Anna-Liisa Mattsoffin herääminen yhteiskunnalliseen toimintaan tapahtui 1970-luvulla. Taustalla oli vuonna 1966 alkanut liki kolmekymmenvuotinen ura Helsingin Rudolf Steiner -koulun opettajana. ”Steiner-koulussa minua erityisesti kiehtoi se, että koko ikäluokka käy koulua 12 vuotta yhdessä, eikä osa lopeta koulunkäyntiä jo yhdeksän kouluvuoden jälkeen. 12-vuotisella yhteisellä koulutaipalella kasvaa kunnioitus eri aloille, esimerkiksi käytännölliselle alalle tai akateemiselle uralle suuntautuvia koulutovereita kohtaan. Se estää näin varsinkin aiemmin koulutuspohjaan perustuvan leveän kuilun syntymisen ’yhteiskuntaluokkien’ välille”, Mattsoff aloittaa. Hänen arvomaailmassaan kaiken perusta on voimakkaasti yhteisöllisyydessä.
Rudolf Steinerin yhteiskunnallinen näkemys, Yhteiskunnan kolmijäsenyys, perustuu Ranskan vallankumouksen julistamille periaatteille vapaus, veljeys ja tasa-arvo: Kulttuurin alueella tulee vallita vapaus, talouselämässä veljeys ja oikeuden alueella tasa-arvo. ”Ne herättivät miettimään, miten kaukana esimerkiksi veljeys ja solidaarisuus ovat talouselämässä, erityisesti pohjoisen ja etelän, teollisuusmaiden ja kehitysmaiden välillä.”
Toimintaa pohjoinen–etelä- akselilla
”Oman pohjoisen maanosamme ulkopuolisen maailman tilanteeseen tutustumista varten kuuluin ryhmään opettajia, joiden aloitteesta 1980-luvulla koululle kutsuttiin Suomen YK-liiton silloinen pääsihteeri Hilkka Pietilä esitelmöimään oppilaille ja meille opettajille maailman taloudellisesta tilanteesta. Hän puhui muun muassa köyhien enemmistöstä ja UKTJ:stä eli Uudesta kansainvälisestä talousjärjestyksestä, jonka YK:n yleiskokouksen erityisistunto oli hyväksynyt kehitysmaiden aloitteesta 1974. Rauhanaktivisti Helena Kekkosen vierailu toi tietoisuuden Etelä-Afrikan ja Namibian rotusorrosta.” Steiner-koulussa tietoisuuden ja yhteyden jatkuminen pohjoisen ja etelän välillä yhdistyi luontevasti koulumaailmaan. Koulussa vieraili 1980-luvulla useita namibialaisia stipendiaatteja kertomassa paikallisesta tilanteesta ja mustien ahdingosta. ”Aloimme järjestää koulussa myyjäisiä. Niiden tuotto luovutettiin Afrikan apuun. Oli riemullista myötäelää Namibian itsenäistyminen vuonna 1990.”
Myöhemmin eläkkeelle jäätyään Anna-Liisa Mattsoff on osallistunut Afrikka-projekteihin Rauhankasvatusinstituutissa. Apua on suunnattu muun muassa namibialaisten lasten kouluihin ja eteläafrikkalaiseen katulapsiprojektiin.
Perehtymisen kautta toimintaan
”1980-lukua leimasivat rauhanmarssit, ja olin ainakin yhdellä Suomen-marssilla. Kylmän sodan aikana ydinasevarustelu sai ihmiset kaduille osoittamaan mieltään.”
Samalla vuosikymmenellä yltyi ydinvoiman vastustus. Se on jatkunut punaisena lankana Anna-Liisa Mattsoffin tekemisissä aina näihin päiviin asti.
Steiner-koulun 10-luokan ohjelmaan kuului oppilaiden tutustuttaminen elinkeinoelämään, esimerkiksi energiantuotantoon. Nuorille ei tyrkytetty omaa mielipidettä vaan asia esiteltiin mahdollisimman monipuolisesti. Anna-Liisa Mattsoff vei oppilaansa tutustumaan Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto ydinvoimalle -järjestön (EVY) tiloihin sekä Imatran Voimaan (IVO). Sama yhtiö tunnetaan tänä päivänä Fortumina. ”Imatran Voiman edustaja, insinööri, esitteli luokalle ydinvoiman ylivertaisuutta. Eräs nuorista kysyi: Mitä jos ydinvoimala räjähtäisi? Insinööri nauroi: ’Yhtä hyvin voisit kysyä, mitä jos kuu tipahtaa taivaalta.'” Vain paria vuotta myöhemmin vuonna 1986 tapahtuneen Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen tämä nauru oli lopullisesti hyytynyt.
Mielenosoitukset jatkuivat aina vuoteen 1993, kun eduskunnassa äänestettiin ydinvoiman lisärakentamisesta. ”Ydinvoiman vastustajat voittivat äänestyksen, ja se oli meille kaikille suuri saavutus. Valitettavasti päätös ei pitänyt kauan, ja paineet viidennen ydinvoimalan rakentamiseksi kasvoivat vuosi vuodelta.”
