Mikko Zengerin blogi: Kuka nyt haluaisi ketään loukata. Ei ainakaan naapureitaan

Mikko Zengerin blogi: Kuka nyt haluaisi ketään loukata. Ei ainakaan naapureitaan

Eva on paras sukulaiseni. Olen ylpeä hänestä. Hän tilaa yhä kolme palloa tötterööni, vaikka puolet jätskistä valuu maahan.

Vuonna 1961 Eva kiikutti maalaisserkkunsa Helsingin Käpylään katsomaan Alaskan Hurjapäitä. Mikään muu alle 8-vuotiailta kielletty kuin Jon Väyne ei kelvannut. Kypsempänä sain ahmia kaksi raakaa lankkupihviä peräperää Evan lempiravintolassa.

Eva on suostunut kaikkiin ehdotukseeni yhtä lukuun ottamatta. Vaikka hän on marssinut rauhan puolesta vappuna, Israelin miehityspolitiikan vastaisiin marsseihin en ole onnistunut häntä houkuttelemaan.

En, koska Eva ei halunnut loukata vanhaa isäänsä. Ymmärrän. Ennen Helsinkiin muuttoani en ollut kuullut ilmaisua ”meikäläiset”, jota Eva käytti.

Israel on monille sekulaareillekin juutalaisille perheenjäsen tai vähintään sukulainen, jonka harjoittamasta naapuriväkivallasta ei kuulu elämöidä, ei ainakaan vieraiden kuullen. Eihän? Eikö muka historia ole kuolettavan selvästi osoittanut, että jokaisessa ei-juutalaisessa muhii vähintään pieni annos antisemiittiä.

”Demokraattiseksi juutalaisvaltioksi” itsensä nimenneestä Israelista ei tänään ole helppoa olla ylpeä. Itselleni alkoi tehdä tiukkaa heti sen jälkeen, kun olin ollut vuonna 1973 israelilaisella kibbutsilla pystyttämässä ”humaania sosialismia”. Ensiksi Israelin toimet hämmensivät, sitten hävettivät ja nykyisin ne raivostuttavat.

Muistelen Jugoplastika Splitin ja Tel Aviv Maccabin välistä koripallon Euroliigan finaalia vuodelta 1989. Kumpaa meikäläisen olisi kuulunut kannattaa?

Olin ollut edellisenä kesänä kuukauden Israelissa ja Länsirannalla. Olin kauhistellut eturivissä, millaisilla otteilla Israel pani intifadaa eli palestiinalaisten kansannousua kuriin. Kumpaako tällä kertaa?

LAVASTAMATON REALITEETTI

Millä Pyhä maa on lastattu? Yhdellä kahden kerroksen valtiolla, jossa asuu luvallisia ja enemmän tai vähemmän luvattomia ihmisiä.

Maailman kahden tunnetuimman ihmisoikeusjärjestön Amnesty Internationalin ja Human Rights Watchin sekä israelilaisen B’Tselemin vanavedessä yhä useampi valtavirtaankin kuuluva tutkija ”uskaltautuu” tuomaan julki, että Israelia on tänään yhä perustellumpaa luonnehtia apartheid-valtioksi.

Puhun tietoisesti ”uskaltamisesta”. Amnestyn julkaistua raporttinsa vuoden 2022 alussa Israelin hallitus leimasi järjestön oikopäätä antisemitistiseksi. Länsimaisen valtamedian keskustalaiseksi luonnehtima ulkoministeri Jair Lapid julisti Amnestyn levittelevän terroristijärjestöjen sepittämiä valheita.

Arvostetun Foreign Affairs -lehden tuoreimmassa numerossa neljä maineikasta tutkijaa, joista kolme sattuu olemaan juutalaisia, katsoo kahden valtion mallin olevan käytännössä saattohoidossa tai menehtynyt. Näin siitä huolimatta, että valtaosa kansainvälisestä yhteisöstä vannoo yhä sen nimiin. Välimereltä Jordanvirtaan ulottuva Suur-Israel on tänään realiteetti. Suosittelen nelikon artikkelia lämpimästi kaikille ”pyhämaalaisten” oikeuksista kiinnostuneille.

