Vankileirien kertomaa

Ville Suhosen dokumenttielokuva Jäämarssi käsittelee jatkosodan venäläisvankien karua kohtelua Suomessa.

Elokuvaohjaaja Ville Suhonen tunnetaan menestyselokuvistaan Poika ja ilves (1998) ja Metsän tarina (2012). Suhonen on pitkän linjan elokuvantekijä. Hän on ohjannut uransa aikana yli kolmekymmentä elokuvaa – fiktiota, dokumentteja, lyhytelokuvia ja pitkiä elokuvia.

Ohjaamisen ohella Suhonen toimii myös käsikirjoittajana ja kirjailijana. Luontoaiheiden lisäksi Suhonen on tehnyt elokuvia muun muassa musiikista ja arkkitehtuurista. Myös historialliset ja yhteiskunnalliset aiheet ovat hänelle tuttuja.

Vuonna 2011 ensi-iltansa saanut dokumenttielokuva Jäämarssi – Suomen matkaopas 1941–42 herätti paljon julkista keskustelua maamme johtavia historiantutkijoita myöden. Aihe on yhä arka. Jäämarssi esitettiin uusintana Yle TV1:ssä helmikuussa 2013. Elokuvan aiheuttama kohu ei vieläkään laantunut.

Tapasin Jäämarssin ohjaajan ja käsikirjoittajan Suhosen Helsingin Musiikkitalossa. Kurkistimme aurinkoisena kevätpäivänä sankarillisen jatkosodan pimeälle puolelle. “Jäämarssi on tosiasioita kiihkottomasti raportoiva kuvaus suomalaisten sotavankileirien toiminnasta jatkosodan aikana”, aloittaa Suhonen, kun pyydän häntä kuvailemaan elokuvaansa yhdellä lauseella.

Innostus historialliseen aiheeseen kumpuaa pitkältä. Suhonen tutki jatkosodan aikaista todellisuutta toista elokuvaa varten ja törmäsi kuvauksiin suomalaisten poliittisten vankien ja sotavankien leireistä. “Päätin käydä katsomassa erästä neuvostovankien hautamuistomerkkiä Karvialla. Muistomerkki oli keskellä metsäistä suota. Sen löytäminen oli vaikeaa. Aloin miettiä, miksi hautamuistomerkki on keskellä ei mitään ja mitä tämän taakse kätkeytyy.”

Ville Suhonen alkoi tutkia aihetta. Kävi ilmi, että sodan aikaisia arkistoja oli tuhottu. Tätä tapahtui erityisen paljon sodan loppuvaiheessa ja heti sotien jälkeen. Sotavankileireistä on olemassa niukasti tietoa. “Suomen kansallisarkistossa tehtiin Suomen sotasurmat -projektin yhteydessä laajoja tutkimuksia, mutta samalla yleisessä historiankirjoituksessa aiheesta kerrotaan minimaalisen vähän. Esimerkiksi Tieto-Finlandialla palkittu, yli tuhatsivuinen Jatkosodan pikkujättiläinen käsittelee aihetta viidentoista sivun verran.”

Sotateollisuuden palveluksessa

Vankileirit osoittautuivat kertomisen arvoiseksi Suomen historian mustaksi aukoksi. Suhonen päätti avata aiheen kansan syville riveille dokumenttielokuvan muodossa. “Luin aluksi tarkkaan, mitä viisaat ovat kirjoittaneet vankileireistä. Akateemisia tutkimuksia aiheesta löytyi yllättävän paljon. Ne luettuani sukelsin Kansallisarkiston ja Sota-arkiston kokoelmiin. Koska lähtökohtani oli tehdä leffa, pelkällä asiakirjamateriaalilla ei pärjää. Visuaalista aineistoa löytyi Suomen elokuva-arkistosta ja puolustusvoimien kuva-arkistosta.”

