Pohjoismaiden Länsi-Sahara-aktivistit tapasivat syyskuussa Göteborgissa. Tapaamisen järjestäjä, ruotsalaisen Afrikka-ryhmän pitkäaikainen aktivisti Sören Lindh, oli toiveikas tapaamisen jälkeen: ”Pohjoismaat sopivat yhteistyön ja koordinaation vahvistamisesta.” Hänen mukaansa Marokon kansainvälistä oikeutta halventavaan miehitykseen on puututtava välittömästi: ”Minulla on jo valmiiksi päässäni kartta, jota voidaan soveltaa Länsi-Saharan tilanteeseen.” Lindh on ollut vastaavanlaisten ongelmien parissa jo 1960-luvulta lähtien. Hänellä on selkeä visio kuinka seuraavaksi tulisi toimia.

Marokon miehittämän Länsi-Saharan ja alueen itsenäisyysliikkeen Polisarion välinen kiista on peruja Espanjan pitkäaikaisesta siirtomaavallasta. Luonnonvaroiltaan rikkaan Länsi-Saharan itsenäistyminen osana dekolonisaatioprosessia jäi kesken, kun Marokko miehitti erämaakaistaleen heti espanjalaisten vetäydyttyä vuonna 1975. Marokko on solminut mittavia sopimuksia kansainvälisten suuryhtiöiden kanssa luonnonvarojen hyväksikäyttämiseksi ja taannut siten Ranskan ja muiden suurvaltojen vankkumattoman tuen miehitykselleen. Ranskan veto-oikeus on estänyt lukuisten YK:n päätöslauselmien voimaantulon ja kansainvälisen oikeuden toteutumisen.

Sören Lindhin mukaan nyt on aika toimia. On otettava käyttöön samat taktiikat, joita käytettiin aikoinaan Mosambikin, Angolan ja Etelä-Afrikan dekolonisaatioprosesseihin liittyvissä kysymyksissä.

”On oltava hiukan naiivi ja ammennettava tästä positiivisesta energiasta voimaa, sillä optimismi on tärkeä ase pessimismiä vastaan. Samalla on analysoitava kokonaistilanteen kehittymistä tiukan realistisesti. On keskityttävä niihin kysymyksiin, joihin voimme vaikuttaa.”

Lindh luottaa Pohjoismaiden kansalaisten oikeudenmukaisuuteen: ”Jos he saavat tietoa konfliktin faktoista ja taustasta ja ymmärtävät mistä on kysymys, ei ole epäilystäkään, etteivätkö he tule puolustamaan saharalaisten oikeutta päättää tulevaisuudestaan. Tilanne ei eroa 1960- ja 70-luvun tapahtumista.”

Lindhillä on pitkä kokemus vastaavanlaisista tilanteista. Hän pääsi jo nuorena seuraamaan läheltä kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Hänen isänsä ja setänsä olivat aktiivisia yhteiskunnallisen hierarkian ja epäoikeudenmukaisuuden vastaisessa kamppailussa. 1960-luvun lopulla opiskelijoiden ainejärjestössä toimiessaan hän kiinnostui Afrikan kehitykseen liittyvistä kysymyksistä. Tällä kertaa hän sai pettyä vanhemman sukupolven passiivisuuteen kansainvälistä solidaarisuutta kohtaan. Hän ei lannistunut, vaan alkoi perustaa ystäviensä kanssa Upsalaan paikallisia pienryhmiä, jotka keskittyivät dekolonisaatiokysymyksiin. Vuonna 1974 perustettiin Afrikka-ryhmä, jonka tarkoituksena oli ajaa oikeudenmukaisen dekolonisaatioprosessin toteutumista.

”Koska koimme Vietnamin kysymyksen liian haastavaksi, päätimme keskittyä Portugalin entisiin siirtomaihin, aluksi Mosambikiin, myöhemmin Angolaan ja Guinea-Bissauhun. 1970-luvun puolivälissä aloimme rekrytoida työntekijöitä Mosambikiin ja Angolaan. Seuraava askel otettiin Rhodesian (nykyisen Zimbabwen), Namibian ja Etelä-Afrikan suuntaan. Toimimme kanslaisyhteiskunnan piirissä, ja olimme samalla jatkuvasti yhteydessä valtiollisiin instansseihin kuten ulkoministeriöön ja joihinkin yrityksiin. Ihmiset ottivat osaa Etelä-Afrikan boikottiin kun ymmärsivät mistä oli kyse. Keskityimme vain muutamaan olelliseen kysymykseen ja teimme tehokkaasti työtä niiden parissa.”

Monet uskovat, ettei Länsi-Saharan tilanteeseen pysty vaikuttamaan, etenkin kun Marokolla on niin vahvoja tukijoita. Lindh muistuttaa, ettei Etelä-Afrikkaan liittynyt reaalipoliittinen pohdinta ollut yhtään sen lupaavampi.

”Maa oli merkittävä osa länsimaiden strategiaa hallita alueen luonnonvaroja, eikä kukaan aluksi uskonut meidän onnistuvan. Kulta, timantit, mineraalit ja öljy saivat silloinkin lännen toimimaan vastoin ylhäisiä periaatteitaan. Aluksi meitä oli vain kourallinen aktiiveja. Teimme yhteistyötä Mosambikin itsenäisyysliikkeen Frelimon kanssa, joka oli lähettänyt edustajan Ruotsiin. Perustimme varainkeruuhankkeita ja pyrimme tekemään hyödyllisiä asioita. Lähetimme käytettyjä vaatteita Frelimolle Tansaniaan. Järjestimme näyttelyitä, jaoimme tietoa ja kehotimme ihmisiä boikottiin.”

Parhaimmillaan liikkeeseen kuului 300 työntekijää. Yhteistyötä pyrittiin tekemään mahdollisimman monen eri kansalaisyhteiskunnan toimijan kanssa vasemmistosta ay-liikkeisiin ja sosiaalidemokraatteihin. Erimielisyydet jätetiin taka-alalle ja yhteistyö tuotti tulosta.

”Vähitellen onnistuimme painostamaan ruotsalaisia yhtiöitä ja hallitusta. Olof Palmen hallitus päätti estää yritysten investoinnit alueelle. Nämä muutokset konservatiivit pyrkivät vesittämään parhaansa mukaan voitettuaan vaalit. Me puolestamme vastustimme heidän aikeitaan ja nostimme metelin jokaisesta uudesta lisenssistä, jonka konservatiivit myönsivät suuryritysten investoinneille Etelä-Afrikassa.”

Lindh painottaa että vanhat opetukset on nyt otettava käyttöön. Koskaan ei voi tietää kuinka maailmantilanne kehittyy. Yllättävät käänteet kuuluvat asiaan.

”Yleisö on liikkeellepaneva voimamme. Ihmiset yleensä reagoivat näihin kysymyksiin positiivisesti, ja meidän on perustettava toimintamme myönteisille odotuksille. Länsi-Saharassa on kysymys dekolonisaatiosta. Yleisön mielipiteen avulla onnistumme vaikuttamaan hallituksiemme asenteeseen Pohjoismaissa”.

Karim Maiche