LAUSTIN MEDIANURKKA

Tapani Lausti kommentoi ajankohtaisia aiheita median näkökulmasta.

Suomalaisessa journalismia koskevassa keskustelussa kysymys toimittajan itsenäisyydestä on viime aikoina latistettu enimmäkseen sen pohtimiseen, voivatko poliitikot tai päälliköt estää toimittajan riippumattoman työskentelyn. Tämä sinänsä tärkeä mutta perin käytännönläheinen pohdinta kätkee taakseen paljon visaisemman kysymyksen: Miten toimittaja voi vapauttaa työnsä maailmankuvaa koskevien hyväksyttyjen tulkintojen paineesta, etenkin, kun poliittisesti vaikutusvaltaiset mielipiteen muokkaajat valvovat aggressiivisesti yhteiskunnallisen ajattelun rajoja? Johtava aate tässä vakuuttelussa on Suomen kuuluminen läntiseen arvomaailmaan.

Venäjällä pelottelemisen ilmapiirissä monet toimittajatkin kokevat, että Länteen kuuluminen tuntuu jotenkin miellyttävältä ja turvalliselta. Siksi tällaista ajatuksenkulkua ei kovinkaan usein aseteta kyseenalaiseksi. Kun poliitikot hokevat loitsuaan läntisistä arvoista, juuri kukaan ei vaadi selitystä näistä arvoista. Ei kysytä, miten nämä arvot toteutuvat todellisessa elämässä.

Varovainenkin kriittisyys saa arvoideologian valvojat raivoihinsa. Martti Ahtisaaren ylimielisyydellä ei ole rajoja, kun hän pilkkaa ihmisiä, jotka syyllistyvät ”puolueettomuushöpinään”. Hän korostaa Suomen asemaa läntisenä demokratiana, ikään kuin tämä olisi ongelmaton asia. Toimittajat eivät ahdistele Ahtisaarta kysymyksillään.

Ei ole kuitenkaan vaikeata löytää todis- tusaineistoa läntisten ”demokratioiden” yhteyksistä laittomiin sotiin, silmittömään väkivaltaan ja vallankaappauksiin. Toisen maailmansodan jälkeen länsivallat ovat myyneet aseita pääasiassa murhanhimoisille tyrannioille. Yhdysvallat investoi valtavat rahavirrat jättiläismäiseen sotilaalliseen maailmanvaltaansa, jonka uhrit lasketaan eri puolilla maailmaa miljoonissa. Yhdysvallat puuttuu laittomalla tavalla lukemattomien maiden sisäiseen politiikkaan. Washingtonin päätöksentekokoneisto edesauttaa myös planeettamme ympäristötuhoa painottamalla loputonta talouskasvua ja nyt Donald Trumpin kaudella jopa pilkkaamalla ilmastonmuutoksesta varoittavaa tiedettä.

YHDYSVALLAT MONESSA MUKANA

Yhdysvallat liittolaisineen saa paljon anteeksi. Asiaa auttaa Washingtonin levittämä Venäjän vastainen hysteria. Ahtisaarikin syyttää Venäjää kansainvälisen lain alituisesta rikkomisesta ja uuden kylmän sodan aloittamisesta. Hänellä ei näytä olevan aavistustakaan Washingtonin paljon vakavammasta sodanlietsonnasta. Ahtisaari haluaa Suomen liittyvän aggressiivisesti käyttäytyvään Natoon, jota hän on luonnehtinut rauhanturvajärjestöksi.

Kun Petteri Orpo julistaa maailman tarvitsevan Yhdysvaltoja puolustamaan länsimaista demokratiaa, hän on joko luvattoman tietämätön tai sulkee tahallaan silmänsä Yhdysvaltain maailmanvallan roolin todellisuudelta. Pinnallinenkin tutustuminen Washingtonin toimiin maailmassa osoittaa, että amerikkalaiset avustusohjelmat kohdistuvat ennen kaikkea maihin, joiden investointi-ilmapiiriä on tehostettu surmaamalla työläisten, talonpoikien ja ihmisoikeusjärjestöjen aktivisteja. Esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa amerikkalaiset avustusohjelmat on kohdennettu ennen kaikkea maihin, joiden hallitukset ovat kiduttaneet kansalaisiaan ja rikkoneet perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia. Nämä ovat asioita, joihin kriittisen journalismin tulisi kiinnittää huomiota. Journalistien velvollisuutena olisi tarkastella kriittisesti Ahtisaaren ja Orpon vääristelevää maailmankuvaa.

