Suomessa on innostuttu ajatuksesta, että journalismimme on päässyt liittymään ”länsimaisiin arvoihin”. On päästy eroon lähimenneisyyden vääristymistä, meille vakuutetaan. Liian harvoin huomataan, että läntistäkin journalismia tuotetaan aatemaailmassa, joka ei läheskään aina vastaa maailmanmenon todellista luonnetta. Sen enempää ajattelematta toimittajat helposti nojaavat maailmankuvaan, joka heijastaa hallitsevien eliittien etuja.
Otan esimerkiksi brittilehti The Guardianin. Lehteä pidetään kriittisenä vasemmistoliberaalina julkaisuna. Sen raportteihin ja analyyseihin monet suomalaisetkin toimittajat luottavat. Asia ei ole kuitenkaan itsestään selvä. Valtamediaa kriittisesti tarkasteleva Media Lens kertoi hiljattain, miten muuan brittiläinen tiedusteluviranomainen käytti taannoin ilmaisua ”maailman Guardian-lukijat”. Vuosi oli 2001, kun Afganistaniin oli hyökätty Yhdysvaltain johdolla. Virkailijan kommentti kuului näin: ”Maailman Guardian-lukijat saadaan hallitusten taakse puhumalla humanitaarisista tavoitteista.”
Media Lensin toimittajat arvelevat tämän viittaavan siihen, että arvostetut liberaalit lehdet kuten The New York Times ja The Guardian ovat keskeisiä taistelutantereita eliittien pyrkiessä kontrolloimaan yleistä mielipidettä. Mainitut lehdet ovatkin eliittipropagandan auliita palvelijoita, vaikka niissä saatetaan julkaista kriittisiäkin artikkeleita.
Guardianin uusiessa tämän vuoden alussa ilmettään uusi päätoimittaja Katherine Viner kirjoitti: ”Olemme noudattaneet uudessakin versiossa niitä laatuominaisuuksia, joita lukijat ennen kaikkea arvostavat Guardianin journalismissa: selkeyttä maailmassa, missä tosiasioiden on oltava pyhiä, mutta joita liian usein laiminlyödään, mielikuvitusta aikana, jolloin ihmiset kaipaavat uusia ajatuksia ja tuoreita vaihtoehtoja nykyisille oloille.”
Hienoja ajatuksia, mutta taitavat olla enimmäkseen sanahelinää. Viner kehui myös lehden pohdiskelevaa, edistyksellistä ja ehdottoman riippumatonta luonnetta. Tässä yhteydessä Media Lens muistutti, että lehden omistava Scott-säätiö on kytköksissä suuren rahan maailmaan. On olemassa runsaasti näyttöä siitä, miten Guardian varoo astumasta mainostajien varpaille ja miten kriittisiä toimittajia on jopa erotettu. Media Lens luonnehtii Guardiania ”vallanpitäjien liberaaliksi tukipylvääksi, joka valvoo, missä kulkee ’hyväksyttyjen’ uutisten ja kommenttien raja”.
Guardianin tähtikolumnisti George Monbiot on kirjoittanut lukuisia hyviä artikkeleita ympäristöongelmista, mutta hän hyökkää rajusti sellaisia kommentaattoreita vastaan, jotka suhtautuvat kriittisesti kansainvälisen politiikan vääristymiin ja lännen sotapolitiikkaan. Monbiotin todellisuudentaju ontuu pahati, kun hän repostelee esimerkiksi John Pilgerin, Noam Chomskyn ja hiljattain edesmenneen Edward Hermanin analyysejä. Monbiot korostaa, miten tärkeää on antaa tilaa vastakkaisillekin mielipiteille. Hän ei kuitenkaan kerro, että kolme vuotta sitten Guardian lakkasi julkaisemasta Pilgerin ja muiden ”toisinajattelijoiden” artikkeleita.
