Turpo vauhdissa

Eduskunnassa ja julkisuudessa käydään parhaillaan keskustelua hallituksen turvallisuuspoliittisesta (turpo) selonteosta. Rintamalinjat näyttävät näin aluksi kulkevan siinä, kuinka liittoutumattomia tai kuinka läheisessä suhteessa Natoon olemmekaan. Aika hurjilta tuntuvat vaatimukset liittoutumattomuuden hylkäämisestä kokonaisuudessaan turpo-sanastosta. Suomen turvallisuuspoliittisista valinnoista näyttäisi olevan käynnissä jonkinlainen huutokauppa. Varsin oudolta tuntuu, että näin merkittävistä suunnanmuutoksista ollaan valmiita tekemään päätöksiä selonteon muodossa. Varsinkin kun kaikkien tiedossa on kansalaisten enemmistön varsin selkeä mielipide sotilasliittoja vastaan.

Keskustelun sävy on tismalleen sama kuin Suomen Kuvalehden päätoimittajan Elinkeinoelämän valtuuskunnalle toimittamassa raportissa. Siinä kaivataan niin yrittäjiltä kuin yhteiskunnallisilta päättäjiltä rohkeutta viedä eteenpäin vastenmielisiäkin päätöksiä. “Gallupien mukana meno ei riitä”. Ei kai tässä kukaan gallup-demokratiaa kaipaa, mutta kun joku tekee riittävän monta “vastenmielistä päätöstä”, niin sen jälkeen ei olekaan jäljellä kuin miellyttäviä päätöksiä. Ohitetaan vaan se demokratia oikealta hidastamasta taloudellisen kasvun voittokulkua. Venäjän presidentti Vladimir Putin tuntuu uudistavan Venäjän hallintoa Ruokasen raportin viitoittamalla tiellä terrorismin vastaisen taistelun nimissä.

Euroopan unionin syvenevän ja tiivistyvän ulkopoliittisen ja sotilaallisen yhteistyön nimiin näytetään vannovan pidäkkeettömästi. Luvattu rauhanturvalain uusiminen tarkoittaa käytännössä väkivallan käytön hyväksymistä ja siihen osallistumista myös ilman YK:n mandaattia. Yhteisiä iskujoukkoja ollaankin jo kovaa vauhtia perustamassa erilaisissa kokoonpanoissa. Mitenkähän paljon kansallista päätäntävaltaa meille loppujen lopuksi jää tai uskallamme käyttää, kun nämä EU:n rauhanvoimat marssivat jyrmyin askelin “kriisinhallintaan”.

Rauhanliikkeen näkökulmasta vaikuttaa ikävästi siltä, että EU:n yhteistä turvallisuuspolitiikkaa harrastetaan pääasiassa sotilaallisella tasolla. Suuret EU-maat lienevät tyytyväisiä tähän innokkuuteen, vaikka samanaikaisesti pitävät visusti huolen siitä, että niiden oma liikkumavara on maksimaalinen. Vääräleuka voisi tietysti sanoa, että jos kerran yhteistä turvallisuuspolitiikkaa suunnitellaan, niin aloitettaisiin vaikkapa siitä, että siirretään Ison-Britannian ja Ranskan paikat YK:n turvallisuusneuvostossa yhteiseksi omaisuudeksi Euroopan unionille.

Venäjän suhteen keskustelu on myös lainehtinut railakkaasti. Suhteet ovat huonot mutta hyvät, ja selkänojana toimii Euroopan unioni. Mutta kannattaako Suomen luopua erityissuhteestaan Venäjään silloin kun suuret EU-maat jatkavat sellaista politiikkaa täysin surutta? Erityissuhde ei tarkoita alistumista painostukseen, vaan nimenomaan yhteisten kokemusten ja intressien hyödyntämistä. Hyviin naapuruussuhteisiin kuuluu tänä päivänä myös kriittinen keskustelu. Se että ilmaisemme huolestumisemme Venäjän Tshetsheniassa harjoittamaa politiikkaa kohtaan ei tarkoita sitä, että emme ymmärtäisi Venäjän huolta sotilasliitto Naton ulottumisesta sen rajoille.

TEEMU MATINPURO