Muuten, palestiinalaiset tutkijat ovat jo kauan – ennen ihmisoikeusjärjestöjä – puhuneet Israelin apartheid-politiikasta, mutta eihän heitä noteerata maailman pärstäpörsseissä.

MEIKÄLÄISTEN JÄSENTENVÄLINEN MITTELÖ

El Alin lento LY7 Tel Avivista New Yorkiin valmistautuu lähtöön 17. huhtikuuta eli päivänä, jolloin Israelissa vietetään holokaustin muistopäivää. Ennen lentoonlähtöä kapteeni Doron Ginzburg kuuluttaa matkustajille: ”Holokaustin kaltaiset tapahtumat voivat mahdollisesti tapahtua diktatuurissa, mutta Israelissa me taistelemme pysyäksemme demokratiana.”

Ginzburg viittasi Israelissa viikkokausia jatkuneeseen protestiaaltoon, jossa on vastustettu Benjamin Netanjahun uusimman, aiempaa äärioikeistolaisemman hallituksen suunnitelmia kaventaa entisestään maan oikeusjärjestelmän riippumattomuutta.

Eittämättä jo lennon aikana Ginzburg sai tiedon, että hän joutuu vastuuseen sanoistaan, sillä ennen laskeutumista hän kuulutti ”Buchenwaldin kuolemanleiriltä selvinneen poikana” olevansa tietoinen holokaustin muistopäivän merkityksestä. Hän totesi, ettei hänen tarkoituksensa ollut loukata ketään.

Netanjahun ministerit syyttivät Ginzburgia kapinoinnista hallitusta jaa kansan tahtoa vastaan. El Al lupasi hyllyttää kapteeninsa.

Ginzburgin tapaus viestii Israelin juutalaisten jäsentenvälisistä mittelöistä, joissa valtamedian kauppaaman näkemyksen mukaan kampanjoidaan siitä, miten sovittaa demokratia ja juutalaisvaltio yhteen. Montako prosenttia demokratiaa ja montako juutalaisuutta?

Eräs kommentaattori tiivisti mittelön sekulaarisen Tel Avivin ja uskossa olevan Jerusalemin väliseksi kiistaksi. Eli saako kunnon juutalainen uida sapattina Välimeressä? Toiset ovat maalailleet kuvia liberaalin Israelin ja juutalaisvaltion välisestä sisällissodasta.

Protestoijat ovat julistaneet haluavansa pelastaa demokratian Netanjahun ja hänen äärioikeistolaisten hallituskumppaneidensa juutalaiselta fasismilta. Ydinkysymys kuuluu: kenen demokratian? Israelin juutalaiskansalaisten demokratian vaiko kaikkien niiden 14,5 miljoonan ihmisen, jotka asuvat Suur-Israelin rajojen sisällä. Yli puolet heistä ei ole juutalaisia. He ovat palestiinalaisia muslimeja tai kristittyjä.

Lieneekö joku syntyperäinen sionisti tai kristillinen Israelin ystävä jo keksinyt sellaisen suurennuslasin, jonka avulla voitaisiin havaita merkkejä demokraattisesta juutalaisvaltiosta vaikkapa 200 000 asukkaan Hebronin kupeeseen kylvetystä Kiryat Arban siirtokunnasta.

Tässä vaiheessa joku varmaan syyttää minua ”whataboutismista”. Miten minulla on otsaa vähätellä israelilaisten demokratiatalkoita, joihin on osallistunut satojatuhansia ihmisiä. Raportoihan Ylen toimittajakin maaliskuussa Tel Avista lukuisia kertoja, miten ylpeitä israelilaiset ovat demokratiastaan.

