Syksyllä 2017 ensi-iltansa saava Aku Louhimiehen ohjaama kolmas elokuvaversio Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta on saanut paljon ennakkohuomiota osakseen. Louhimies ei ole ennenkään kaihtanut hankalia aiheita eikä taiteellisia riskejä, ja Pahan maan kaltaiset täysosumat saavat minut odottamaan kolmatta Tuntematonta kiinnostuneena. Odotuksia ei vähennä sekään, että käsikirjoituksen kerrotaan pohjaavan osittain Sotaromaaniin, Tuntemattoman sotilaan alkuperäiseen versioon. Kun Sotaromaanista muokattiin Tuntematonta, osa poistoista oli perusteltuja, ammattitaitoisen kustannustoimittajan tekemiä yliviivauksia, mutta joiltakin osin kyse oli myös sensuurista.
Ymmärrän toisaalta myös niitä puheenvuoroja, joissa ihmetellään, kuinka monta elokuvaversiota Linnan romaanista on oikein tehtävä – tarvitseeko jokainen sukupolvi tosiaan omansa? Valmistuttuaan Louhimiehen versio vastaa tähän kysymykseen omalta osaltaan – ehkä se on ”lopullinen versio”, joka tyhjentää aiheen, tai sitten se todistaa epäilijöiden näkemykset oikeiksi.
Elokuvan ennakkomarkkinoinnin kytkeminen itsenäistymisen 100-vuotisjuhliin kertoo joka tapauksessa toisen maailmansodan merkityksestä suomalaisuudelle, joka vaikuttaa edelleen herkästi pelkistyvän sotamyyttien ympärille rakennetuksi ei-venäläisyydeksi. Louhimiehelle tämä asetelma antaa mahdollisuudet niin myyttien purkamiseen kuin vahvistamiseenkin.
Tuntematon sotilas itsessään on hyvä esimerkki siitä, kuinka taiteen tulkinnat ja merkitykset muuttuvat ajan mittaan. Romaania pidettiin sen ilmestymisen aikoihin niin sodanvastaisena, ettei armeija halunnut luovuttaa kalustoa Edvin Laineen vuonna 1955 ilmestyneen elokuvaversion kuvauksiin, vaan univormut ja aseet vuokrattiin rajavartiolaitokselta. Viimeistään 1980-luvulla samaista elokuvaa esitettiin varusmiehille säännöllisesti opetustarkoituksessa.
Sodasta tehdään elokuvia ja kirjoja hyvin erilaisin tavoittein – skaala ulottuu sotapropagandasta pasifismiin, ja rahalla on aina oma roolinsa. Tavoitteista huolimatta teokset vaikuttavat ajan mittaan muuttuvan merkityksiltään sotaisia myyttejä vahvistaviksi. Ilmiöön kiinnittivät huomiota teoksen Hollywoodin sotakone (Rauhanpuolustajat & Like 2007) kirjoittaneet Carl Boggs ja Tom Pollard, jotka antavat puhtaat paperit oikeastaan vain Stanley Kubrickin Tohtori Outolemmelle, jonka absurdi satiiri ei taivu militarismin käsikassaraksi vuosikymmenien jälkeenkään. Boggs ja Pollard pitävät elokuvia armeijan kannalta olennaisena tajunnan muokkauksen välineenä. Kuin kommenttina tähän Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin loppukohtauksessa palavan kaupungin halki marssivat sotilaat laulavat Mikki Hiiren johtavan heitä.
Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.
