Suomen Rauhanpuolustajien 60-vuotisesta historiasta voi poimia ilon ja surun päivät. Pulut kasvoi 1960- ja 70-luvulla kymmentuhatjäseniseksi järjestöksi, jolla oli toistakymmentä työntekijää. 1980-luvun loppupuolelle tultaessa se lähes lakkasi toimimasta musertavan velkataakan alla ja romahtaneiden valtionapujen seurauksena.
Kun Rauhanpuolustajat perustettiin, oli kulunut vain viisi vuotta yli 60 miljoonaa kuollutta vaatineen toisen maailmansodan päättymisestä. Suomalaisia talvi- ja jatkosodassa kuoli vajaat 100 000 ja neuvostoliittolaisia maailmansodassa yli 23 miljoonaa. Sota jätti jälkeensä katkeruutta, kuolleita surevia omaisia, fyysisesti ja henkisesti vammautuneita ihmisiä. Ei ollut helppo ryhtyä rakentamaan uutta suhdetta vanhaan viholliseen.
Rauhanpuolustajien perustamisvuonna 1949 länsimaat ja Neuvostoliitto olivat ajautuneet törmäyskurssille. Alkoi kilpavarustelu, jossa atomiaseen paha henki laskettiin irti. Yhdysvallat oli pudottanut elokuussa 1945 Hiroshimaan ja Nagasakiin atomipommit uuden ja ylivoimaisen sotilasteknologiansa voimannäytteenä.
Neuvostoliiton vastaus tähän oli oma atomipommi, jonka se räjäytti 1949. Samana vuonna perustettiin sotilasliitto Nato ja kuusi vuotta myöhemmin Neuvostoliiton johtama Varsovan liitto Naton ja siihen samana vuonna hyväksytyn Saksan liittotasavallan vastavoimaksi.
Suomi oli vaikeassa tilanteessa. Sodan hävinneellä puolella olleena edessämme oli pakko sopeutua uuteen tilanteeseen. Neuvostoliiton kanssa oli tultava toimeen. Presidentti J. K. Paasikiven ja silloisen pääministerin Urho Kaleva Kekkosen vastaus tilanteeseen oli ”uusi ulkopolitiikka”. Kansalaismielipiteen ja puolueiden tuen saaminen sille ei ollut kuitenkaan lainkaan itsestään selvää.
Tämän uuden suunnan poliitikoista nousi merkittävimmäksi Kekkonen, joka valittiin ensimmäisen kerran tasavallan presidentiksi vuonna 1956. Kekkonen myös antoi Rauhanpuolustajien toiminnalle tunnustusta, ja hänen aikanaan järjestö sai eräänlaisen valtion puolivirallisen kansandiplomatian harjoittajan roolin Neuvostoliiton suhteissa yhdessä Suomi–Neuvostoliitto-seuran kanssa.
Rauhanpuolustajien statuksen nousu johti myös poliitikkojen laajaan kiinnostukseen hoitaa omia ja puolueidensa idänsuhteita Rauhanpuolustajien kautta. Suuri joukko entisiä ja nykyisiä johtavia poliitikkoja vasemmistopuolueista kokoomukseen toimi 1970- ja 80-luvulla Rauhanpuolustajien johtoelimissä.
Berliinin muurin kaatuminen 1989 ja Varsovan liiton hajoaminen herättivät Rauhanpuolustajien piirissä sekä toivoa että epäilyksiä. Heräsi toivo blokkirajojen murtumisesta ja sotilasliittojen, myös Naton, lakkauttamisesta tarpeettomana. Toisin kuitenkin kävi. Vuosikymmenen murroksessa Rauhanpuolustajienkin status muuttui, ja samalla muuttui monien poliitikkojen suhtautuminen siihen. Tämä vaikutti välittömästi myös siihen, että Rauhanpuolustajien valtionapu romahti. Järjestö oli parin vuoden ajan perimmäisten kysymysten äärellä, jatkaako toimintaansa vai ajautuako konkurssiin. Valinnan ratkaisi jäsenistön, ja siinä merkittävästi Työpaikkojen rauhantoimikunnan, kanta toiminnan jatkamisen tarpeellisuudesta. Toinen seikka oli yhdistyksen johtoon edellisinä vuosina valittujen rauhanaktiivien sitoutuneisuus. Heistä on erikseen mainittava Puluja toistakymmentä vuotta luotsannut rikos- ja prosessioikeuden professori Pekka Koskinen, joka osoitti todellista kansalaisrohkeutta ohjatessaan Pulut selville vesille.
Markku Kangaspuro
