barack Obaman ja Silvio Berlusconin kanssa.
Maaliskuussa 2011 nämä geopoliittiset avaukset hävisivät kuin tuhka tuuleen. Nato aloitti pommitukset, joilla se tuki aseelliseksi kansannousuksi muodostunutta kapinaa osana laajempaa alueellista liikehdintää, jota valtamediat kutsuvat arabikevääksi. Sotilaallista interventiota perusteltiin suojeluvastuun periaatteella (R2P), sillä Gaddafin hallinnon uskottiin aloittavan laajamittaisen siviilien kansanmurhan. Gaddafi surmattiin lokakuussa 2011, ja väliaikaishallinto aloitti demokratiaohjelman, jota tuettiin öljyvaroin laajamittaisella jälleenrakennusprosessilla. Kapinallisista koottiin kansallinen siirtymäajan neuvosto, jolta valta siirtyi vaaleilla valitulle, perustuslakia uudistamaan kootulle parlamentille.
LIBYA VAJOAA KAAOKSEEN
Libyan monimuotoinen yhteiskuntarakenne, luonnonvarat sekä naapurimaiden ja alueellisten toimijoiden intressit kuitenkin ajoivat tilanteen umpikujaan, ja taistelut leimahtivat uudelleen. Libyan nykyinen konflikti onkin monitasoinen paikallinen ja alueellinen ongelmavyyhti, jossa klaanit, heimot, sotapäälliköt ja erilaiset aseelliset ryhmät taistelevat vallasta. Konfliktissa ei myöskään ole kyse maallisten ja uskonnollisten voimien mittelöstä. Islamistit voidaan jakaa yleistäen muslimiveljeskuntaan ja salafisteihin. Salafistit taas jakaantuvat ainakin jihadisteihin, perustuslaillisiin ja herännäisjohtajiin.
Yhdysvallat ja EU tukevat sovintohallituksen pääministeriä Fayez al-Sarrajia, jonka valta ei ulotu kovin kauas hänen päämajastaan Tripolista. Todellinen voimatekijä Libyassa näyttäisi olevan itäisiä alueita hallitseva kansallisen armeijan marsalkka Khalifa Haftar, jota tukevat Venäjän lisäksi Libyan naapurimaat Algeriasta Egyptiin. Myös monet merkittävät heimot kuten gharianit, mashashiyat, obeidit ja mahdollisesti warfallahit tukevat Haftaria.
Libyan sekasorron selvittämistä vaikeuttavatkin juuri kansainvälisen ja alueellisen tason toimijoiden erimielisyydet. Edes EU ei puhu yhdellä suulla konfliktin ratkaisusta: Italia ei innostu Ranskan suunnitelmista sotilaallisesta väliintulosta. Donald Trumpin Yhdysvallat on iskenyt Isisiä vastaan. Egypti ja Arabiemiraatit toimittavat aseita Haftarille ja vastustavat muslimiveljeskuntaan kuuluvia voimia. Turkki ja Qatar, joiden vaikutusvalta ei yllä samalle tasolle Egyptin ja Arabiemiraattien kanssa, puolestaan tukevat muslimiveljeskuntaa. Etelässä Sudan ja Tšad ajavat omia sisäpoliittisia intressejään.
KUKA OTTAA VASTUUN?
Libyassa soditaan jo kahdeksatta vuotta. Infrastruktuuri on pahasti tuhoutunut. Kolmasosa maan väestöstä eli noin 1,8 miljoonaa ihmistä on lähtenyt taisteluja pakoon Tunisiaan. EU:n johtajat ovat ylpeilleet ”pakolaisvirtojen” tyrehtymisellä. Lukuisat tutkimukset maalaavat kuitenkin uhkakuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksista ja pakolaisten liikkeistä niin maailmanlaajuisesti kuin Pohjois-Afrikan näkökulmasta. Samaan aikaan Libyassa pyörivät ihmissalakuljetus ja orjahuutokaupat, joissa hyväksikäytetään kaikkein heikoimmassa asemassa olevia pakolaisia: ihmisen voi ostaa muutamalla sadalla eurolla. Rikollisliigat ottavat tilanteesta kaiken irti. Kuka on syyllinen? Monet syyttävät nykytilanteesta Gaddafia ja hänen jälkeensä jättämää institutionaalista valtatyhjiötä. Toiset katsovat, että Libyan nykytilanteesta ovat vastuussa libyalaiset itse.