Eikö demokratian voimannäytteen aikana ole epäreilua muistuttaa miehityksestä ja apartheidista. Tai edes metelöidä Israelin kansainvälisten tunnustettujen rajojen sisällä asuvien palestiinalaisten demokratiavajeesta. Nämä Israelin omiksi arabeiksi nimetyt yli pari miljoonaa ovat Israelin kansalaisia, joten mikä kumma esti heitä marssimasta juutalaisten kanssa samaa tahtia.

Niin mikä? On valitettavan perusteltua kysyä, kasvattiko ”demokratialiike” entisestään juutalais- ja arabikansalaisten välistä kuilua.

Miten pitkän tuomion maanpetoksesta lentokapteeni Ginzburg olisi mahtanut saada, mikäli hän olisi kuuluttanut matkustajilleen, ettei miehitysvalta voi olla demokratia.

TYHJÄ MAA

Karjase Sai on suosittu leipomokahvila Tallinnan Koplissa. Abdul kysyy englanniksi: ”Mitä tuossa leivonnaisessa on sisällä?” Myyjätär: ”Sisällä ei ole mitään.” Abdul kummastellen: ”Eikö mitään?” Myyjä: ”Ei.”

Päätän, että Abdul on jostain päin Lähi-itää, koska se sopii tähän tarinaan. En saa selvää Abdulin tilauslapusta, mihin hänen valintansa lopulta kohdistui. Suosittelen teille mantelikroisanttia.

”Miksi menet sinne? Eihän siellä ole mitään?” Tämä kysymys on esitetty minulle Jerusalemin ”juutalaisosassa” useita kertoja. ”Siellä” on lähimmillään alle kymmenen kilometrin päässä apartheidmuurin takana sijaitseva Länsiranta.

Maantieteestä puheenollen olen päättänyt kutsua israelilaisen Haaretz-lehden veteraanitoimittajan Gidon Levyn alustamaan seuraavaan Evan kanssa pitämäämme sukukokoukseen. Aiheena on demokraattinen apartheid.

Levyn mukaan ei ole yhtään asiaa, jota hänen maanmiehensä pelkäisivät enemmän kuin demokratiaa. Näin siksi, että israelilaiset tietävät, että todellinen demokratia, jossa edes Israelin kansalaisiksi kelpuutetut (siis ne maan ”omat arabi-palestiinalaiset”) saisivat ponnistaa samalta viivalta juutalaisten kanssa, merkitsisi sionistisen Israelin loppua.

On irvokasta marssia demokratian puolesta, mikäli samalla vaikenee apartheid-muurin takana elävästä Suomen väkimäärän suuruisesta poppoosta ihmisiä, joiden demokratiatarpeita säätelevät Israelin sotilastuomioistuimet ja asevoimat. Israelin huonoimmaksi juutalaiseksi kruunattu Levy muistuttaa, että monet tuomarit aloittavat uransa lukemalla miehittäjän oikeutta palestiinalaisille.

Protestiliikkeen kannattajien tavoite on Levyn mukaan palauttaa vanha hyvä, ”normaali, terve ja edustuksellinen” Israel. Käytännössä tämä tarkoittaa Netanjahun vaihtamista Benny Gantziin, joka tällä hetkellä on gallupeissa selvästi Bibiä suositumpi. Kansallinen yhtenäisyyden puoluetta johtava entinen puolustusvoimien komentaja ja puolustusministeri luotsaisi juutalaisvaltion demokratian takaisin turvallisille vesille ja palauttaisi maan kansainvälisen maineen. Näin enemmistö protestoijista tuntuu uskovan.

Miehitysapparaattiin tämä kauniin sionismin pelastaja ei koskisi. Sillähän pyyhkii erinomaisesti. Normaalisti, terveesti ja edustuksellisesti.

