Turun puukotus järkytti, nosti mieleen pelon terrorismin rantautumisesta myös Suomeen ja sen seuraukset. Viranomaisten rauhallinen toiminta ansaitsee kiitoksen, mutta somessa on jaettu pikatuomioita sitäkin enemmän. On haukuttu viranomaiset, ”suvakit” ja tietenkin media, ja monia on ehditty myös uhkailla. Mikään vähempi ei näille ihmisille näytä riittävän kuin turvapaikanhakijoiden kollektiivinen tuomitseminen ja maasta ulos potkiminen.

Ei ääri-islamilaista ideologiaa ja terrorismia, saati sitten Turun puukotuksen kaltaisia hyökkäyksiä, tällä tavalla kitketä pois. Ei se myöskään taida olla meuhkaajien ainoa tavoite. Halla-aho joukkoineen ryntäsi käyttämään tragediaa oman profiilinsa nostoon ja hänen vähemmän sisäsiisti osastonsa sanallisen väkivallan viljelyyn. Tästä on ollut vain lyhyt matka pizzeriahyökkäyksiin ja pahoinpitelyihin.

Mutta kuinka ainutlaatuinen ilmiö terrorismi on Suomessa? Tarkemmin katsottuna huomaamme, että terrorismia meillä on ollut jo ennen ääri-islamia. Yksi sen uhreista oli sisäministeri, edistyspuolueen Heikki Ritavuori. Hän vaati kansalaissodan jälkeen punavankien mielivaltaisen kohtelun lopettamista ja armahtamislakia ja vastusti suojeluskuntien itsenäistymistä eli kehittymistä oikeistoradikaalien asekaartiksi.

Oikeistoaktivistit ottivat hänet vihakampanjansa kohteeksi. Sen kuplassa elänyt Ernst Tandefelt teki omat johtopäätöksensä ja ampui Ritavuoren tämän kotikadulle helmikuussa 1922. Väkivalta ei pysähtynyt kuitenkaan tähän. Fasistinen lapuanliike murhasi vuonna 1930 ainakin kolme vasemmistopoliitikkoa ja hyökkäsi väkivaltaisesti satojen suomalaisten, mukaan lukien useiden vaaleilla valittujen vasemmistolaisten kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen kimppuun ja esti heidän työnsä. Terrori huipentui presidentti K. J. Ståhlbergin kaappaukseen 1930 ja aikomukseen kyyditä hänet itärajan yli. Kaikkiaan näitä lapuanliikkeen kyydityksiä tapahtui 254.

Lopulta lapuanliike yritti keväällä 1932 aseellista vallankaappausta. Kaikki tapahtui isänmaallisuuteen vedoten pettureita, sosialismia levittäviä kommunisteja ja marxilaisia vastaan. Ei tämä retoriikka paljon eroa siitä, mitä nyt kuulee puhuttavan pakolaisten hyysääjistä, kulttuurimarxilaisista, punavihreästä kuplasta ja feministeistä. Ehkä Suomi on kuitenkin oppinut jotain noista ajoista?

Markku Kangaspuro
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien puheenjohtaja.