Reko Ravela vieraili elo-syyskuun vaihteessa 2010 Afganistanissa. Hän tapasi muun muassa demokraattisen opposition aktivisteja, jotka eivät usko länsimaiden sotilaallisen läsnäolon ratkaisevan maan ongelmia. Moni haluaa ulkomaiset joukot pois maasta.
Ensimmäinen yllätys matkalla Suomesta Kabuliin syntyy astuessani koneeseen Dubaissa. Parista sadasta Kabuliin menijöistä ainakin 80 prosenttia on länsimaalaisia. Joukon harvat afganistanilaiset ovat olemukseltaan niin hyvin joukkoon sopivia, että monet heistä ovat varmaan vuosia länsimaissa asuneita.
Kun pelkästään käyttämäni Safi Airways lentää väliä kahdesti päivässä, näky lentokoneessa auttaa hahmottamaan Kabulin länsimaisen eliitin suuruutta.
Diplomaatteja, neuvonantajia, avustustyöntekijöitä, journalisteja ja erilaisten turvallisuus-, logistiikka- ja jälleenrakennusbisneksessä toimivien firmojen länsimaisia työntekijöitä on Afganistanissa tuhansittain. Varsinaiset sotilaat kulkevat yleisesti ottaen omilla koneillaan, mutta lentokoneen matkustajien joukossa on helppo huomata muutama tatuoitu ja siilitukkainen lihaskimppu, jotka tuskin ovat menossa diplomaattitehtäviin. Vieressäni istuvan amerikkalaisen ammattia ei tosin voisi arvata muutoin kuin lippiksessä komeilevasta MPRI:n logosta ja matkalla selaillusta sotilasaikakauslehdestä. MPRI on yhdysvaltalainen palkkasotilasyhtiö, joka on erikoistunut esikuntatason neuvonantajiin. Afganistanissa MPRI:n tehtäväksi on annettu strategisen doktriinin luominen maan armeijalle.
Vartioitu Kabul
Kabulissa länsimaalaisia ei juurikaan voi nähdä kaupungilla, mutta heidän läsnäolonsa ilmenee aseistettujen vartijoiden määrässä. Wazir Akbar Khanin kaupunginosassa, jossa suuri osa Kabulin länsimaalaisista asuu, rynnäkkökiväärein aseistettuja vartijoita, betoniesteitä ja muurein ympäröityjä rakennuksia on lähes vieri vieressä. Omaakin pikkuhotelliani vartioi kaksi paikallista rynnäkkökiväärin kanssa: toinen kadulla ja toinen portin sisäpuolella. Kabulin tuhannet aseistetut vartijat ovat kymmenien eri firmojen palveluksessa: TOR International, Blue Heckle, Watan Security, Saladin Security… Parin päivän päästä lopetan yritykset pysyä perässä univormuista vilahtelevista nimistä. Osa firmoista on brittiläisiä tai yhdysvaltalaisia, osa paikallisia. Vartijat ovat kuitenkin lähes kaikki paikallisia. Länsimaalaiset työskentelevät turvafirmoissa lähinnä esimiehinä tai tärkeimpien diplomaattien henkivartijoina. Paikallisista turvayhtiöistä monet ovat kytköksissä eri sotaherroihin tai presidentti Karzain lähipiiriin.
Länsimaalaiset eivät olekaan uuden Afganistanin ainoita etuikeutettuja. Wazir Akbar Hanin vieressä Sherpurin kaupunginosa on afganistanilaisten uusrikkaiden seutua. Koko alue on rakennettu entiselle valtion maalle, joka vuonna 2004 jaeltiin pilkkahintaan hallituksen lähipiirille. Aluetta asuttaneet köyhät ajettiin pois puskuraktorien ja mellakkapoliisin voimin. Vartijat ovat täällä harvemmassa, mutta talot ovat sitäkin ylellisempiä palatseja. Monet niistä kuuluvat sotaherroille, huumeparoneille ja korruptiosta rikastuneille viranomaisille.
Ylellisten palatsien ja niitä vartioivien yksityisten vartijoiden välissä kulkevat tiet ovat kuitenkin usein kuoppaisia, asfaltoimattomia ja jätekasojen täplittämiä. Kabul on kuin uusliberaalin perverssi unelma: yksityisellä rahalla on ostettavissa lähes mitä vain, mutta julkisten palvelujen tila on surkea. Tyypillisenä esimerkkinä julkinen sähkönjakelu katkeilee monta kertaa päivässä. Varakkaat paikalliset ja länsimaalaiset ovat kuitenkin turvanneet sähkönsaantinsa omin generaattorein. Palatsien vieressä jätekasoja tonkivat köyhät kertovat siitä todellisuudesta, jossa suurin osa afganistanilaisista elää. Kolmasosa väestöstä on ruoka-avun varassa ja lopuistakin valta-osa on vailla monia perustarpeita.
