Latinalainen Amerikka on USA:n valtapolitiikan takapiha. Yksi niistä kansoista, jotka ovat tämän todella saanet tuntea nahassaan, on Haitin kansa.
Vuonna 1957 Haitin johtajaksi nousi Francois ”Papa Doc” Duvalier. Hänen hallinnostaan tuli pian yksi alueen julmimmista ja epäpätevimmistä – vaikka kauhuhallitsijoita lähialueilta löytyi kyllä useita. Kennedynkin ”uudistusmielinen” hallinto ystävystyi nopeasti Duvalierin hallinnon kanssa, sillä tukihan hän USA:n pyrkimyksiä murskata Kuuban sosialismi. Kun ”Papa Doc” kuoli huhtikuussa 1971, siirtyi valta hänen vielä epäpätevämmälle pojalleen, Jean-Claude ”Baby Doc” Duvalierille. Myös hänen hirmuhallinnollaan oli pitkään USA:n täysi tuki. Helmikuussa 1986 USA kuitenkin painosti ”Baby Docia” luopumaan vallasta. Ei kuitenkaan siksi, että Duvalierien valtakauden saldo, yli 50 000 murhattua ihmistä, olisi sinänsä heitä häirinnyt,vaan koska he tajusivat että tyytymättömyys Haitilla saattaisi johtaa kansannousuun.
Tulevina vuosina valta yritettiin erilaisin epädemokraattisin keinoin säilyttää Duvalierejä tukeneella eliitillä. Syksyllä 1990 pidettiin kuitenkin Haitin historian ensimmäiset demokraattiset vaalit. Murskavoiton niissä vei köyhien massojen tukema pappi Jean-Bertrand Aristide ja hänen Lavalas-liikkeensä. Muun muassa Aristiden päätös nostaa minimipalkka yhteen dollariin (päivässä!) sai kuitenkin Bush vanhemman hallinnon raivostumaan. Heillä ei ollut aikomustakaan sietää moista ”kommunismia” omalla takapihallaan. Tämän vuoksi Bushin hallinto masinoi Raul Cedrasin vallankaappauksen 30.9.1991 – jolloin oli muuten kulunut päivälleen 26 vuotta Suharton vastaavasta vallankaappauksesta Indonesiassa. Cedrasin hallinnon toimet johtivat kuitenkin ”vain” noin 5 000 kuolonuhriin.
Cedrasin valtakausi päättyi, kun Clintonin hallinto pakotti Cedrasin hallituksineen eroa-maan lokakuussa 1994. Vastineeksi tästä Aristide pakotettiin hyväksymään talouspoliittinen ohjelma, joka oli täysin ristiriidassa sen ohjelman kanssa, jolla hänet oli valittu. Ja kun hänen seuraajansa Rene Preval, joka oli aikoinaan kuulunut Aristiden lähipiiriin, presidenttikaudellaan vielä kiihdytti Haitin eliittiä hyödyttävää yksityistämispolitiikkaa, oli näiden kahden välirikko tosiasia.
Vuonna 2000 Aristide ja hänen Lavalas-liikkeensä voittivat Haitilla jälleen niin parlamentti- kuin presidentinvaalitkin. He torjuivat IMF:n yksityistämisvaatimukset. Sen sijaan he korottivat minimipalkkaa, antoivat köyhien ostaa peruselintarvikkeita subventoiduin hinnoin ja niin edelleen. Tämän johdosta Clintonin hallinto asetti Haitin lähestulkoon Kuuban kaltaiseen saartoon, vaikka virallisesti vetosikin parlamenttivaalien yhteydessä ilmenneisiin väitettyihin epäselvyyksiin. USA alkoi myös tukea erilaisia puolisotilaallisia ryhmittymiä, joita johtivat muun muassa Cedrasin hallinnon aikana vakaviin ihmisoikeusrikoksiin syyllistyneet henkilöt.
Clintonin politiikkaa jatkoi sittemmin Bush nuorempi. Helmikuussa 2004 amerikkalais-ranskalais-kanadalainen maihinnousujoukko pakotti demokraattisesti valitun presidentin Aristiden maanpakoon. Uudeksi johtajaksi he – Haitin kansalta mitään kysymättä – toivat Floridasta Gerard Latortuen. Hänen valtakaudellaan teurastettiin 4 000–5 000 Aristiden kannattajaa. USA:n ohella muun muassa Euroopan unioni tunnusti Latortuen hirmuhallinnon. Sen sijaan esimerkiksi Kuuba, Venezuela, Etelä-Afrikka ja Afrikan unioni kieltäytyivät sitä tunnustamasta.
Latortuen hirmuhallinto on nykyään historiaa, mutta täytyy silti muistaa, että kansan vuonna 2000 presidentiksi valitsema Jean-Bertrand Aristide yhä istuu maanpaossa Etelä-Afrikassa. Niin kauan kun näin on, on selvää, että Haitilla ei vallitse demokratia. Sen murskasivat läntiset suurvallat viisi vuotta sitten toteuttamallaan maihinnousulla.
Stig Lång