Vuonna 1997 eduskunnassa puuhattiin ponsiäänestystä ydinvoimasta.
”Tuolloin ryhmä meitä aktiiveja – lisäkseni muun muassa Marika Lohi ja Pirkko Etelävuori – perusti Edelleen Ei ydinvoimaa -kansalaisliikkeen. Värväsimme liikkeeseen jäseniä erilaisissa kansalaistapahtumissa. Järjestimme katutapahtumia ja katuteatteria yhdessä Naiset Rauhan Puolesta -liikkeen kanssa, johon myös liityin, ja kirjoitutimme Kolmen Sepän patsaalla ja erilaisissa tapahtumissa noin 30 000 korttia kansanedustajille ydinvoimasuunnitelmien torjumiseksi.”
Edelleen Ei ydinvoimaa -kansalaisliike liittyi myös Valtavirta-verkostoon, joka kokosi yli neljäkymmentä suomalaista järjestöä ja liikettä vastustamaan ydinvoimaa. ”Julkaisimme ja toimitimme vuonna 2002 Maailmanlaajuinen kysymys -artikkelikokoelman, jossa asiantuntijat, kirjailijat, taiteilijat ja ympäristöjärjestöjen aktiivit kirjoittavat näkemyksistään vastustaa ydinvoimaa. Mukana on laaja joukko ihmisiä iskelmälaulajaKatri-Helenasta akteemikko Georg Henrik von Wrightiin.”
Valtavirta järjesti Jäähyväiset ydinvoimalle -konsertin Savoy-teatterissa. Tähän yhteyteen EEy:n aktiivit Anna-Liisa Mattsoff, Pirkko Etelävuori ja Seppo Harjunpää järjestivät Kevätvirtaa -näyttelyn, jossa oli 11 taiteilijan, muun muassa Inari Krohnin, Outi Heiskasen ja Pentti Kaskipuron töitä.
Valtavirta-verkoston voimannäytös oli 26.4.2002 järjestetty viidennen ydinvoimalan vastainen mielenosoitus, johon osallistui Helsingissä yli kuusituhatta ihmistä. Maakunnista tuli bussilasteittain väkeä. ”Se on toistaiseksi suurin Suomessa järjestetty ympäristömielenosoitus. Vastustajien suureksi pettymykseksi toukokuussa eduskunta äänesti ydinvoiman lisärakentamisen puolesta. Tyhjäksi lupaukseksi osoittautunut ns. risupaketti oli osasyyllinen muutamiin viime tipassa vaihtuneisiin ja vaa’an ydinvoiman puolelle painaneisiin ääniin. Jatkoimme kuitenkin toimintaa luvan kaatamiseksi ydinvoiman rakennuslupapäätökseen vuoteen 2005 asti, ja sen jälkeenkin esimerkiksi mielenosoituksella Olkiluodossa 5. virheen rakennustyömaan porteilla.”
Tuhoisat uraaniaseet
Vuonna 2002 Mattsoff alkoi kiinnittää huomiota lehtien kirjoitteluun köyhdytettyä uraania sisältävistä uraaniaseista ja niiden vaikutuksista Persianlahden sodassa. ”Irakissa todettiin runsaasti syöpätapauksia ja vastasyntyneiden epämuodostumia alueilla, joissa USA ja Britannia olivat käyttäneet uraaniaseita. Tästä alkoi taistelu uraaniaseita vastaan. Olin tuolloin Rauhankasvatusinstituutin hallituksessa. Saimme kutsuttua seitsemän rauhanjärjestöä yhteen pohtimaan, mitä voisimme tehdä uraaniaseiden vastustamiseksi.”
Kansainvälinen uraaniaseiden kieltoa vaativa verkosto ICBUW perustettiin vuonna 2003. Se toimi esimerkkinä ja jakoi oleellista tietoa pohjaksi suomalaisten liikkeiden toiminnalle. Vuonna 2006 perustettiin Uraaniaseet kieltoon -verkosto. Ydinvoiman polttoaineen tuotantoprosessin sivutuotteena syntyvä köyhdytetty uraani on radioaktiivinen jäteaine, josta halutaan päästä eroon ilman työlästä loppusijoitusta.
”On halpaa ja tehokasta käyttää sitä aseissa”, Mattsoff toteaa. ”USA ja Britannia ovat myöntäneet käyttäneensä uraaniaseita Irakissa. Niitä on tunnetusti käytetty myös Balkanilla ja Afganistanissa. On käsittämätöntä, että näitä aseita voidaan käyttää sumeilematta ilman mitään rajoituksia. Kyse on radioaktiivisesta ja biokemiallisesti myrkyllisestä aseesta, joka altistaa omat ja vihollisen sotilaat sekä siviilit säteilyn vaikutukselle.”