Kenelle tahansa Kabulia tutkivalle on ilmeistä, mihin Afganistaniin pumpatut miljardit ovat päätyneet. Ne ovat hyödyttäneet pientä etuoikeutettua paikallisten ja länsimaalaisten joukkoa ja rahoittaneet näiden militarisoitua ”turvallisuutta” samalla, kun useimmille paikallisille on jäänyt pöydästä vain rippeet, jos niitäkään.
Mazar-i-Sharif
Mazar-i-Sharif, Pohjois-Afganistanin tärkein keskus ja suomalaisten Isaf-joukkojen sijoituspaikka, mainitaan yleensä yhtenä Afganistanin turvallisimmista kaupungeista. Kaupunki voi kuitenkin olla hengenvaarallinen niille paikallisille, jotka vastustavat maakuntaa hallitsevaa kuvernööriä Noor Attaa.
Mazar-i-Sharif ja sitä ympäröivä Balkhin maakunta on vuodesta 2005 ollut kuvernööri Noor Atta Muhammedin valtakuntaa. Kuvernööri, kuten monet muut Afganistanin valtaapitävät, on entinen mujáhidín-komentaja. Atta osallistui Pohjoisen liiton riveissä Talebanin vastaiseen taisteluun ja nousi joukkoineen Pohjois-Afganistanin keskeiseksi voimatekijäksi Taleban-hallinnon kukistumisen jälkeen. Uuden hallinnon alkuvuosina Attan johtama islamistinen Jamiat-ryhmittymä ja uzbekkisotaherra Dostumin Junbish-puolue kamppailivat Mazar-i-Sharifin hallinnasta väliin verisestikin. Valtataistelu kuitenkin ratkesi Attan eduksi presidentti Karzain nimitettyä hänet Balkhin kuvernööriksi vuonna 2004.
Virallisesta aseriisuntaprosessista huolimatta kaikki keskeiset ryhmittymät Balkhissa ovat säilyttäneet omat asejoukkonsa, vaikka nämä pitävätkin nyt pääosin matalaa profiilia. Dostumin johtaman Junbish-puolueen heikennyttyä seudun toiseksi suurimmaksi voimaksi on noussut alueen shiialaista hazaraväestöä värväävä Hizb-e-Wahdat. Attan johtaman Jamiatin hegemonia näkyy kuitenkin siinä, että puolue on onnistunut ottamaan haltuunsa maakunnan poliisivoimat. Balkhissa poliisi onkin uskollinen ensisijaisesti Attalle, ja vartiopisteissä saattaa olla näkyvästi esillä Jamiat-johtajien kuvia.
Parlamentaarinen politiikka ei ole onnistunut korvaamaan asejoukkoja vallan lähteenä, mutta sotaherrat ovat aseidensa ja omaisuutensa avulla onnistuneet kaappaamaan parlamentin. Parlamentin jäsenyys on sotaherrojen keskuudessa haluttu asema jo pelkästään sen tarjoaman syytesuojan ansiosta. Edellisissä parlamenttivaaleissa Balkhista valituista yhdeksästä parlamentaarikosta seitsemällä on tilillään dokumentoituja sotarikoksia. Tulevissa vaaleissa ei juuri ole muutosta näkyvissä. Parlamentin kuluneella kaudella hyväksymä armahduslaki on antanut syytesuojan kaikille sisällissodan vuosina sotarikoksiin syyllistyneille, joten sotaherrojen asema on entistä turvatumpi.
Erikoisryhmät eliminoivat Attan vastustajia
Kuvernööri Attan vallankäytön synkin ja vaietuin puoli ovat hänen ”erikoisryhmänsä”. Nämä Jamiatin pyssymiesten riveistä valikoidut ryhmät ovat erikoistuneet tappamaan kuvernöörin vastustajia. Attan erityisryhmien toiminnasta keskusteleminen ei ole kovin helppoa Balkhissa. Monet vahvistavat niiden olemassaolon, mutta harva haastattelemani paikallinen on valmis kertomaan niistä enempää, varsinkaan omalla nimellään. Kuten eräs haastattelemani totesi: ”Tiedämme tilanteen, mutta meidän ja perheemme on pystyttävä elämään täällä.”
