Naisena kriisipesäkkeissä

Naisena kriisipesäkkeissä

Tarja Tuovinen on toiminut sairaanhoitajana maailman monilla konflikti-alueilla eri järjestöjen lähettämänä. Hän on nähnyt avustustoiminnan saavutukset ja ongelmat. Päiväkirjamerkintöjensä pohjalta Tuovinen kirjoitti kirjan, joka julkaistiin tänä syksynä Pystykorva-sarjassa.

Tarja Tuovinen on kiertänyt maailman sota- ja katastrofipesäkkeitä vuodesta 1989. Työ ja kokemukset tuottivat erikoissairaanhoitajassa ja avustustyöntekijässä niin paljon ajatuksia, että ne vaativat päästä kirjan kansien väliin.

”Tuntuu, että ruohonjuuritason kokemukset välittyvät huonosti järjestöjen päätöksentekijöille. Järjestöstä riippuu, tehdäänkö esimerkiksi loppuraportti vai ei. Suomessa oli kyllä aina lyhyt palaveri ’komennukselta’ palattua. Mutta tuntui, ettei kaikkea oikein voinut sanoa. Nyt kun en enää ole mukana avustustyössä, voin puhua asioista avoimemmin ja saatoin julkaista tämän kirjan.”

Päiväkirjan pitäminen oli Tuoviselle selviytymiskeino, koska komennuksella ei välttämättä ole yhtään ihmistä, jolle voisi puhua asioistaan. Varsinkin esimiesasemassa on mahdotonta ilmaista ajatuksiaan avoimesti.

”Avustustyössä vaikeinta on selviytyminen monikansallisessa, tiiviissä työyhteisössä. Siinä tulevat eteen kieliongelmat, erilainen kulttuuritausta, työtavat. Ne kaikki aiheuttavat ristiriitoja ja helposti lähdetään pois, mutta vuosien varrella hankittu kokemus auttaa selviytymään.”

Taiteilua korruption kanssa

Kansainvälinen avustustoiminta on muuttunut radikaalisti 20 vuoden aikana.

”Siitä on tullut bisnestä. Avustusjärjestöt kilpailevat rahoista, näin kävi muun muassa Haitissa. Avustusrahaa käytetään 23 miljardia dollaria (16,7 miljardia euroa) vuosittain. Avustustyöntekijät kiertävät ympäri maailmaa kohteesta toiseen.”

Avustustoiminta heijastuu myös paikallistalouteen. Avuksi työhön palkataan lähialueen asukkaita, ja elintarvikkeita ostetaan paikallisilta tuottajilta. Sen sijaan lääkkeet ja sairaalatarvikkeet tulevat yleensä Euroopasta, koska paikallisten lääkkeiden laatuun ei luoteta.

Projektin loppuminen johtaa usein melko nopeasti saavutetun sairaanhoidon tason romahtamiseen. Näin kävi Tuovisen mukaan esimerkiksi Sudanissa.

”On vaikea tietää, voitaisiinko projektin paikallisuutta parantaa käyttämällä enemmän paikallista työvoimaa. Koulutettua työväkeä on kohdemaissa yleensä todella vähän. Koulutamme kyllä avustusprojektin aikana paikallista väkeä tehtäviin. Sen sijaan avustusrahojen suuntaaminen kansainvälisten organisaatioiden sijasta kohdemaan hallinnon kautta on ongelmallista, koska korruptio on yleistä ja sen rahoittaminen hyödytöntä.”

”Usein minulta kysytään, kannattaako lahjoittaa, menevätkö avustusvarat perille. Siinä on suurta vaihtelua.”

Rahaa saattaa eksyä korruptioon, ja lisäksi varoja vaatii oman organisaation pyörittäminen. YK:lla rahaa kuluu enemmän, Punaisella Ristillä taas vähemmän.

Avustustyöntekijöiden tehtävä on myös valvoa varojen käyttöä, mutta eri järjestöissä kehittyy omanlaisiaan, toinen toistaan ovelampia keinoja ”syödä kuormasta”. Lisäksi maassa oleskelu riippuu hallinnosta, joten avustustyöntekijät joutuvat miettimään, mistä kannattaa nostaa meteliä. Esimerkiksi Afganistanissa talebanhallinnon virkamies teki henkilökohtaisia matkoja, joihin käytti järjestön autoa ja polttoainetta. Tähän ei Tuovisen mukaan oikein voinut puuttua, koska projektin jatkuminen oli täysin talebanien armoilla.

Apu kohdemaan mukaan

Projektityöhön liittyy muitakin ongelmia.

”Esimerkiksi 90-luvun alussa Etiopiassa teimme erittäin tarpeelliseksi kokemaamme työtä, mutta resurssit siirrettiin kesken kaiken Kuwaitiin, jonne Irak oli juuri hyökännyt. Sri Lankaan taas vietiin liiankin korkeatasoista teknologiaa, mistä aiheutui ongelmia. Tämä ei ole onneksi kovin yleistä. Sri Lankassa ongelmana oli myös lääkkeiden saanti: Ne makasivat tullissa, kun hallitus ei halunnut avustustyöntekijöitä todistamaan sodan jälkeen kodittomiksi jääneiden tamilien kohtelua.”

Tuovinen on tehnyt avustustyötä myös Lähi-idässä.

”Palestiinan puolella Jerusalemissa työskentelyn koin hyvin raskaaksi. Kontrolli oli tiukkaa ja Israel seurasi toimiamme. Vallitsi pelon ilmapiiri. 90-luvulla turvatoimia kiristettiin jatkuvasti ja suunniteltiin muurin rakentamista, mikä toteutettiin myöhemmin.”

Sisäistä paloa

Vapaa-aikanaan komennuksilla Tarja Tuovinen katsoi elokuvia ja luki paljon kirjallisuutta, jota osti lentokentiltä ja englanninkielisenä myös kohdemaista.

”90-luvulla tuli luettua paljon feminististä kirjallisuutta. Erityisen suuren vaikutuksen teki Susan Faludin teos Takaisku – julistamaton sota naisia vastaan. Naisten asema ei ole parantunut 20 vuoden aikana, pikemminkin päinvastoin. Naisia tuodaan seksi- ja muiksi orjiksi.”

Monille tullee yllätyksenä, että rasismia saattaa esiintyä myös avustustyötä tekevien keskuudessa.

”Avustustyöntekijöissä toisinaan ilmenevä rasismi lienee heissä jo valmiina, en usko että tehtävä sinänsä sitä lisää. Suomalaiset ovat lisäksi aika kilttejä verrattuna entisten siirtomaaisäntien kansalaisiin”, Tuovinen arvioi. ”Sillä, joka haluaa lähteä avustustyöntekijäksi, on varmaan sisäinen palo ja se pitää toteuttaa. Joskus lähdetään kuitenkin liian kevein perustein, sillä kentällä kysytään sekä ammattitaitoa että henkistä kanttia. Lisäksi pitkä oleskelu vieraskielisessä ympäristössä synnyttää ikävän äidinkieltä kohtaan. Kun komennuksella tapasi toisen suomalaisen, puhuttiin aivan läkähdyksiin.”

Kirsti Era ja Hannu Ketoharju

Tarja Tuovinen: Hikeä, kyyneleitä ja sideharsoa – naisena kriisipesäkkeissä. Rauhanpuolustajat & Like 2013. 166 s.