Kun valtioita johdetaan talousteorioihin nojaavien ideologioiden pohjalta, ääripäät saattavat yllättävästi muistuttaa toisiaan. Marxia väärinkäytettiin edesmenneessä itäblokissa paljon. Meitä nykyään ohjaava uusliberalismi taas nojaa pitkälti uusklassiseen talousteoriaan haikaillessaan takaisin 1800-luvun lopun yhteiskuntaa. Noita näennäisesti toisistaan kaukana olevia ideologisia tulkintoja yhdistää usko oman oppijärjestelmän erehtymättömyyteen, kyvyttömyys reagoida systeemin kriiseihin, sanelunhaluisen nomenklatuuran synty, demokratian kammo, piittaamattomuus luonnosta sekä kapea käsitys yhteiskunnasta, kulttuurista ja ylipäätään ihmiselämästä. Suhtautuminen valtion väkivaltamonopoliin ja -koneistoihin saa uusliberalistit löytämään julkisestikin yhteisen sävelen menneen maailman ”sosialistivaltioiden” kanssa: armeijan ja poliisin budjetit eivät ole koskaan liian suuria. Eihän turvallisuudesta voi tinkiä.
Vuoden 2008 finanssikriisin jälkiseurauksena uusliberalistisen maailman valtioille on vaivihkaa ilmestynyt uusi tehtävä: niiden on toimittava finanssijärjestelmän viimeisinä takuumiehinä. Kun liikepankeille annettu oikeus rahan luomiseen yhdistyy niissä sukkuloivien testosteronihumalaisten uraohjusten voitontahtoon ja riskinottohalukkuuteen, uudet kriisit ovat väistämättömiä. Vuonna 2008 käytiin jo niin lähellä romahdusta, että Lontoon Cityn meklarit soittelivat läheisilleen ja kehottivat hamstraamaan säilykkeitä. Laajat – pohjimmiltaan valtioiden takaamat – keskuspankkien tukitoimet pelastivat euron ja pitkän liudan keinottelijoita, mutta kriisi läikkyi maailmanlaajuiseksi ja sysi muun muassa Syyriaa, Ukrainaa, Turkkia ja Thaimaata lähemmäs kuilun reunaa.
Vallitseva eurooppalainen talouskuripolitiikka istuu sinänsä loistavasti uusliberalistiseen ideologiaan, koska se merkitsee julkisen sektorin alasajoa, mutta samalla se pyrkii varmistamaan valtioiden velanmaksukyvyn tulevien talouskriisien varalta. Turvallisuuskysymyksiin on aina oltava varaa, ja finanssijärjestelmän romahduksen näkeminen turvallisuuskysymyksenä on perusteltua. Nykyisen keinovalikoiman mielekkyyden voi kuitenkin kyseenalaistaa. Kriisien syntyä ei yritetä ehkäistä tai hillitä, koska se heikentäisi keinottelijoiden mahdollisuuksia nopeisiin voittoihin.
Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
