Suomen pyhä sota

Suomen pyhä sota

Tutkija Jouni Tilli väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi tutkimuksellaan The Continuation War as a Metanoic Moment (2012). Tillin vastikään ilmestynyt kirja Suomen pyhä sota on väitöskirjan popularisoitu versio.

Tillin tutkimuksen mukaan jatkosodan aikaisen papiston retoriikalla oli merkittävä rooli suomalaisten sydänten voittamisessa sodan puolelle ja natsi-Saksan kanssa tehdyn hyökkäyssodan legitimoimisessa.

Sota sai pappien kautta ylimaallisen luonteen. Kyse ei ollut pelkästään maallisesta sodasta Suomen ikiaikaista vihollista vastaan. Jatkosodassa manifestoitui Jumalan ja Saatanan välinen, ennen aikojen alkua syttynyt taivaallinen sota. Arkkienkeli Mikael joukkoineen taisteli sodassa lohikäärmettä vastaan. Suomalaiset sotilaat olivat Kristuksen sotureita, ristiretkeläisiä, antikristillistä bolsevismia ja aasialaista barbariaa vastaan. Itäinen naapurimme oli Jumalan vihollinen, Babylonin portto, jonka synnit kaikuivat taivaaseen asti.

Kun Suomen ja natsi-Saksan pyhä sota Idän perkelettä vastaan alkoi hiljalleen luisua vääjäämättömään perikatoon, pateettiset puheet ristiretkestä ja Jumalan valitun kansan suuresta tehtävästä kuihtuivat pappien huulille. Uskonnollinen retoriikka ei silti kuollut, se vain muutti muotoaan. Suomi oli yhä Jumalan valittu kansa mutta langennut. Papisto alkoi syyllistää sotilaita ja kansalaisia. Tuleva tappio olisi Jumalan rangaistus heidän löyhästä moraalistaan. Sama demoninen voima, joka ilmeni bolsevismissa, iski kyntensä nyt suomalaisiin seksuaalisen moraalittomuuden, alkoholin ja huumeiden muodossa.

Taistelumoraalin ja sotilaskurin heiketessä papit saarnasivat sotilaille siitä, kuinka tottelemattomuus esimiehiä kohtaan oli Saatanasta lähtöisin olevaa kapinaa Jumalaa vastaan. Kristuksen sotilaan tuntomerkit olivat luottamus ja usko Jumalaan ja upseereihin. Sotilaan oli oltava valmis seuraamaan Kristusta hänen esimerkkiään noudattaen kuolemaan saakka. Jotkut papit lupasivat taistelussa kaatuville sotilaille pääsyn suoraan autuaitten joukkoon taivaaseen ristiretki-ideologian ja muslimien jihadin hengessä. Sotilaan piti samaistua paitsi Kristukseen, myös isänmaahan, jonka puolesta hänen tuli uhrata itsensä. Uhrin antaminen oli ainoa tie isänmaan pelastumiseen ja kansakunnan ylösnousemukseen. Sotilaan hauta ei pappien mukaan ollut valituksen vaan toivon paikka. Kuolleen sotilaan elämä oli kaunis, mutta vielä kauniimpi oli hänen kuolemansa. Hyvän kristityn ja sotilaan roolimalli ei ollut elävä vaan kuollut sotilas.

Kirkon tehtävänä oli luoda raamatullisella puheella pakotettu yhtenäisyys sodan joka käänteessä. Papit alistivat evankeliumin nationalismin palvelukseen. Isänmaa ja uskonto yhdistyivät. Sankarivainajat olivat kulkeneet ”ristinmerkistä ristinmerkkiin”, kun kasteessa heidän otsaansa ja rintaansa piirretty risti yhdistyi arkun päällä olevaan Suomen lippuun. Papit vahvistivat uskonnollisella paatoksella kansalaisten uhrinsietokykyä. He oikeuttivat sodan korottamalla sen maallisen yläpuolelle, tuonpuoleiseksi, kosmiseksi hyvän ja pahan, Jumalan ja Saatanan väliseksi taisteluksi.