Italian entinen pääministeri Matteo Renzi on syyttänyt nykytilanteesta Ranskan aloittamaa interventiota, jossa sotilaallisen väliintulon seuraukset jätettiin huomioimatta. Presidenttikautensa lopussa presidentti Obama sivalsi Libya-operaation aikaista presidentti Sarkozya: ”Sarkozy halusi ylpeillä ilmaoperaatioon osallistuneilla koneilla, vaikka tosiasiassa olimme pyyhkineet Libyan ilmatorjunnan olemattomiin ja käytännössä loimme koko infrastruktuurin.” Obama jatkoi: ”Luotin siihen, että Euroopan maat, jotka ovat lähempänä Libyaa, satsaisivat jälkihoitoon.” Viime maaliskuussa Sarkozy pidätettiin kuulusteluja varten Ranskassa, sillä hänen epäillään ottaneen vastaan vaalirahaa vuoden 2007 presidentinvaaleihin edesmenneeltä Gaddafilta. Amnesty International on syyttänyt EU-maita osasyyllisiksi ihmiskauppaan ja kidutukseen.
KUINKA AVATA LIBYAN UMPISOLMU?
Sen sijaan että tässä vaiheessa etsitään syyllisiä, pitäisi keskittää voimavarat konfliktin ratkaisuun, neuvotteluyhteyden syntymiseen ja siviilien olojen parantamiseen. Konfliktin osapuolet, joita Libyassa riittää, tulisi saada neuvottelupöytien ääreen, jotta rauhanprosessi voi alkaa. Erilaiset aseelliset ryhmittymät tulisi riisua aseista. Helpommin sanottu kuin tehty. Toimijat saadaan neuvottelemaan vasta kun osapuolten välille syntyy luottamus. Samalla pitäisi pystyä luomaan jonkinlaisia instituutioita, joiden pohjalle uutta hallintoa voi alkaa rakentaa. Myös perusinfrastruktuurin jälleenrakennuksen pitäisi käynnistyä ripeästi. Voiko Libyassa järjestää presidentinvaalit? Passivoituneet libyalaiset on vaikea saada vaaliuurnille.
Vaikka Haftar ja Sarraj on saatu neuvottelemaan, presidentinvaalien järjestämiseen on vielä pitkä matka. Niiden äkillinen järjestäminen sekasorron keskellä saattaisi lisätä hämennystä entisestään. Esimerkiksi Human Rights Watch on ilmaissut epäilynsä vaalien onnistumisesta nykyisissä olosuhteissa. Muun muassa Muammar Gaddafin poika Saif al-Islam Gaddafi on ilmoittanut halunsa osallistua vaaleihin. Läntisessä Libyassa vaikuttava voimakas Zintanin klaani, joka piti Saif al-Islamia pitkään vangittuna, vapautti valttikorttinsa ja tukee tämän poliittisia pyrkimyksiä. Saif al-Islam pyrkii parhaansa mukaan kokoamaan edesmenneen isänsä hallinnon rippeitä rakentaakseen mahdollisimman vahvan poliittisen taustan tulevaisuudensuunnitelmilleen. Onnistuuko poika nousemaan Libyan pelastajaksi? Libyan rauhanprosessista tuskin tulee yhden miehen show.
Samalla pitäisi pohtia, mitä Libyan tilanteesta voidaan oppia ja onko siitä ylipäätään opittu mitään. Voidaanko aseellisia konflikteja ratkoa sotilaallisin keinoin? Nämä kysymykset toivottavasti nousevat keskusteluun taas seuraavalla kerralla, kun rauhaa ja demokratiaa lähdetään edistämään sotilaallisen intervention eri muodoissa.
Teksti Karim Maiche
Kuva Essi Rajamäki