KAKSIN EI AINA OLE KAUNIHIMPI

Mikä yhdistää virallista Israelia, Yhdysvaltoja, Eurooppaa ja Suomea? Ne kaikki tarvitsevat kahden valtion mallia, joka tunnetaan myös nimellä rauhanprosessi. Suosittelen lukukinkereillenne Nathan Trallin loistavaa artikkelia ”The Separate Regimes Delusion” (London Review of Books, 21 January 21).

Israel ratsastaa whataboutismilla. Tähän tyyliin: Eihän meillä ole himpun vertaa tekemistä sen kanssa, mitä koleravyöhykkeillä tapahtuu. Siivotkoot Länsirannan palestiinalaishallinto ja Hamas omat sekasotkunsa. Me emme lähde likaamaan käsiämme.

Entä Israelin suurin valtionyritys eli miehitetyille alueille asutetut 700 000 siirtokuntalaista? Mikä on heidän roolinsa demokraattisessa juutalaisvaltiossa? Näin virallinen Israel tapaa vastata: Miten siirtokunnat muka vaikeuttaisivat rauhanprosessia? Asuuhan ”meidänkin puolella” yli kaksi miljoonaa arabia. Ja kaiken kukkuraksi me olemme julistaneet yli puolet siirtokunnista laittomiksi. Demokraattisesti. Eli kunhan palestiinalaiset vaan oppivat käyttäytymään siivosti, niin me autamme heitä pystyttämään Länsirannalle ja Gazaan palestiinalaisvaltion.

Yhdysvalloille on ensiarvoisen tärkeää, että Israel näyttää kauniilta. Miten rumemmalta supervallan strateginen liittolainen näyttää, sitä työläämmäksi sen puolustaminen käy. Viime aikoina työtaakka on kasvanut, koska eihän kaveria jätetä.

Joka kerta kun Jasser Arafatin naama ilmestyy telkkariin, palestiinalaisten asia ottaa rutkasti takapakkia. Näin tuumailtiin Yhdysvalloissa takavuosina. Joka kerta kun Bibi tai etenkin joku hänen äärioikeistolaisista hallituskumppaneistaan avaa suunsa, Israelin puolustaminen hankaloituu, valitellaan Yhdysvaloissa tänään. Israelin äärioikeiston puhemiehet eivät häpeä sanoa ääneen, että he pyrkivät luomaan Suur-Israelin, jonka jokaisessa nurkassa juutalaiset pitävät ylivaltaa. Mikäli tämän tavoitteen vauhdittaminen edellyttää palestiinalaisten karkotuksia, niin sitten niihin on ryhdyttävä.

Tuoreet gallupit hämmentävät yhdysvaltalaisia päätöksentekijöitä. Yhden gallupin mukaan 49 prosenttia demokraattisen puolueen kannattajista sympatisoi palestiinalaisia ja vain 38 prosenttia israelilaisia (juutalaisia). Toinen arvostettu gallup kertoo, että 44 prosenttia demokraateista katsoo Israelin harjoittavan apartheidin kaltaista erottelupolitiikkaa.

Bidenin hallinnon edustajilla ja demokraattisen puolueen uskollisimmilla Israelin ystävillä on nyt piukat paikat. Apartheid-valtion puolustamiseen tarvitaan sekä vanhoja että uusia keinoja.

Esimerkki ”vanhasta”, paljon käytetystä keinosta. Hiljan Israelissa vierailleelta demokraattisenaattori Michael Bennetiltä tivattiin, kuinka puolueen johdon pitäisi reagoida tilanteeseen, jossa sen kannattajat suhtautuvat yhä myötämielisemmin palestiinalaisten kärsimyksiin.

Bennet vastasi kertomalla holokaustista selvinneistä äitinsä ikäpolven juutalaisista. Senaattori muistutti, miten tärkeää on valistaa maailmaa holokaustista ja antisemitismin ilmenemismuodoista. Samalla pitäisi tähdentää Israelin erityisroolia; ei ainoastaan juutalaisille vaan koko ihmiskunnalle.

