Kansainvälisesti palkittu ja yli 30 vuotta Libanonissa asunut Independent-lehden toimittaja Robert Fisk on raportoinut vuosikymmenien ajan Lähi-idän tapahtumista. Syyrian tilannetta analysoidessaan hän on päätynyt siihen, että lännen tähtäimessä ei ole niinkään Bashar al-Assadin julma hallinto vaan Iran ja Syyrian kemialliset aseet.

Robert Fiskin mukaan taistelut Syyriassa ovat ajaneet maan yhä pahempaan umpikujaan. Uusista iskuista ja uhreista uutisoidaan päivittäin. Näkemykset sodan kulusta radikalisoivat mielipiteitä, ja al-Assad nähdään usein joko kansanmurhaajana tai imperialismin vastaisena soturina. Etenkin valtamediat toistavat Syyrian sisällissodasta hyvin yksipuolista tarinaa:

Arabikevät jatkuu Syyriassa. Diktaattori Bashar al-Assad murhaa omaa kansaansa. Varakkaan alaviittieliitin rivit hajoavat. Köyhää enemmistöä edustava oppositio muodostuu yhtenäisestä joukosta, joka janoaa vapautta ja demokratiaa. Kiina ja Venäjä estävät siviilien auttamisen YK:ssa omien intressiensä takia. Onneksi syyrialaiset saavat edes vähän ”humanitaarista” tukea demokratian puolesta taistelevalta kansainväliseltä yhteisöltä. Puolueettoman YK:n tarkkailijat raportoivat faktojen pohjalta al-Assadin hallinnon verilöylyistä. Ilman ulkopuolista interventiota syyrialaisia odottaa Bosnian ja Ruandan kaltainen kansanmurha.

Suomen valtamedian uutisointi Syyrian tapahtumista ei täytä millään kriteereillä objektiivisen journalismin periaatteita. Uutisoinnit Pensselisedän ahdingosta Aleppossa (HS 28.7.) ylittävät mauttomuuden rajat.

”Onko Lähi-idässä koskaan ollut sotaa, jossa on yhtä paljon tekopyhyyttä? Onko koskaan ollut yhtä pelkurimaisen ja raukkamaisen valheellisella retoriikalla varustettua sotaa ja julkista nöyryytystä? En tarkoita nyt Syyrian tragedian fyysisiä uhreja. Tarkoitan niitä äärimmäisiä valheita sekä valheellista yleistä mielipidettämme, niin läntistä kuin itäistä, teurastuksen edessä. Tämä muistuttaa enemmän raakaa swiftiläisen satiirin pantomiimia kuin Tolstoita ja Shakespearea”, Fisk toteaa.

Median vastuu

Demokratia ei ole mahdollinen ilman toimivaa tiedonvälitystä. Mediaa kutsutaan usein neljänneksi valtiomahdiksi. Se valvoo Montesquieun vallan kolmijako-opin mukaisesti lainsäädäntövaltaa, tuomiovaltaa ja toimeenpanovaltaa. Mutta onko Montesquieun vallan kolmijako-oppi 2000-luvulla ajan tasalla? Onko sen hierarkia itsessään enää voimassa? Mikä on talouden rooli perinteisen poliittisen vallan muutoksessa, ja mikä on sen vaikutus maailman tapahtumien uutisointiin?

Kuva nykyajan konflikteista, kuten Syyriasta, luodaan lyhyiden, toistuvien, tunteita herättävien kuvien, äänten ja tarkkaan referoitujen informaatiomanipulaatioiden pohjalta. Kuvaruudussa näytetään ampuvia sotilaita ja pommitusten tuhoja, ja lopuksi annetaan mikrofoni kahdeksi sekunniksi jollekin paikanpäällä olevalle henkilölle. Tärkeintä näyttäisi olevan suoran yhteyden muodostaminen keneen tahansa halutulla tavalla ajattelevaan silminnäkijään, ja sen kautta on luotu todellisuuden illuusio. Huippunopea tieto ja sen ylitarjonta eivät jätä tilaa tapahtumien monipuolisemmalle käsittelylle. Samalla taka-alalle jäävät monet muut aiheet ja konfliktit – Länsi-Sahara, Swazimaa, Bahrain, Irak, Afganistan, Palestiina, Keski-Afrikka, Manipur ja vaikkapa Kongo. Niistä ei puhuta, ne eivät yksinkertaisesti ole olemassa.

