Kuinka maailma menettää järkensä

Kuinka maailma menettää järkensä

[rapu] pesonen_kolumni (28.10.14)Ensimmäisen maailmansodan massateurastusten alkamisesta on sata vuotta, mikä on huomioitu lukemattomissa artikkeleissa. Niissä toistuu kysymys siitä, kuinka maailma oikein menetti järkensä. Mikä sai kansakunnat paitsi lähtemään hurraten sotaan, myös jatkamaan sitä vuodesta toiseen, vaikka murhenäytelmän mittasuhteet kävivät pian kaikille selviksi? Kysymyssarjaa tavataan laajentaa 30-luvun tapahtumia koskevaksi: kuinka ihmiset eivät tajunneet mihin totalitarismi johtaa, miksi ensimmäisestä maailmanpalosta ei opittu mitään?

Kysymykset ovat osin jälkiviisaudella makeutettuja, mutta toki myös aiheellisia. Niihin on esitetty vastauksia, jotka tekevät tapahtumien taustoja ja kehityskulkuja ymmärrettävämmiksi, mutta ydinkysymys siitä, mikä nimenomainen mekanismi suisti yhteiskunnat mielipuolisuuden tilaan, jää edelleen tyhjentävää vastausta vaille. Voisiko sama tapahtua uudestaan?

Ihmiskunnan suurimpien tragedioiden taustalta voi löytää hyväksikäytettyä altruismia, ihmisille ominaista kykyä toisten puolesta uhrautumiseen. Altruismin rivosta väärinkäytöstä on kysymys silloin, kun ihmisiä marssitetaan divisioona kerrallaan varmaan kuolemaan. Konekiväärien ristituleen kävelleet miehet olivat varsin usein tietoisia tulevasta kohtalostaan, mutta samalla riittävän vakuuttuneita siitä, että heidän oli välttämätöntä toimia juuri näin. Tuonkaltaiset välttämättömyydet ovat ihmisyhteisöjen määrittelemiä, samoin kuin se, mitä pidetään normaalina ja mitä kutsutaan järjettömyydeksi. Sodan kaltaisessa poikkeustilanteessa normaalin ja epänormaalin raja tunnetusti muuttuu, mutta uuden normaalin määrittelyyn osallistuvat myös ne, jotka eivät ole rintamalla. Sotilaiden ja siviilien sotaa koskevien käsitysten ristiriitaa on kuvattu paljon, samoin sitä, kuinka lomailevat sotilaat mieluummin vaikenevat kuin kyseenalaistavat perheidensä ja ystäviensä epärealistiset mielikuvat. Yhteisön mielenrauha on arvokasta.

Mielipuolinen kokonaisuus voi rakentua pienistä viattomista palasista, välttämättömyyksistä ja velvollisuudentunnosta. Lopputuloksen voivat ratkaista yhteisön toimintaa ohjailevat tiedostamattomat motiivit, joihin vaikuttaminen on olennainen osa vallankäyttöä. Tässä suhteessa meillä ei ole varaa heristellä sormeamme menneille sukupolville. Energia kannattaa käyttää omien sokeiden pisteidemme tunnistamiseen.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.