Elokuva on visuaalinen taidemuoto, jossa kuvamateriaalilla on suuri merkitys. Suhonen haki aineistoa sodanaikaisten virallisten uutiskatsausten ulkopuolelta. Sodanaikainen materiaali edustaa Suomen virallista sotapropagandaa, mikä ei anna kovinkaan totuudenmukaista kuvaa vankileirien oloista. “Valokuvat osoittautuivat paljastaviksi. Elokuva-arkistosta löytyi myös Lohjan kalkkitehtaan tallentama filminpätkä Ojamon kaivoksilta, joissa sot
avankeja oli töissä, sekä Naarajärven leirillä kuvattua materiaalia sotavankien joukkohautaamisesta.”
Suomalainen teollisuus käytti venäläisiä sotavankeja työvoimana. Syksyllä 1941 Lohjan kalkkitehdas otti yhteyttä kotijoukkojen esikuntaan, jonka vastuulla ulkomaiset sotavangit olivat. Kalkkitehtaan johtaja Petter Forsström, jota kutsuttiin kansanomaisesti Kalkki-Petteriksi, pyysi lupaa parinsadan vangin käyttämiseen työvoimana. “Lokakuussa parisataa vankia tuli töihin kaivokselle. Jotkut heistä olivat niin huonossa kunnossa, että heidät lähetettiin saman tien takaisin vankileirille. Lohjan kalkkitehtaan sementintuotanto oli elintärkeää puolustusvoimille, ja tehdas olikin käytännössä sotateollisuuden palveluksessa. Sotavankeja työskenteli myös Paraisten kalkkikaivoksella.”

Myös suomalainen paperiteollisuus käytti vankityövoimaa. Yhtyneet paperitehtaat rakensi muun muassa majoitusmökkejä rintamalle. Heillä oli oma ammustehdas. Lopulta lähes koko suomalainen suurteollisuus käytti vankityövoimaa. “Aluksi vangit olivat toimettomina leireillä. Suomessa uskottiin sodan olevan muutamassa kuukaudessa ohi. Kun sota kuitenkin pitkittyi, vangit laitettiin töihin.”

Suomalaisen teollisuuden johdossa oli suojeluskuntalaisia ja vanhoja valkoisen armeijan upseereja. Monet heistä olivat hyvin Saksan-mielisiä. Yhtyneiden paperitehtaiden johtaja Rudolf Walden toimi myös sodanjohdossa kenraalina ja sotaministerinä. Muutenkin sodanjohdon ja teollisuudenjohdon välit olivat tiiviit. “Kontaktit syntyivät jo vuoden 1918 tapahtumien ja jääkäriliikkeen aikana. Oikeisto ja Mannerheim halusivat satsata sotateollisuuteen 1930-luvulla laillisen vasemmiston ja Maalaisliiton suhtautuessa asiaan kriittisemmin.”

Suomalainen vankileirien saaristo

Sotavankileirejä oli jatkosodan aikana kaikkiaan 32. Nämä olivat virallisia pääleirejä, jotka jakaantuivat vielä useisiin satoihin alaleireihin. Alaleirien alaisuudessa toimi vankien työpisteitä, joita oli tuhansia. Voidaan siis puhua melkoisesta vankileirien saaristosta.

Vankien kohtelu on ollut lähes poikkeuksetta huonoa, varsinkin jatkosodan alkupuolella. Työt olivat rankkoja ja vaarallisia, ravinto riittämätöntä, majoitus ahdasta ja kylmää, hygieniasta huolehtimisen mahdollisuudet ala-arvoisia. Myös vankien simputtaminen ja laittomat teloitukset olivat yleisiä.

Venäläisiin sotavankeihin suhtauduttiin rasistisesti. Vankien kohtelu on ollut niin arkaluontoinen asia, ettei siitä ole haluttu puhua virallisessa historiankirjoituksessa. Jonkin verran tietoa tihkui sodan aikana ulkomaisten lehtien julkaisemien artikkeleiden muodossa. “Minulle oli suurin yllätys suomalaisten kauttaaltaan rasistinen asenne vankeihin. Heidän oloistaan ei välitetty, eikä epäkohtia haluttu korjata. Aluksi oli varauduttu pieneen vankimäärään. Oli kesä ja lämmintä. Suomi eteni voitosta voittoon.”