Guardian on myös vääristellyt Chomskyn ajatuksia. Valtamedian journalistit inhoavat Chomskya hyvästä syystä. Hän kiinnittää alinomaa huomiota toimittajien kyvyttömyyteen tai haluttomuuteen arvostella totuutta vääristelevää eliittiajattelua. Journalistit ylpeilevät mielellään luulotellulla riippumattomuudellaan ja suuttuvat, kun tämä osoitetaan enimmäkseen illuusioksi.
1960-luvun lopun ja 70-luvun alkupuolen poliittinen liikehdintä toi niin Suomessa kuin muuallakin journalismiin kriittistä pohdintaa. Sitten olojen näennäinen normaalius alkoi heikentää kiinnostusta kriittistä yhteiskunta-ajattelua kohtaan. Lähempänä tätä aikaa uusliberalismin saarnaama vaihtoehdottomuus alkoi olla valtamediankin viitekehys. Kriittistä ajattelua alettiin jopa pilkata. Finanssikriisi tuli yllätyksenä, vaikka sen vähittäistä syvenemistä olisi ollut mahdollista ennakoida kriittistä kirjallisuutta seuraamalla. Kun voitot supistuivat valmistavassa teollisuudessa, niitä alettiin enenevässä määrin etsiä mitä monimutkaisemmilla finanssikeinotteluilla. Nyt tämän finanssivetoisen talouden otetta halutaan ilmeisesti johtavissa kapitalistisissa maissa vain vahvistaa.
Tässä tilanteessa kriittisellä journalismilla olisi kysyntää. Sen sijaan Suomessa on kiitelty journalismin liittymistä ”läntisiin arvoihin”. On suositeltu tosiasioiden erottamista mielipiteistä, ikään kuin monilla ”tosiasioilla” ei olisi mitään yhteyttä lännen eliittiajattelun tapaan uskotella, että media tarjoaa vaihtoehtoisia faktoja ja mielipiteitä, joista on mahdollista muodostaa valistunutta maailmankuvaa.
Valtamedia tuudittautuu mielellään itsetyytyväiseen olettamukseen, että ihmiset luottavat näin tarjottuun maailmankuvaan. Mielipidetiedustelut ainakin Yhdysvalloissa ja Britanniassa osoittavat, että suuri osa kansalaisista ymmärtää joukkotiedotusvälineiden vääristävän yhteiskunnallista todellisuutta. Ihmiset eivät usko, että poliitikot, liike-elämän edustajat ja journalistit antaisivat todellista kuvaa poliittisesta ja taloudellisesta elämästä. Siksi ei ollut yllättävää, että occupy-liike Yhdysvalloissa ja indignados-liike Espanjassa saivat nopeasti taakseen suuret ihmisjoukot.
Näin kaksi maailmaa törmäävät toisiinsa. Toinen on rationaalinen, tosiasiapohjaiseen historiankirjoitukseen perustuva maailmankuva, toinen on eliittijournalismin maailma, joka kelluu usein inhimillisistä arvoista piittaamattomassa tilassa. Jälkimmäinen maailma aiheuttaa jatkuvaa vahinkoa ihmiselämälle. Miljoonien ihmisten kärsimykset katoavat tässä maailmankuvassa näkyvistä. Valtamedia ”asiantuntijoineen” tekee kammottavista olosuhteista hyväksyttäviä.
Maailman kansalaisten keskuudessa on kuitenkin havaittavissa levottomuutta. Vastarinnan äänet ovt vielä heikkoja, mutta ajoittaiset leimahdukset osoittavat, että yllätyksiäkin saattaa olla tulossa. Silloin nähdään, ymmärtääkö länsimainen journalismi, mitä on tapahtumassa.
Teksti Tapani Lausti
Lähteet:
Jonathan Cook: Monbiot is not only a hypocrite, but a bully too, Jonathan Cook Blog, 12.1.2018
Katherine Viner: Welcome to a new look for the Guardian, The Guardian, 15.1.2018