Ihmisistä on luonnollisesti tullut epäluuloisia, koska tiedonvälitys ei ole enää luotettavaa. He ovat alkaneet pelätä nielevänsä tietämättään valheita totuuksina. Hämmennystä lisäävät kovaääniset vaihtoehtoiset mediat, jotka saavat nykyteknologialla helposti viestinsä perille. Niissä esimerkiksi syyrialaisten kansannousu nähdään puhtaasti imperialismin salajuonena:

Assad on uudistaja, joka on joutunut CIA:n ja Israelin pihteihin kaveeraamalla Iranin kanssa. Venäjä ja Kiina puolustavat rauhaa YK:n turvallisuusneuvostossa oikeudenmukaisuuden ja vapauden periaatteiden pohjalta imperialistisen USA:n dominoivassa maailmassa. Kapinalliset ovat al-Qaidan terroristeja, jotka tappavat siviilejä. Assadilla on oikeus tuhota aseellinen vastarinta.

Ihmisten muisti on lyhyt. Utøyan verilöylyn vuosipäivää muisteltiin 22. heinäkuuta. Tuntuu kuin tapahtumasta olisi jo ikuisuus. Fisk muistuttaa, että vasta muutama vuosi sitten Bushin hallinto lähetti muslimeja Assadin Damaskoksen kidutusvankiloihin, kuten se teki myös Gaddafin Libyassa. Libya ”vapautettiin” Naton ilmaiskujen tuella.

Noam Chomskyn mielestä on pötypuhetta, etteivät USA ja sen liittolaiset ole tehneet interventiota Syyriaan Venäjän tai Kiinan vetojen takia. Välittikö USA YK:n päätöslauselmista hyökätessään Irakiin 2003? Chomsky uskoo, ettei vielä ole intervention aika. Lisäksi al-Assad on ollut pitkään käypä pelinappula USA:n ja sen liittolaisten pelissä Lähi-idässä, vaikka ei aina aivan täydellinen. Al-Assadin heikko hallinto on sopinut toistaiseksi myös Israelille.

Mitäs me liberaalit

Kaikki ovat tietysti hyvän puolella pahaa vastaan. USA taistelee maailmassa demokratian ja vapauden nimissä. Se oikeuttaa aina sotatoimensa vihollisen pahuudella. Fisk ihmetteleekin, miten presidentti Barack Obama ja ulkoministeri Hillary Clinton pystyvät nyt hurraamaan vieressä niin avoimesti samalla, kun absoluuttiset monarkiat Saudi-Arabia ja Qatar toimittavat aseita Syyrian kapinallisille demokratian nimissä.

”Qataria hallitaan itsevaltaisesti ja Saudi-Arabia on ehkä turmiollisin kuninkaalliskalifaattinen diktatuuri arabimaailmassa. Valta siirtyy isältä pojalle niin Syyriassa, Saudi-Arabiassa kuin Qatarissakin. Sitä paitsi saudit tukevat Syyriassa lähinnä wahhabilaisia salafistejä samaan tapaan kuin ’vanhoina hyvinä päivinä’ talebaneja Afganistanissa.”

”Obama, Clinton ja puolustusministeri Leon Panetta toistavat vuoron perään, kuinka Syyrian tilanne luisuu kontrollista. Ihanko totta? He ovat tehneet kaikkensa kuuden viime kuukauden aikana saadakseen kriisin eskaloitumaan pahemmaksi.”

”Sitten on shiialainen Hizbollah-puolue ja -miliisi Libanonissa, shiialaisen Iranin oikea käsi ja Bashar al-Assadin hallinnon tukija. Hizbollah on 30 vuotta puolustanut sorrettuja shiioja Etelä-Libanonissa Israelin hyökkäystä vastaan. He ovat esiintyneet palestiinalaisten oikeuksien puolustajina Länsirannalla ja Gazassa. Seuratessaan häikäilemättömän liittolaisensa hidasta luhistumista he ovat kadottaneet kielensä. Edes Sayed Hassan Nasrallah ei ole sanallakaan tuominnut Basharin Shabiha-miliisin suorittamia siviilien raiskauksia ja joukkomurhia.”