Esimerkki Israelin uudentyyppisestä puolustuksesta: New Yorkin entinen demokraattipormestari Andrew Cuomo on ilmoittanut käynnistävänsä Progressives for Israel -nimisen järjestön. Sen tarkoituksena on ”taistella demokraattisen puolueen sisään pesiytynyttä apartheid-valtiota vastaan”.

Miksi Lähi-idän ”puolueeton välittäjä” suojelee veto-oikeudellaan YK:n turvallisuusneuvostossa Israelia? Kuulemma siksi, ettei status quo horjuisi, sillä jos näin kävisi, rauhanprosessi ajaisi karille. Näin maailmalle on uskoteltu ja uskotellaan yhä. Rauhanprosessia ei ole horjuttanut se, että Israel on prosessin käynnistymisestä alkaen eli viimeisen 30 vuoden aikana porautunut päivä päivältä syvemmälle Länsirannalle.

Sanomattakin on selvää, että israelilaiset palloilijat, painijat, missit ja laulajat voivat osallistua euroliigoihin vain niin kauan kuin rauhanprosessin teeskennellään olevan hengissä. Ja vielä selvempää lienee, etteivät maailman onnellisimmat meikäläiset ostaisi yhtikäs asetta apartheid-valtiolta. Meidän suomalaisten aseet on valmistettu rauhanprosessin hengessä.

Foreign Affairsin nelikko erittelee niin vakuuttavasti israelilaisen apartheidin perusteita, että olisi ihme, mikäli heitä ei leimattaisi antisemiiteiksi. Näin käynee siitä huolimatta, että artikkelin lopussa he vesittävät omia johtopäätöksiään. Pelkäävätkö he sukulaistensa loukkaantuvan?

Herrat toteavat, että Yhdysvaltojen pitäisi harjoittaa sellaista politiikkaa, joka vauhdittaisi ”kaikkien juutalaisten ja palestiinalaisten tasa-arvoa, kansalaisuutta ja ihmisoikeuksia yhdessä Israelin hallitsemassa valtiossa (”within the single state dominated by Israel”). Miksei israelilaisten ja palestiinalaisten yhdessä demokraattisesti hallitsemassa valtiossa, jonka nimi voitaisiin arpoa YK:ssa.

Israeltiina vaiko Palesrael? Sama se kunhan leivotaan reilusti fifty-fifty.

Sekin hämmentää, että kun herrat ovat ensiksi perusteellisesti osoittaneet, miksei kahden valtion malli enää vastaa todellisuutta, niin artikkelinsa viimeisessä kappaleessa he peräänkuuluttavat rauhanomaista ja oikeudenmukaista ratkaisua Israeliin ja Palestiinaan.

Kenties nelikko pelästyi, että heidän kaavailemansa rauhanmalli muistuttaisi liikaa antisionistien ja palestiinalaisten tutkijoiden vuosikausia hahmottelemaa demokraattista valtiota.

Jälkikirjoitus 1.5. Tuoreissa haastatteluissa Foreign Affairsin nelikko on korostanut, että Yhdysvaltojen johto on täysin tietoinen kahden valtion mallin kuolemasta ja Israelin harjoittamasta apartheidista. Ne eivät ole enää tabuja, vaikka maan johto virallisissa puheissaan edelleen mainostaa Israelin olevan rauhantahtoinen liberaali demokratia.

Johtopäätökseni: Niin kauan kuin Yhdysvaltojen Israelille antama täysvastuuvakuutus on voimassa, pyhäksi maaksi kutsutussa maassa on turha haaveilla demokraattisista rauhanelkeistä.

Teksti: Mikko Zenger

Vapaa toimittaja ja opintomatkojen vetäjä. Intian ja Pyhän maan hallitsevat tavat ja takamaiden meininki ovat olleet lempiharrastuksiani 1970-luvulta lähtien.