Afganistanin ihmisoikeuskomissiossa työskentelevä ihmisoikeusaktivisti Kava Sahab on kerännyt tietoa Balkhin ihmisoikeustilanteesta jo vuosien ajan. Sahab on joutunut useaan otteeseen pakenemaan maakunnasta pyssymiesten tappouhan takia, mutta hän on silti valmis jakamaan tietojaan. Sahabin mukaan Balkhissa on murhattu ainakin 15–20 kuvernööri Attan vastustajaa. Todellinen lukumäärä voi olla selvästi suurempi, sillä maaseudun kylissä tapahtuneet murhat eivät välttämättä tule ihmisoikeusaktivistien tietoon.
Murhien luoma pelon ilmapiiri on ilmeinen. Vaikka väkivalta suuntautuu ennen kaikkea kilpailevia aseellisia ryhmiä vastaan, myös toimittajat, aktivistit ja vasemmistolaiset ryhmät joutuvat toimimaan väkivallan varjossa. ”Tämä on meille vaarallisinta aluetta”, kertoo Mazar-i-Sharifissa tapaamani vasemmistolaisen Solidaarisuuspuolueen aktivisti. ”Voimme osallistua mielenosoituksiin Kabulissa, Jalalabadissa tai Heratissa, mutta täällä on mahdotonta järjestää mielenosoitusta. Olisimme järjestäneet itsenäisyyspäivänä mielenosoituksen miehitystä vastaan, mutta totesimme sen lopulta liian vaaralliseksi.” Länsimaiden rooli Attan tukijoina näyttääkin paikallisten aktivistien silmissä laskelmoidulta: ”Totta kai amerikkalaisten kannalta on parempi että kukaan ei täällä uskalla protestoida heitä vastaan.”
Demokraattinen oppositio
Länsimaisen uutisoinnin kuvaan Afganistanista mahtuu yleensä vain kaksi osapuolta: toisaalta länsimaat ja niiden tukema hallitus, toisaalta Taleban ja sitä lähellä olevat fundamentalistiset islamistikapinalliset. Useimmat afganistanilaiset eivät kuitenkaan samaistu kumpaankaan osapuoleen, eikä maan politiikan kirjoa voi pelkistää näihin kahteen vaihtoehtoon.
Kahden viikon aikana ehdin tavata monia afganistanilaisia demokraattisen opposition ja kansalaisliikkeiden toimijoita. He kertoivat murhista ja tappouhkauksista, joilla niin hallitusta lähellä olevat tahot kuin fundamentalistiset kapinalliset pyrkivät tukahduttamaan maan demokraattisia aktivisteja. Yksikään heistä ei kuitenkaan nähnyt länsimaiden sotilaallista läsnäoloa ratkaisuna, päinvastoin se nähtiin yhtenä keskeisenä ongelmana.
Haastattelemani naisaktivisti ja demokraattisen liikkeen johtohahmo Malalai Joya kiteytti asian näin: ”Meillä on nyt kaksi ongelmaa: fundamentalistit ja USA:n miehitys. Jos USA lähtee, meillä on yhä ongelmia, mutta niitä on yksi vähemmän.” Joya, samoin kuin monet muut tapaamani aktivistit, piti jaottelua ”hyviin”, hallituksen puolella oleviin sotaherroihin ja ”pahoihin” talebaneihin enemmän tai vähemmän keinotekoisena. Sekä talebanit että ne fundamentalistiset sotaherrat, joiden kanssa USA liittoutui vuonna 2001, jakavat hyvin pitkälle samat taantumukselliset käsitykset muun muasta naisten asemasta ja sharia-laista. Monet fundamentaliset johtajat ovat kyllä ajan hengen mukaisesti leikanneet partansa ja pukeneet ylleen länsimaisen puvun ja usein myös oppineet esittämään länsimaisille rahoittajille sopivaa retoriikkaa, mutta käytännössä heidän yhteiskunnalliset näkemyksensä ovat säilyneet ennallaan.