Vanha raja ylitettiin ja sotahurmos oli päällä. Sodan oletettiin olevan ohi muutamassa kuukaudessa. Niin ei kuitenkaan käynyt. “Vankeja alkoi tulla lisää. Heidän olonsa olisivat olleet helposti korjattavissa perustamalla muutama vankileiri lisää ja satsaamalla hygieniaan ja lääkäreihin. Näin ei tehty. Vankien hoito ei ollut varsinaisesti kenenkään vastuulla. Kotijoukkojen esikunta eli käytännössä suojeluskunnat hoitivat asiaa siviilialueilla. Periaatteessa vankienhoito oli päämajan valvonnassa. Sieltä kysyttiin miten voidaan toimia. Yleisin vastaus vankien olojen parantamisehdotuksiin oli kielteinen.”

Kylmyys, nälkä ja taudit

Vankien määrän on sanottu yllättäneen suomalaiset. Vankeja saatiin lopulta kaikkiaan 70 000. He eivät kuitenkaan tulleet kerralla, vaan heidän määränsä kasvoi vähitellen. Vankien määrän nousuun olisi ollut hyvin aikaa reagoida. “Syksy ja talvi tulivat aikaisin. Suomi odotti edelleen sodan pikaista loppumista. Vankien olot huononivat ja syntyi konflikteja. Konflikteihin vastattiin tiukkenevalla kurilla. Tässä vaiheessa alkoi myös vankien tehokkaampi työllistäminen. Elo–syyskuuhun asti he olivat saaneet lähinnä velttoilla.”

Jos vankien työ ei sujunut tai he valittivat oloistaan, seurasi rangaistuksia. Niitä olivat hakkaaminen, raipparangaistus ja ruoka-annosten pienentäminen. “Tämä johtaa tietysti kierteeseen. Jos ei saa ruokaa, ei pysty tekemään työtä. Jos ei tee työtä, ei saa ruokaa. Asiaa valvovat upseerit eivät halunneet välittää asiasta.”

Kansainväliset sopimuksetkin edellyttivät sotavankien inhimillistä kohtelua. Marsalkka Mannerheimilla ja Punaisella Ristillä oli myös oma roolinsa vankikysymyksessä. “Suomen Punainen Risti oli valjastettu kokonaisuudessaan oman sotilashuollon tarpeisiin. Ruotsin Punaiselta Ristiltä olisi hellinnyt apua vangeille, jos sitä olisi haluttu pyytää. Sitä pyydettiin vasta vuonna 1942, mutta apu oli vaatimatonta.”

Suomi vetosi siihen, ettei se ollut ratifioinut Geneven sopimusta, jossa säädettiin vankien kohtelusta. Myöskään Neuvostoliitto ei ollut ratifioinut sopimusta. “Se, mitä venäläisten sotavankien leireillä tapahtui jatkosodassa, muistuttaa hämmästyttävästi vuoden 1918 punavankileirien tapahtumia. Aluksi vankien annetaan vain olla leirillä, ja kun nälkäkatastrofi alkaa lähetä, yritetään tehdä nopeasti joitain hätäratkaisuja, jotka eivät kuitenkaan onnistu.”

Kun kylmä talvi ja nälkä olivat tehneet tehtävänsä, tulivat taudit. Suhosen mukaan tautien merkitystä sotavankien kuolleisuuteen on korostettu liikaakin. “Fyysinen heikkous on ollut suurin vankikuolemien aiheuttaja. Vuoden 1942 keväällä puhkesi pilkkukuume-epidemia, joka tappoi kuitenkin yllättävän vähän vankeja. Tämä johtuu myös siitä, että tuolloin päämaja heräsi toimimaan. Pilkkukuumeen pelättiin uhkaavan suomalaisia sotilaita, ja kaikki resurssit laitettiin taudin nujertamiseen. Se saatiin pidettyä aisoissa.” Täisaunat tulivat tutuiksi, ja niissä käytettiin kaikki sotavangit. Eräässä Puolustusvoimien dokumentissa täin todettiin olevan lähes yhtä pirullinen kuin ryssä.

Katkeroituneet suomalaisupseerit

Vankileirien johtajiksi valikoitiin sotilaita, jotka eivät kelvanneet rintamalle. Moni kärsi muun muassa mielenterveydellisistä ongelmista. Vankileireillä toimimista pidettiin häpeällisenä b-luokan tehtävänä. Parhaat miehet laitettiin sotimaan rintamalle. “Mitään työhaastatteluja ei tietenkään tehty. Miehet vain määrättiin tehtäviinsä. Moni leirille palvelukseen joutunut oli valmiiksi katkeroitunut. Suomalaisella miehelle oli kova paikka, jos ei päässytkään taistelemaan rintamalle.”