Tällä kaikella on ollut länsimaiden hiljainen hyväksyntä, kieltoa ei ole toistaiseksi vaadittu. Belgia on ainoana maana maailmassa kieltänyt uraaniaseet alueellaan. Laki tuli voimaan viime vuoden kesäkuussa.
Uraaniaseet kieltoon -verkosto järjesti nettivetoomuksen uraaniaseiden kieltämiseksi. Verkoston aktiiveina Anna-Liisa Mattsoff ja Marika Lohi organisoivat kansainvälisen seminaarin eduskunnan auditoriossa Irakin Basran syöpätilanteesta sekä näyttelyn Uraaniaseiden inhimillinen hinta.
ICBUW sai uraaniaseet YK:n asialistalle. Vuonna 2007 YK:ssa äänestettiin siitä, että uraaniaseiden vaikutuksista pitää tehdä tutkimusta. ”Suomi pidättäytyi äänestämästä, mikä oli mielestäni häpeällistä”, harmittelee Mattsoff. Suuri osa EU- ja Nato-maista pidättäytyi äänestämästä, kuusi maata äänesti vastaan. Äänestys voitettiin kuitenkin YK:ssa kirkkaasti, mutta uraaniaseiden kieltäminen vaatii vielä kovaa työtä. Uraaniaseet kieltoon -verkoston edustajia on vieraillut muun muassa ulkoministeriössä. Vuonna 2008 pidetyssä YK:n äänestyksessä Suomi vihdoin äänesti uraaniasetutkimusten puolesta.
Viime vuoden lopulla järjestettiin ensimmäinen Pohjoismaisen verkoston konferenssi Tukholmassa. Konferenssin päätöslauselman, jossa pyritään pohjoismaiseen yhteistyöhön, ovat allekirjoittaneet eri maita edustavat verkostot ja Suomesta lisäksi kymmenen muuta rauhan- ja ympäristöjärjestöä.
”Olemme lähettäneet päätöslauselman ulkoministerille, ulkoministeriön asevalvontayksikölle ja ulkoasiainvaliokunnalle”, Anna-Liisa Mattsoff kertoo.
Uusiutuvaa energiaa ydinvoiman sijaan!
Suomen verkosto järjestää Sosiaalifoorumissa Helsingissä 24.4.2010 paneelikeskustelun uraaniaseista. Pääpuhujaksi on saatu Ria Verjauw, Belgian verkoston puheenjohtaja ja ICBUW:n johtokunnan jäsen. Panelisteina ovat ainakin ulkoasiainvaliokunnasta kansanedustaja Erkki Tuomioja ja ulkoministeriöstä asevalvontayksikön päällikkö Outi Holopainen. ”Toivomme runsaan osanottajajoukon painetta uraaniaseiden kiellon etenemiselle”, Mattsoff kannustaa.
Anna-Liisa Mattsoffin viime vuosien agendoihin on kuulunut myös uraanikaivosten vastustaminen. Uraanilouhoksia on suunniteltu myös Suomeen.
”Vastustan uraanikaivoksia, koska ne saastuttavat ympäristöä ja tuottavat valtavia radioaktiivisia jätekivivuoria, ja koska vastustan ydinvoimaa. Teimme vuonna 2005 nettivetoomuksen, jossa vastustetaan uraanin louhintaa koko maassa. Olemme tehneet yhteistyötä myös niiden paikkakuntien paikallisjärjestöjen kanssa, joihin uraanikaivoksia suunnitellaan. Viime vuosina olemme tiedottaneet uraanikaivosten riskeistä Suomen sosiaalifoorumissa ja Maailma kylässä -festivaaleilla.”
”Ministeri Pekkarinen sanoo, että uraaninlouhinta on moraalinen velvollisuutemme, koska käytämme ydinvoimaa. Ei ole oikein käyttää ydinvoimaa kehitysmaissa louhitulla uraanilla. Ratkaisu on ydinvoiman käytöstä luopuminen. Ainoa moraalinen ja eettinen valintamme on jättää lapsille puhdas maa, missä ikinä he syntyvät.”
”Ydinvoiman elinkaaren jokainen vaihe uraaninlouhinnasta ydinjätteisiin saastuttaa maapallomme maata, vettä ja ilmanalaa, ihmisen ja luonnon elinehtoja. Minulle ydinvoiman vastustaminen on samalla työtä uusiutuvien energiamuotojen puolesta, ydinvoiman hylkääminen on edellytys riittävän mittaluokan investoinneille uusiutuvaan energiaan, energiatehokkuuteen ja uusiin energiainnovaatioihin. On mahtavaa nähdä, että suuri joukko nuoria on lähtenyt aktiivisesti liikkeelle uudella Äänestä ydinvoima historiaan -kampanjalla. Se antaa toivoa.”
Teksti ja kuva Timo Kalevi Forss
