Toimittajan kädestä poliitikon suuhun

Kukapa olisi arvannut vuodenvaihteessa, mitä Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä tulee tapahtumaan? Kansannousut ja niitä seuranneet vallankumoukset yllättivät. Sen, että vallasta syöstyt diktaattorit eivät olleetkaan hyviksiä, ei kuitenkaan olisi pitänyt olla mikään uutinen. Tai oikeastaan sen olisi pitänyt ylittää uutiskynnys jo paljon aiemmin. Median vastuu on jälleen kerran korostunut, kun tapahtumia on käsitelty eri tiedotusvälineissä. Mediaa ei syyttä kutsuta neljänneksi valtiomahdiksi. Se toimii demokratian portinvartijana ja kansansivistäjänä. Herääkin kysymys, onko suomalainen valtamedia onnistunut jakamaan tietoa Pohjois-Afrikan kuohunnan syistä ja taustoista vai onko se tietämättömyyttään sortunut vahvistamaan perinteisiä stereotypioita ja kulkenut angloamerikkalaisen tiedotuksen talutusnuorassa.

Olematon »arabikatu»

Tunisian, Egyptin ja Libyan tapahtumia on kuvailtu jostain syystä »arabikadun kuohunnaksi». Se on hämmentävää, etenkin kun pohjoisafrikkalaiset eivät ole arabeja. He ovat berberejä, tai oikeastaan amazigheja. Samalla on hyvä muistaa, että Pohjois-Afrikan historia on tuhansia vuosia vanha, ja alueen kansat ovat sekoittuneet vuosituhansien ajan eri valloittajien kausilla. Berberi-sana juontaa juurensa antiikin Kreikasta, jossa kaikkia muita kuin kreikkalaisia kutsuttiin termillä barbaroi eli barbaari. Sillä ei ollut merkitystä, asuiko Välimeren etelä- vai pohjoispuolella. Vaikka Pohjois-Afrikka arabisoitui 600-700-luvulla, arabialaisten muuttovirtaukset alueelle jäivät melko vaatimattomiksi. Tästä johtuen median hokemalla mantralla – »Arabikatu on nyt liikkeessä» – on ontto kaiku.

Yorkin yliopiston professori Muhammad Ali Khalidi on tutkinut termiä arabikatu (arab street) ja sen merkitystä Yhdysvaltojen tiedotusvälineissä. Termi rantautui Britannian lehdistöstä, jonne se ilmestyi 1930-luvulla mahdollisesti ranskankielisestä vastineesta, rue arab. On selvää, että amerikkalaisesta mediasta termi on kulkeutunut myös suomalaiseen journalismiin. Khalidin mukaan arabikatu-termillä tarkoitetaan »arabien» yleistä mielipidettä ja sitä käytetään asiayhteyksissä, joissa korostetaan sen irrationaalisuutta ja ailahtelevaisuutta. Myös Suomen mediassa »arabit» ovat uhittelevia, hämmentäviä, sählääviä ja epäjohdonmukaisia. Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen esimies kirjoitti 15. tammikuuta Tunisian vallankumouksen jälkeen, kuinka arabijohtajat olivat nyt peloissaan ja »taisivat räplätä kaukosäätimiään hermostuneesti». Asennetta kuvaa hieman aiemmin myös Jukka Huuskon näkemys Wikileaksin vaikutuksesta alueella: »Wikileaks veti arabijohtajat nakuskannerin läpi». (HS 4.12.2011)

Tutkivan journalismin puute

Valtamedian uutisointi on herättänyt keskustelun tutkivan journalismin puutteesta. Puutetta selitellään resurssien vähennyksillä ja leikkauksilla. Selitykset ontuvat, kun tarkastellaan kirjoittelua Pohjois-Afrikan poliittisista ja sosiaalisista tilanteista 90-luvulta tähän päivään. Yhdysvaltojen ja Euroopan liittolaiset uutisoidaan järjestelmällisesti hyvässä valossa, vaikka median tulisi jo pelkästään demokratian toteutumisen näkökulmasta esittää uutiset objektiivisesti asiapohjalta. Ei olekaan ihme, että ihmiset ovat yllättyneitä Mubarakin ja Ben Alin vuosia harjoittamasta sorrosta. Valtamedia on kertonut egyptiläisten ja tunisialaisten elämästä yhtä monipuolisesti kuin turismi Sharm el-Sheikhissä ja Hammametissa kertoo tavallisten ihmisten arjesta.

