Suomi on tehnyt täyskäännöksen ydinasepolitiikassaan salliessaan amerikkalaisten ja ranskalaisten ydinaseiden sijoittamisen maaperälleen. Tämän seurauksena todennäköisyys sille, että maatamme vastaan isketään ydinaseilla, on korkeampi kuin koskaan ennen. On siis syytä pohtia, mitä ydinaseiskut suomalaisiin kohteisiin käytännössä tarkoittavat, ja miten kadun naisen tai miehen olisi varauduttava niihin. En puhu ministereistä enkä kenraaleista, heidän turvallisuudestaan on huolehdittu.

Luokaamme ensin katsaus siihen, miten ydinasevaltioissa on suhtauduttu ydinasehyökkäyksen vaikutuksiin yhteiskuntaan ja kansalaisiin. Nämä valtiothan ovat joutuneet elämään ydinaseiskun uhan alla jo pitkään.

Kun Neuvostoliitto 1950-luvulla osoitti pystyvänsä rakentamaan vetypommeja sekä pommikone- ja ohjuskalustonsa, tuli Yhdysvalloille ajankohtaiseksi pohtia, miten suhtautua laajamittaiseen ydinasehyökkäykseen. RAND-ajatushautomossa aloittanut ja oman hautomonsa The Hudson Institute perustanut ydinsodan teoreetikko Herman Kahn (lienee ollut Stanley Kubrickin luoman Tohtori Outolempi -hahmon esikuva) kuvasi On Thermonuclear War -kirjassaan strategian, jonka mukaan Yhdysvallat voisi ”voittaa” laajan ydinsodan Neuvostoliittoa vastaan. Se edellytti sellaisten valtavien maanalaisten onkaloiden kaivamista, joissa pellot kasvaisivat ruokaa ydinvoimaloiden tuottamassa keinovalossa, teollisuuslaitokset hyrräisivät ja valitut ihmisvaliot saisivat elää. Kun maanpinnan radioaktiivisuus muutaman kymmenen vuoden kuluttua olisi laskenut siedettävälle tasolle, eloonjääneet, korkeintaan muutama miljoona, rämpisivät luolistaan ulos ”voittajina”.

Kahnin visioiden toteuttamisen kustannukset olisivat olleet valtavia, eikä niitä yritettykään toteuttaa. Sen sijaan valittiin halvin vaihtoehto: yhteiskunnan infrastruktuuri ja siviiliväestö jätettiin ilman suojaa luottaen omien aseiden epävarmaan pelotteeseen. Samoin meneteltiin muissakin ydinasevaltioissa, ehkä Israelia lukuun ottamatta. Onpa menty niin pitkälle, että vaikka suurvallat tutkakalustonsa ansiosta voivat havaita tulevan hyökkäyksen ja arvioida hyökkäyskohteet vähintään 15 minuuttia etuajassa, minkäänlaista varoitusta ei anneta kohteissa oleville, vaikka näin voitaisiin pelastaa satoja tuhansia, jopa miljoonia henkiä äkilliseltä palovammakuolemalta. Kaikki tarmo keskitetään maan johdon pelastamiseen. Ehkä tässä sovelletaan Nikita Hruštševin tunnettua lausumaa: [Ydiniskussa] elävät tulevat kadehtimaan kuolleita.

Suomi kerskailee, että sillä on maailman toiseksi parhaiten toteutettu väestönsuojelu (myöntää että Sveitsissä on vielä parempi). Mitä ydinasevaikutuksiin tulee, Suomen väestönsuojelu on valmistautunut muualla tapahtuneiden ydinräjäytysten kaukolaskeuman saapumiseen, muttei (vielä?) täällä käytävään ydinsotaan. Oletetaan siis, että maan infrastruktuuri – tiedonvälitys, sairaanhoito, jakeluverkosto jne. – säilyvät suurin piirtein toimintakuntoisina. Ydinhyökkäyksen kohteeksi joutuneella alueella tämä on epätodennäköistä räjähdysten jälkeisessä kaaoksessa. Lääkäreiden ydinasevastainen järjestö IPPNW on toistuvasti varoittanut, ettei minkään maan terveydenhoitojärjestelmä pysty selviytymään ydinsodassa.

Suomessa jokaisessa suuremmassa rakennuksessa on oltava väestönsuoja. Lisäksi joissakin kaupungissa on yleisiä väestösuojia, esimerkiksi Helsingissä ja Tampereella, toisissa ei lainkaan, esimerkiksi Turussa, Vantaalla ja Espoossa (Länsimetron asemia ei ole rakennettu väestönsuojiksi). Helsingissä yleisiä suojia on tiheästi keskustassa, mutta tietyillä alueilla (muun muassa Laajasalo ja Vuosaari) ei ollenkaan. Helsingin suojista muutama on huippukunnossa ja niitä esitellään vieraille, mutta muut ovat täynnä tavaraa tai muussa käytössä. Suojien kunto tarkastetaan pistokokein, useimmista ei ole tietoa. Periaatteessa suojien pitäisi olla käyttökunnossa ja laitteiden toimintakyky varmistettu 72 tunnin sisällä.

Pientaloalueilla ja haja-asutusalueilla ei ole väestönsuojia. Itse asun pientalossa, ja ohjeeni vaaratilanteessa on evakuoitua omatoimisesti. Evakuoituminen mahdollisten kohteiden (DCA-tukikohdat, satamat, lentokentät, tärkeät liikenteen solmukohdat jne.) väestönsuojien läheisyydestä on järkevää, jos siihen on mahdollisuus.

Entä jos isku tulee yllättäen, ilman vuorokausien ennakkovaroitusta? Suurin osa ydinräjähdyksen välittömistä uhreista kuolee räjähdyksen tulipalon lähettämän säteilyn aiheuttamiin palovammoihin, joten on syytä hakeutua rakenteiden ja maastokohtien varjoon. Jos välähdyksestä on selvinnyt, on seuraavaksi suojauduttava paineaallon aiheuttamista sortuvista rakennuksista ja lasisirpalemyrskystä. Mikäli tästäkin on selviydytty, on vielä varottava radioaktiivista laskeumaa, joka saapuu sateen tai pölyn muodossa tuntejakin räjähdyksen jälkeen. On huomattava, että jos viranomaiset toimivat ohjeiden mukaisesti, suoritetaan väestönsuojien eteisissä sisään pyrkivien säteilymittaus: liian radioaktiiviset uhrit eivät pääse suojaan (terveydenhuollossa tätä kuvataan termillä triage, potilasluokittelu).

Herman Kahn ei tuntenut ydintalvi-käsitettä. Tämä laajamittaisen ydinsodan globaali seuraus ymmärrettiin vasta 1980-luvulla. Jos on joutunut ydinräjähdyksen uhriksi ja ihmeen kaupalla siitä selvinnyt, huolet ydintalvesta voivat tuntua kaukaisilta. Kuitenkin elämän jatkuminen on kiinni elintarvikkeiden saannista, ja sen ydintalvi tekee lähes mahdottomaksi. Lisäksi, jos kiristämällä jännityksen äärimmilleen saamme aikaan ydinsodan Euroopassa, olemme vastuussa ei vain oman kulttuurimme tuhosta, vaan myös massakuolemista muissa maanosissa.

Tarinani ei ole ollut kaunista luettavaa, mutta olenpa sen silti kirjoittanut, koska minusta tuntuu, etteivät päättäjämme oikein ymmärrä, millä panoksilla he pelinsä pelaavat.

Kuvan maalaus: R. W. Ekman: Kerjäläisperhe maantiellä, 1860.

• Kirjoittanut Rauhanpuolustajat