Jäämarssissa mainitaan nimeltä monta upseeria, jotka kunnostautuivat vankien kaltoinkohtelussa ja jopa laittomissa teloituksissa. Yksi heistä oli luutnantti Juho Enäkoski. Hänen johtamiinsa ratatöihin Oriveden ja Jämsän välillä osallistui 600 sotavankia, joista 286 kuoli. 12 heistä ammuttiin. Enäkoski laittoi myös nälkiintyneitä ja vähäpukeisia vankeja marssimaan järven jäälle Valkeakoskella keskellä yötä. Heitä juoksutettiin jäällä useampaa kertaan ja hakattiin kiväärinperillä. Tapahtuma on Jäämarssin avainkohtaus ja se on dramatisoitu elokuvaan näyttelijöiden voimin. “Enäkosken poika otti minuun yhteyttä ja kertoi, ettei isä ollut kertonut hänelle mitään näistä tapahtumista.”

Suurin osa vartijoista oli suojeluskuntalaisia, joiden perivihollinen on venäläinen. Venäläisillä ei ollut ihmisarvoa. Leirien vartijoiden vaihtuvuus oli suuri. “Pyrkimys oli vaihtaa vartijoita usein, koska työ oli raskasta. Olen lukenut sotapäiväkirjoja, niissä joku on aina lähdössä lomalle ja joku palaamassa lomalta tai siirtymässä toiseen leiriin. Tällä yritettiin tosin myös estää inhimillisen suhteen muodostumista vankien ja vartijoiden välille. Jos työskentelee kauan samalla leirillä samojen vankien kanssa, vihollinenkin voi alkaa tuntua ihmiseltä.”

Venäjänkielentaitoisia vartijoita tai leirien päällystöä oli niukalti. Vankien erityisammattitaitoja pyrittiin kuitenkin jonkin verran hyödyntämään. “Vankien kuulustelujen yhteydessä listattiin heidän ammattinsa, mutta esimerkiksi Lohjan kalkkikaivoksella kaikki vangit laitettiin lapiohommiin. Kesästä 1942 lähtien vangeille alkoi löytyä jopa oman alansa töitä.”

Rintama-alueella olevilla sotavankileireillä vankien kohtelu oli raaempaa kuin kotialueella. Laittomat, hetken mielijohteesta tehdyt teloitukset olivat tavallisia. Vankien oikeudenkäyntejä ei järjestetty. “Talvella 1941–42 huomattiin, ettei kotialueen leireille mahdu enempää vankeja. Uusia leirejä perustettiin Karjalaan, rintaman läheisyyteen. Siellä vangit laitettiin myös koviin hommiin. Teitä rakennettiin ja korjattiin, rautateitä kunnostettiin vihollisen räjäytysten jäljiltä, lumitöitä tehtiin talvella.”

Yksi traagisimmista vankien hyödyntämismuodoista oli miinanraivaus. Venäläiset vangit laitettiin raivaamaan aseveljiensä maastoon asettamia miinoja. Kuolemantapauksilta ja vakavilta loukkaantumisilta ei vältytty. Jos vanki kieltäytyi miinanraivaustöistä, häntä uhattiin aseella ja pahimmassa tapauksessa ammuttiin. “Näistä tapahtumista ei ole jäänyt juuri mitään kirjallisia dokumentteja, mutta muistikuviin perustuvia kokemuksia sekä muutama valokuva on säilynyt. Miinanraivaukseen osallistuneita vankeja ei haluttu päästää elävänä rintaman läpi takaisin Neuvostoliittoon eikä takaisin leirille, etteivät he kertoisi kokemuksistaan ja mahdollisista sotasalaisuuksista muille venäläisille.