Länsimaat esittävät kauniita puheita koulutuksesta tai elinolojen parantamisesta, mutta turvautuvat usein pommeihin. Paikalliset aktivistit eivät kaihda puhetta taistelusta ja viittaavat joskus siihenkin mahdollisuuteen, että se saattaa vaatia aseita. Käytännössä heidän toimintansa on kuitenkin suurelta osin peruspalvelujen järjestämistä väestölle. Esimerkiksi naisjärjestö RAWA pyörittää Afganistanissa niin lukutaitokursseja, orpokoteja kuin terveydenhuoltopalveluita. Myös muilla järjestöillä varsinkin koulutuksen järjestäminen köyhille afganistanilaisille on keskeisessä asemassa. Fundamentalismin vastaisessa taistelussa kirjat ja kynät ovat parempia aseita kuin pommit ja rynnäkkökiväärit.
Afganistanilaisten demokraattisten aktivistien viestin Suomeen voi kiteyttää Joyan sanoin: ”Afganistan on köyhä maa, joka on kärsinyt vuosikymmeniä kestäneestä hävityksestä. Tarvitsemme aitoa apua erityisesti koulutukseen, sillä koulutus on avain vapautukseen. Mutta miehitystä emme halua. Toivomme että ihmiset kaikissa länsimaissa, myös Suomessa, painostaisivat hallitustaan vetämään joukot pois ja lopettamaan tukensa sotarikoksille.”
Teksti ja kuva Reko Ravela
Afganistan – rauhanturvaoperaatiosta sotaan
Suomi teki päätöksen osallistua kansainväliseen Isaf-operaatioon Afganistanissa tammikuussa 2002. Isaf-operaatio oli tuolloin rajattu pääkaupunki Kabuliin ympäristöineen. Operaation tarkoituksena oli turvata joulukuussa 2001 Bonnin sopimuksella muodostettu väliakaishallitus ja luvattu demokraatinen prosessi sekä edistää aseriisuntaa maassa. Isaf-joukon vahvuus oli alkuun rajattu 5 000 sotilaaseen.
Isafin toiminta-aluetta laajennettiin ensin Pohjois-Afganistaniin vuonna 2003 ja sitten koko maahan 2005–2006. Suuri osa Afganistanissa toimivista USA:n joukoista siirrettiin Isafin alaisuuteen 2006. Joukkojen vahvuutta on myös jatkuvasti lisätty. Viimeisimmän tiedon mukaan Isafin vahvuus on 120 000 sotilasta, näistä noin kaksi kolmasosaa on yhdysvaltalaisia. USA:lla ja joillain sen lähimmillä kumppaneilla on Afganistanissa joukkoja myös terrorisminvastaisen OEF-operaation (Operation Enduring Freedom) puitteissa.
Suomen joukot Afganistanissa ovat kasvaneet vuosien varrella viidestäkymmenestä nykyiseen 200 sotilaaseen.
Isaf oli alkuun monikansallinen operaatio, jonka johtovastuu oli kiertävä. Johtovastuuta jakoivat muun muassa Britannia, Turkki, Saksa ja Hollanti. Vuonna 2003 Isafista tehtiin Naton alainen operaatio. Vuodesta 2007 Isafin komentajat ovat olleet kaikki USA:n nimittämiä, viimeisimpinä komentajina Stanley McChrystal ja heinäkuussä 2010 komennon ottanut David Petraeus. Näiden komennossa on samanaikaisesti ollut USA:n vetämä terrorisminvastainen operaatio OEF.
Vuodesta 2006 alkaen Isaf-joukot ovat joutuneet pahenevaan konfliktiin Bonnin sopimuksen ulkopuolelle jätetyn Taleban-liikkeen kanssa. Isafin toiminnan keskeisin tehtävä onkin nykyisin taistelu kapinallisia vastaan ja Afganistanin turvallisuusjoukkojen koulutus.
Alkuperäiset viralliset tavoitteet aseriisunnasta ja demokratian rakentamisesta ovat suurelta osin jääneet toteuttamatta. Afganistanissa on edelleen lukemattomia aseellisia ryhmiä, ja sotaherrojen merkitys sekä politiikassa että talouselämässä on suuri. Erityisesti USA:n erikoisjoukot ovat rahoittaneet ja aseistaneet monia aseellisia ryhmiä, jotka ovat ainakin nimellisesti julistaneet olevansa Talebanin vastaisia. Vuoden 2009 presidentinvaaleihin liittynyt massiivinen vaalivilppi toi julki poliittisen järjestelmän epädemokraattisuuden. Monet demokraattiset opposition edustajat boikotoivatkin syyskuussa 2010 järjestettyjä parlamenttivaaleja.
Reko Ravela