Kirkko julisti jatkosodassa tottelevaisuuden teologiaa. Samaa alistumista vallanpitäjille edellytetään myös tänään. Eliitti tarvitsee kirkkoa kipeästi. Hyvinvointivaltion murentaminen ja almuyhteiskunnan luominen ei synny ilman kitkaa. Vaarat ovat suuret, kun yhteiskunnan perinteiset tukipilarit ja kiinnekohdat murtuvat yksi toisensa jälkeen. Yhteiskuntarauha tulee olemaan vakavasti uhattuna. Siksi eliitti tarvitsee silmänkääntäjiä, jotka osaavat muuttaa tosiasiat toisiksi. Eliitti tarvitsee hengetöntä, sanomansa vesittänyttä kirkkoa rauhoittamaan kansaa. Vaikenevan kirkon täytyy antaa köyhälle leipää, mutta se ei saa kysyä, miksi köyhällä ei ole leipää ja miksi rikkaan leipä vain levenee.

Eliitti tarvitsee kirkkoa siunaamaan tulevan almuyhteiskunnan, jossa köyhät ovat rikkaiden armeliaisuuden varassa. Eliitti tarvitsee kirkkoa rauhoittamaan hyvinvoinnin hedelmistä syrjäytettyjä kansalaisia, pitämään kädestä leikkausjonoon kuolevia, leipäjonoissa seisovia, yksinäisyyteen työnnettyjä tarpeettomia vanhuksia, kaikkia hylättyjä surkimuksia.

Eliitti tarvitsee joka suuntaan kumartavaa kirkkoa, alati ymmärtävää kirkkoa. Eliitti tarvitsee kirkkoa luomaan illuusion yhtenäisestä kansasta ja kohtalonyhteydestä rikkaiden ja köyhien välillä. Eliitti tarvitsee vaikenevaa kirkkoa saadakseen kansan uskomaan, että julkiset turvaverkot ovat tehottomia ja vanhanaikaisia ja että vähäosaisten auttaminen on rakennettava henkilökohtaisen hyväntekeväisyyden varaan.

Kirkko on kuullut eliitin tuskan ja lähtenyt viemään yläluokan ilosanomaa presidentti Sauli Niinistön ”Ihan tavallisia asioita” -kampanjan hengessä luusereille ja peräkammaripojille. Syrjäytymistä vastaan on ryhdytty taisteluun järjestämällä ”Nyt on henki päällä” -tapahtumia ympäri Suomea. Piispat yhdessä valtion eliitin, presidentin ja hallituksen kanssa julistavat lähimmäisenrakkautta: kerää köyhälle kolehti, anna ruokakassi, vippaa euro tai pari, tee diakoniaa. Kuinka mahtavaa on auttaa syrjäytyneitä. On niin voimaannuttavaa ojentaa auttava käsi. Siinä tuntee elävänsä ja saa bonuksena hyvän ihmisen maineen. Kuten jatkosodan tappion häämöttäessä, kirkko yhdessä yhteiskunnan eliitin kanssa syyllistää nyt tekopyhästi yksittäistä kansalaista. Ne puhuvat naapuriavusta ja talkoohengestä ja näin hämärtävät syrjäyttämistä tuottavien poliittisten valintojen barbarian. Ne laulavat kuorossa tekopyhää hurskasteluvirttä nuorison syrjäytymisestä, vaikka koko kilpailu- ja tehokkuusyhteiskuntamme on lähtökohtaisesti syrjäyttävää. Kirkon tehtäväksi jää hämätä ja sumuttaa. Se petaa kenttää uusliberalistille taloudenhoidolle, pehmentää hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa yrittäen lunastaa kuihtuneen yhteiskunnallisen asemansa julkisen sektorin apulaisena ja kansalaisyhteiskunnan talkoolaisena.

Jälleen kerran Suomen kansalta vaaditaan uhria, ja jälleen kerran kirkko on asettunut vallan ja voiman puolelle vaietessaan maatamme uhkaavasta katastrofista.

Kai Sadinmaa
Kirjailija on pappi ja kirjailija.