”Puolueettomuushöpisijöiden” lisäksi Suomessa kannetaan huolta ”maailmanparantajina” esiintyvistä toimittajista. Viimeksi mainitut eivät arvostelijoiden mielestä ole ymmärtäneet, että ideologiat ovat kuolleet tai ainakin kuolemassa. Todelliseen riippumattomaan journalismiin lyödäänkin helposti vasemmistolaisuuden leima. Ei leima aivan perätön ole, mutta olennaista on, että analyysit eivät seuraa mitään ennalta määriteltyä muottia vaan pohtivat totuudenmukaisesti tapahtumien kulkua ja taustaa. Analyysi on joko totuudenmukaisuuteen pyrkivä tai vääristelevä. Viime kädessä vasemmistolaisuus tai oikeistolaisuus ovat tässä merkityksettömiä leimoja.

OHJEITA TOIMITTAJILLE

Mitä maailmanparantamiseen tulee, toivon toimittajien hankkivan käsikirjastoonsa Olli Tammilehdon uuden kirjan Tuhokehitys poikki. Heti alkusivuilla hän varoittaa: ”Yksi vallitsevaa menoa ylläpitävistä ideologioista on usko, että hyvää yhteiskuntaa voi rakentaa vain talouden kasvaessa.”

Siis jälleen ideologia, jota journalistisessa kirjoittelussa ei juuri kyseenalaisteta. Tammilehto siteeraa maailman johtaviin ilmastotutkijoihin kuuluvaa professori Kevin Andersonia, jonka mukaan ilmastokatastrofilta ei voida välttyä, jos talouskasvusta pidetään kiinni. Kun elämme näin dramaattista aikaa, journalistien velvollisuutena luulisi olevan irtaantuminen historiallisesti vaarallisista uskomuksista. Toimittajille riittäisi työtä esimerkiksi analysoitaessa yhteiskunnan valtasuhteiden jarruttavaa vaikutusta todellisuuden ymmärtämisessä. Näin Tammilehto: ”Käytännössä kuitenkin se, että emme elä todellisessa demokratiassa ja että valta on keskittynyt harvoille, johtaa tiedon tuotannon ja sen välittämisen vääristymiseen.”

Tammilehto varoittaa toimittajia liian läheisistä väleistä valtaapitäviin. Erilaisten näkemysten esittäminen kyllä sallitaan, mutta enimmäkseen sellaisissa rajoissa, etteivät valtioiden ja suuryhtiöiden edut vaarannu. Toimittaja tarvitseekin henkistä tilaa voidakseen astua sallitun ajattelun ulkopuolelle analysoimaan, miten yhteiskunnat todella toimivat ja ketkä käyttävät todellista valtaa. Vaikutelmani on kuitenkin, että toimittajien keskuudessa kiinnostus historiallisiin tosiasioihin ja taustoihin on heikentynyt. Jos analyysejä ei osata kytkeä historiallisiin puitteisiin, lopputulos voi olla pintapuolinen ellei peräti vääristelevä.

Totuudelliseen journalismiin pääseminen voi olla hankalaa myös joukkotiedotusvälineiden kaupallisuuden tai puoluesidonnaisuuden vuoksi. Todella demokraattisessa ja ei-kaupallisessa yhteiskunnassa journalismin tehtävä voitaisiin nähdä näin (lainaan tässä amerikkalaista radikaalia Michael Albertia): ”Journalismin kannustimena tulee olemaan todellisuuden täsmällinen kuvaaminen ja sen viisas kommentointi. Tämä ei tarkoita, että kaikki ihmiset olisivat asioista samaa mieltä, tai edes aina onnistuisivat erinomaisesti työssään, tai onnistuisivat aina välttämään omien tottumustensa ja mieltymystensä vaikutuksen. Tällaiset ongelmat eivät kuitenkaan olisi säännönmukaisia ja siksi niiden haittavaikutukset eivät olisi niin suuria.” (Michael Albert, Realizing Hope: Life Beyond Capitalism, s. 113. Lainaus on kirjassani Tienviittoja tulevaisuteen, s. 138.)

Tapani Lausti

www.lausti.com/articles/books/albert.html