Irakin uhrit eivät Fiskin mukaan kiinnosta enää ketään, vaikka 23. heinäkuuta yhdessä päivässä Irakissa tehtiin 29 pommi-iskua 19 eri kaupungissa, joissa 111 sai surmansa ja 235 haavoittui.

”Mehän vapautimme Irakin, jeffersonilainen demokratia, jne., jne. Emmekö vapauttaneetkin?”

Samana päivänä Syyria valtasi otsikot. Syyrian hallinto halutaan ahtaalle. Toisaalta BBC World News priorisoi olympiatulen sytyttämisen syyrialaisten lasten edelle samaan aikaan, kun sen oma toimittaja raportoi suorana Alepposta.

Konflikteista sosiaalipornoa

Elokuun Le Monde Diplomatiquen artikkelissa Nicolas Dot-Pouillard kertoo vasemmiston jakautumisesta Syyrian konfliktissa. Jotkut jatkavat al-Assadin hallinnon puolustamista Israelin aparthaidin ja imperialismin vastaisen taistelun nimissä samalla, kun toiset puolustavat tiukasti kapinallisia vallankumouksen ja ihmisoikeuksien nimissä. Kolmas ryhmä kannattaa keskitietä, jossa osoitetaan välimatkan päästä solidaarisuutta opposition vaatimuksille, vastustetaan kaikenlaista ulkopuolista interventiota ja kannatetaan kansallista sovintoa ja tulitaukoa.

Dot-Pouillardin mukaan varaukseton tuki niin vallankumoukselle kuin Assadin hallinnolle ovat melko marginaalisia ilmiöitä. Fisk on ankarampi:

”Ja sitten olemme tietenkin me. Me rakkaat liberaalit itse, jotka olemme niin nopeasti valmiita täyttämään Lontoon kadut protestina Israelin teurastaessa palestiinalaisia. Oikeutetusti tietenkin. Siinä missä meidän poliittiset johtajamme tuomitsevat onnellisesti arabit heidän raakuudestaan, mutta ovat liian ujoja kritisoimaan Israelin suorittamia rikoksia ihmisyyttä vastaan sanallakaan – tai katselevat liittolaisensa tekevän niitä Libanonissa – täytyy tavallisten ihmisten päästä muistuttamaan maailmaa, etteivät he ole yhtä ujoja kuin heidän poliitikkonsa. Mutta kun uhrien määrä Syyriassa nousee 15 000–19 000 kuolleeseen, ehkä noin 14-kertaisiksi verrattuna Israelin raakuuksiin Gazassa vuosina 2008–2009, tuskin yksikään mielenosoittaja ulkomailla asuvia syyrialaisia lukuun ottamatta marssii kadulla tuomitsemassa näitä rikoksia ihmisyyttä vastaan. Israelin rikokset eivät ole yltäneet vastaaviin lukuihin sitten vuoden 1948. Oikein tai väärin, viesti kuuluu yksinkertaisesti näin: me vaadimme arabeille oikeudenmukaisuutta ja oikeutta elää, jos länsi tai sen liittolainen Israel lahtaa heitä, mutta emme silloin, jos heitä lahtaavat toiset arabit.”

Nykyinen informaatiotulva tarjoaa jokaiselle jotakin. Konfliktit, sodat ja kriisit ovat muuttuneet jonkinlaiseksi sosiaalipornoksi, jonka avulla kukin pönkittää omaa näkemystään maailmasta. Vaikka kuinka toivomme ja uskomme löytävämme totuuden Syyrian tapahtumista, joudumme luottamaan vain siihen intuitioon, jonka koemme oikeaksi. Emme enää pysty luottamaan siihen, mitä kuulemme tai näemme tai mitä meille kerrotaan.

Median toimintaa tulee tarkastella kriittisesti. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei vastuu kuulu yksin viestin tai uutisen lähettäjälle. Vastuu kuuluu myös vastaanottavalle osapuolelle. Totuutta Syyriasta pohdiskellessa on hyvä muistaa Oscar Wilden lausahdus: ”Totuus on aivan yksinkertaisesti tyyliseikka.”

Karim Maiche