Jäämarssin ensimmäinen kohtaus kuvaa arkistojen polttamista. Se, mitä kaikkea sodan jälkeen tuhottiin, on jäänyt hiukan epäselväksi. “Osa arkistoista tuhottiin ja osa vietiin Ruotsiin Stella Polaris -operaation yhteydessä.” Stella Polariksella pyrittiin turvaamaan Suomen armeijan tiedustelutoiminta, jos Neuvostoliitto miehittäisi Suomen. Ruotsiin luotujen varastojen tarkoitus oli suojata tiedustelutiedot ja tukea mahdollista sissisotaa Suomessa. “Arkistojen polttamiskäskyjä on säilynyt. Todisteet ovat siis olemassa. Kaikki materiaali, jossa ymmärrettiin olevan sotarikoksiin luokiteltavaa toimintaa, pyrittiin tuhoamaan nopeasti.”

Yksi sotavankileireistä kertova lähde on kaunokirjallisuus. Esimerkiksi Valkeakosken sotavankileiristä on kuvaus Singa Sandelin-Benkön kirjassa Gäst i eget hem. Sandelinin isä oli Valkeakosken sotavankileirin johtaja vänrikki Karl Ernst Svensson. “Singa Sandelin oli lapsena viikon joululomalla isänsä vieraana Valkeakosken vankileirillä. Kirjassa Singa katselee aidan takaa sotavankeja. He nauravat ja ovat ilahtuneita nähdessään pienen tytön. Yksi heistä lahjoittaa tytölle tekemänsä kauniin kynäkotelon. Vanki kertoo Singan muistuttavan hänen omaa tytärtään Ludmilaa. Kirjassa Singa kertoo myös isästään. Singa nukkuu Valkeakoskella isänsä työhuoneessa. Tyttö huomaa isänsä olevan tuskastunut. Isä kertoo tyttärelleen sodan olevan yhtä helvettiä ja että se tullaan häviämään. Aikaa vankileirin sulkemiseen on tuossa vaiheessa enää pari viikkoa.”

Sotavangit sadonkorjuussa

Kesällä 1942 sotavankien valvonta oli siirtynyt kokonaan päämajan alaisuuteen puolustusvoimien hallintouudistuksen seurauksena. Vankien olot paranivat, ja useita heistä lähetettiin töihin maatiloille. “Edellisen kesän sadonkorjuu oli mennyt pieleen, kun miehet olivat rintamalla. Nyt tähän tehtävään ymmärrettiin käyttää sotavankeja. Yleinen historiankirjoista löytyvä sotavankitietous liittyy juuri tähän vaiheeseen. Sotavangit kuvataan suomalaisilla maatiloilla viihtyvinä. Heistä on tullut lähes perheenjäseniä. Heille syntyi Suomessa myös jonkin verran jälkeläisiä.”

Jatkosodan alkuvaiheessa siviiliväestö ei ollut missään tekemisissä sotavankien kanssa. Kanssakäyminen oli kielletty rangaistuksen uhalla. Kesällä 1942 vangit saivat maatiloilla ruokaa ja inhimillisempää kohtelua. “Kurin höltyessä karkaamiset yleistyivät. Kuolleisuus väheni huomattavasti. Sen sijaan rintamalla tilanne seisoi asemasotavaiheessa. Rohkeimmat vangit pyrkivät rintaman yli, mutta suurin osa heistä ammuttiin. Vangit myös kapinoivat rintama-alueilla. Ne päättyivät joukkoteloituksiin.”

Suomalaisten vankien kohtelu Neuvostoliitossa on mitalin toinen puoli. Heitä ei kohdeltu hyvin. “Se on asia, johon halutaan vedota, kun vähätellään venäläisten vankien huonoa kohtelua Suomessa. Historiassa ei kuitenkaan pitäisi tehdä tällaisia vertailuja, koska se ei oikeuta omia huonoja tekoja. Venäläiset saivat muutama tuhat suomalaista sotavankia. Se on tietysti vähän verrattuna suomalaisten 70 000 venäläiseen sotavankiin. Kuolleisuus oli kummallakin puolella suhteellisesti lähes sama.”

