Opettajana Länsirannalla

Opettajana Länsirannalla

Kuva Helen Timgren

Hafeetha on toteuttanut kutsumusammattiaan luonnontieteiden opettamista jo 27 vuoden ajan Ramallahissa vaihtelevissa olosuhteissa. Kouluun on päästävä, vaikka sitten vuorten yli kapuamalla.

 

Pihalle on maalattu pelikenttä ja lapsia on liikuntatunnilla. Sisään astuttaessa koulu näyttää viihtyisältä. Seinät on maalattu vaalean vihreiksi ja koristeltu värikkäillä maalauksilla. Eteisaulan suuressa maalauksessa nuori nainen heiluttaa Palestiinan lippua. Olen Länsirannalla Ramallahissa noin 400 oppilaan koulussa Opettajat ilman rajoja -järjestön vapaaehtoisena.

Olen sopinut luonnontieteiden opettajan Hafeethan kanssa, että saan sekä haastatella häntä että tarkkailla opetusta. Nousemme hänen ja paikalle saapuneen tulkin Byanen kanssa kolmanteen kerrokseen, jossa luonnontieteiden luokka sijaitsee. Rappuset lainehtivat pesuvettä ja yritämme olla kastelematta kenkiämme. Talvi ja kevät on ollut kylmin kymmeneen vuoteen ja toppatakki on yhä tarpeen, erityisesti sisällä.

 

Elämän tiedettä

Hafeethan opettama aine on ”science in life”, jossa yhdistyvät kemia, fysiikka ja biologia. Luokka on täynnä oppilaiden ja opettajan tekemiä opetusmateriaaleja, julisteita, planeettoja, ihmisen kehoja, täytettyjä eläimiä ja kasvien runkoja.

Hafeetha on karismaattinen ja huumorintajuinen nainen, jolla on aina pilkettä silmäkulmassa. Hänen äänensä kuuluu hälynkin yli. ”Olen aina halunnut olla opettaja ja esikuva. Rakastan opettamista. Jo kolmannella luokalla koulussa tiesin, että minusta tulisi opettaja. Olisin oikeastaan halunnut olla matematiikan opettaja, mutta nuorena kokemani haasteet saivat minut valitsemaan pääaineekseni hieman vähemmän vaativan biologian”, Hafeetha kertoo.

Hafeethalla on 27 vuoden kokemus opettamisesta. Hän aloitti yliopisto-opintonsa vuonna 1984 palestiinalaisten vanhimmassa yliopistossa Birzeitissä. Opinnot kestivät kuusi vuotta neljän vuoden sijaan, sillä Israelin armeija piti yliopistoa tuolloin suljettuna useita lyhyitä jaksoja sekä yhden kokonaisen vuoden. Vasta vuonna 1995 hän pääsi aloittamaan työnsä palestiinalaishallinnon koulussa.

Hafeetha alkaa valmistella seuraavaa kemiantuntia. Hän laittaa dataprojektorin päälle. Luokassa on hämärää. Oppilaat tulevat pikkuhiljaa luokkaan ja istuvat isojen pöytien ääreen jakkaroille. ”Oppilaat ovat aina myöhässä”, Hafeetha hymähtää meille.

Oppilaat viittaavat innokkaasti opettajan tekemiin kysymyksiin. ”Miss, miss”, lähes jokainen haluaisi vastata edellisen kemiantunnin kertauskysymyksiin. Tunnistan alkuaineiden merkit ja kemialliset kaavat arabiankielisen kirjoituksen seasta. Seuraavaksi tehdään kemiallinen koe, jossa lusikka muutetaan kuparin väriseksi. Kokeen tavoitteet selvennetään vielä taululle.

”Erityisesti pidän kaikista tieteellisen opetuksen kokeista sekä siitä, että voin näyttää konkreettisesti opetettavia asioita. Olen aina toteuttanut toiminnallista opetusta, mutta nykyään kirjoissa on valmiit kysymykset ja paljon vähemmän tietoa kuin ennen. Nyt oppilaat vain kopioivat kirjasta”, Hafeetha sanoo.

 

Muuri suojaa

Hafeetha kutsuu minut luokseen illalla. Hän asuu yksin isossa talossa, jonka hänen isänsä on rakentanut perheensä avustuksella jo vuonna 1948. Tuolloin hänen vanhempansa sekä kuusi sisarta ja viisi veljeä pääsivät muuttamaan uuteen kotiin läheiseltä Jalazunin pakolaisleiriltä. Nyt kaksi veljistä on rakentanut talon vanhempien talon viereen.

Kuva Maiju Hirviniemi

”Vaikka vanhempani eivät käyneet juurikaan kouluja, me kaikki lapset olemme korkeasti koulutettuja ja hyvissä ammateissa”, Hafeetha kertoo. ”Elämä on kuitenkin haastavaa, koska taloni on israelilaisten siirtokunnan vieressä. Vähän väliä on erilaisia konflikteja palestiinalaisten ja israelilaisten välillä. Taloni on poltettu kerran. Erityisesti 2000-luvun alussa liikkumistamme rajoitettiin, ja kolmen vuoden ajan meidän täytyi kiertää vuorten yli päästäksemme töihin. Talvella se oli erityisen hankalaa, kun vaatteet kastuivat ja kengät olivat kurassa. Joskus sotilaat jopa ampuivat”, Hafeetha muistelee.

”Vuosi sitten pihan edestä kulkevan tien reunaan rakennettiin muuri, ja nyt ehdimme varautua siirtokuntalaisten hyökkäyksiin, sillä myös he joutuvat kiertämään muurin”, Hafeetha lisää.

Juomme vielä yhdessä viidennen kupin teetä illallisen jälkeen. Taloon on kokoontunut joukko työkavereita ja sukulaisia. Elämä Ramallahissa näyttäytyy osin hyvin tavallisena arkielämänä, jossa on aikaa perheelle ja ystäville sekä hauskanpidolle. Toisaalta miehitys tuo ihmisten elämään epävarmuutta ja rajoituksia, jotka nekin ikään kuin sulautuvat osaksi arkielämää, jos niitä ei aktiivisesti ajattele. Palestiina ei ole edelleenkään itsenäinen valtio, vaikka Oslon ensimmäisestä rauhansopimuksesta on yli 20 vuotta. Sen tulevaisuus on yhä epäselvä.

Kun olin lähdössä, lapset ja nuoret leikkivät hippaa koulun pihalla. Rehtori sanoi minulle, että heidän täytyy myös nauttia ja iloita elämästä, huolimatta ympärillä olevista uutisista. Kun lähdin koululta, näin joukon palestiinalaisia nuoria, jotka olivat kokoontuneet osoittamaan mieltään edellisenä päivänä tapahtuneiden murhien johdosta. Sotilaat olivat ampuneet palestiinalaisen nuoren, joka oli tappanut aiemmin kaksi israelilaista. Lisäksi kaksi muuta palestiinalaista nuorta oli ammuttu. Auton renkaat paloivat ja automme ikkunat suljettiin. Media oli paikalla kameroineen ja ilmassa rätisi. Kysyin, onko tämä yleistä. Kyllä, tämä on meille arkista, vastasi tulkkini.

Teksti Maiju Hirviniemi

Rauhankasvatusinstituutin työntekijä Maiju Hirviniemi on viettänyt kolme kuukautta Palestiinassa Opettajat ilman rajoja -hankkeen vapaaehtoisena keväällä 2019.