Suurin osa Mubarakia koskevista uutisista liittyi hänen positiiviseen rooliinsa Lähi-idän rauhanprosessissa. Egyptin sisäpolitiikkaa sivuttiin lähinnä muutamassa pienemmässä artikkelissa vuosina 1993, 1999 ja 2005, jolloin maassa järjestettiin presidentinvaalit. Vaikka artikkeleissa käy selväksi, että vaalit ovat vain muodollisuus Mubarakin uudelleenvalinnalle, kuvataan niissä Mubarak vakauden ylläpitäjänä suhteessa muslimifanaatikkoihin. »Mubarakiin on totuttu ja hänen katsotaan kykenevän lujalla otteellaan taltuttamaan useimpia kadunihmisiä pelottavat muslimifundamentalistit… Maailma näkee Mubarakissa jatkuvuutta, ja hänen valintansa herättänee luottamusta Egyptiä kohtaan… Mubarak on uudistanut maansa perusrakenteita tieverkoin, viemärein, puhelinlinjoin ja sähköistämisellä.» (HS 22.7.1993)

Vapaamieliset tyrannit

Vielä ylistävämpää kirjoittelua sai Tunisian Ben Ali Helsingin Sanomissa 26.5.1999. »Tunisia on kehittänyt taloutensa lähes eurokuntoon… Tunisia näyttelee merkittävää tasapainottavaa roolia… tunisialaisten nopea eurooppalaistuminen ja vaurastuminen ovat silmäänpistäviä. Naisten osuus työelämässä on jo itsestään selvyys… Algerian tapahtumista on otettu oppia ja äärimuslimit on hiljennetty.» Erikoista on ollut myös kirjoittelu Marokosta, ja oikeastaan kirjoittamattomuus Marokon miehittämästä Länsi-Saharasta. Marokon kuningas Muhammed VI on tuttuun tapaan uudistusmielinen ja »erilainen kuin isänsä, mutta edustaa jatkuvuutta… Kuninkaan julistukset ja isään verrattuna vaatimaton tyyli puhuttelevat monarkian hiljaisia arvostelijoita» (HS 11.11.1999). Seuraavana vuonna HS kirjoitti nuoren kuninkaan vierailusta Ranskaan: »Marokon nuorella kuninkaalla on vapaamielisen uudistajan maine… Muhammed on sallinut monien isänsä poliittisten vastustajien paluun Marokkoon maanpakolaisuuden jälkeen. Hän on myös kohentanut marokkolaisten naisten asemaa.» (HS 21.3.2000).

Pohjois-Afrikan poliittinen dynamiikka näyttäisi jäävän hämärän peittoon. Tästä saatiin jälleen osoitus, kun 13. helmikuuta HS:n artikkelissa »Yhdysvaltain tukemat yksinvaltiaat hermostuivat» käsiteltiin Saudi-Arabian, Jemenin ja Jordanian ohella Algerian presidenttiä Abdelaziz Bouteflikaa. Algeria on erikoinen »liittolainen», sillä maa tukee avoimesti Iranin ydinohjelmaa, kaveeraa Venezuelan Hugo Chavezin kanssa ja on ollut innostunut perustamaan Opecin kaltaista maakaasukartellia yhdessä Venäjän, Iranin, Venezuelan ja Qatarin kanssa. Surullista on, että suomalaiset poliitikot saavat tietonsa laiskasti taustat tarkastavien toimittajien kädestä. Rauhanpuolustajat on tuonut Suomeen Pohjois-Afrikkaan perehtyneitä asiantuntijoita ja kutsunut paikalle median edustajia, jotka ovat loistaneet poissaolollaan.

Karim Maiche