Jos ajatellaan koko Eurooppaa ja toista maailmansotaa, kaikkein kovimman kohtalon kärsivät neuvostoliittolaiset sotavangit Saksassa. “Heistä kuoli lähes puolet. Joillakin leireillä kuolleisuus oli lähes 60 prosenttia. Euroopan ulkopuolella japanilaiset kohtelivat sotavankejaan vieläkin julmemmin. Suomessa myös saksalaisilla oli sotavankileirejä Lapissa. Niissä kuolleisuus oli matalampi kuin etelän suomalaisissa leireissä. Saksalaiset ymmärsivät laittaa vangit heti töihin ja antoivat heille enemmän ruokaa.”

Koko jatkosodan aikaisessa sotavankien kohtelussa näkyy voimakkaana suomalaisten asenteellisuus. Johtoportaan taustat olivat vahvasti vuoden 1918 valkoisella puolella. “Monelle suomalaisupseerille jatkosota näyttäytyi viimeisenä taisteluna verivihollista vastaan. Vihollinen saadaan vihdoin kukistettua.” Monet suomalaisupseerit myös myötäilivät natseja. “Vuoden 1941 keväällä, kun jatkosodan alkuun oli pari kuukautta, ylioppilaskirjoitusten ainekirjoituksen yksi aihe oli ‘Jos saisin määrätä Suomen rajat’. Tämä kuvastaa hyvin tuon aikaista henkeä.”

Takaisin Neuvostoliittoon

Jatkosotahan tunnetusti hävittiin, ja Neuvostoliiton kanssa solmittiin välirauhansopimus syyskuussa 1944. Tämä päätti myös vankileirien aikakauden Suomessa. “Neuvostoliitto halusi tietenkin vankinsa takaisin. Vangit itse ymmärsivät hyvin, että sotavangin asema Neuvostoliitossa on huono. Stalin piti heitä maanpettureina. Jos vanki ei ole paljastanut sotasalaisuuksia, hän on kuitenkin joutunut kuulusteluihin ja paljastanut jotain kiellettyä.”

Paluu Neuvostoliittoon ei ainakaan aluksi helpottanut sotavankien oloja. Suomalaiset yrittivät saada heimokansoihin kuuluvia neuvostosotilaita jäämään Suomeen. “Raahessa oli heimosotilaiden kokoomaleiri. Sieltä lähti juna Naarajärven vankileirille, josta luovutukset lähtivät eteenpäin. Junamatkan aikana satoja vankeja hyppäsi junasta pois ja suomalaiset katsoivat tätä läpi sormien.”

Kaikkiaan Neuvostoliittoon palautettiin yli 40 000 sotavankia. He joutuivat kuulusteluihin ja työleireille. “Huhut siitä, että kaikki olisi teloitettu saman tien, eivät pidä paikkaansa. Useat pääsivät pois leireiltä ja palasivat siviilielämään.”

Oma kohtalonsa on myös suomalaisilla upseereilla, jotka olivat johtaneet vankileirejä. Sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä heille määrättiin koviakin rangaistuksia. “Tuomioita tuli, mutta oikeudenkäynnit jäivät kuitenkin aika näennäisiksi. Jostain syystä vankileirien johtajien tuomiot eivät olleet Neuvostoliitolle keskeisiä. Valvontakomission intresseissä oli ennen kaikkea Suomen tuolloisen johdon tuomitseminen.”

Vankileirit jäivät yllättävän paljon Suomen armeijan sisäisen tutkimuksen käsiin. Sodan jälkeen perustettiin Sotavankileirien tutkimuskeskus. Tuomiot jäivät pieniksi ja tosiasioiden kaunistelu oli tavallista. Aihe on jäänyt näihin päiviin asti suurelle yleisölle etäiseksi, vaikka akateemista tutkimusta leireistä onkin tehty.

Jäämarssista on tullut Ville Suhoselle runsaasti palautetta varsinkin tv-esitysten jälkeen. Myös lehtien yleisönosastoilla on keskusteltu aiheesta. “Tavallisten suomalaisten palaute on jakautunut kahtia. Toiset ovat hämmentyneitä ja vähän järkyttyneitäkin siitä, että tällaista on tapahtunut, eikä siitä ole puhuttu. Toinen puoli taas pyrkii ensin vähättelemään tapahtunutta tyyliin ‘sota on aina sotaa’ ja vertaamaan sitten neuvostovankien oloja suomalaisten sotavankien oloihin itärajan takana.”

Teksti Timo Kalevi Forss

www.jaamarssi.fi