Jonathan Steele on brittilehti Guardianin kolumnisti ja ulkomaankirjeenvaihtaja. Suomen-vierailullaan häntä haastatteli venäläinen kollega Oksana Tshelysheva.

Oksana Tshelysheva: Miten sinusta tuli toimittaja ja miten määrittelet journalismin?

Jonathan Steele: Valitsin journalismin jo opiskeluaikoina. Kansalaisoikeusliike oli noihin aikoihin hyvin aktiivinen ja olin vapaaehtoisena mukana opiskelijaliikkeessä. Tuolloin ajattelin, että journalismi on todistajana toimimista. Jos on nähnyt jotain merkittävää, siitä ja sen merkityksestä on kerrottava maailmalle. Uskon tuohon edelleen.

OT: Mikä mielestäsi ylläpitää lehdistönvapautta Britannian olosuhteissa? Miten Guardian säilyy riippumattomana?

JS: Mielestäni toimittajan tärkein ominaisuus on uteliaisuus. Journalistin ammatissa on kaksi ainutlaatuista mahdollisuutta. Ensimmäinen on oikeus kysyä kysymyksiä ammatin puolesta. Toimittajalle ei voi noin vain sanoa ”asia ei kuulu sinulle, häivy!” Toiseksi, toimittajalla on pääsy ihmisten luokse, oli kohde sitten pääminimisteri, ulkoministeri tai kuka hyvänsä. Toki pienestä maasta tulevan pienen lehden toimittaja voi kohdata esteitä. Mutta periaatteessa kaikilla toimittajilla on nämä oikeudet.

Me Guardianiassa olemme onnekkaita, koska lehti ei ole pörssiyhtiö, kukaan ei voi ostaa meitä eikä yrittää vaikuttaa lehtemme sisältöön. Meidät omistavan rahaston ainoa tehtävä on ylläpitää lehden riippumattomuutta, uskottavuutta, vapautta.

OT: Guardianilla on myös Internet-versio. Miten arvioit sen suosiota ja lukijakuntaa painettuun lehteen verrattuna? Painettujen lehtienhän arvellaan katoavan.

JS: Trendi on tuo. Guardianinkin painosmäärät ovat laskeneet kymmenen viime vuoden aikana. Sen sijaan nettilehtemme lukijamäärät kasvavat. Lukijoita on tällä hetkellä noin 18 miljoonaa. Heistä 2/3 on, mielenkiintoista kyllä, Britannian ulkopuolella. Meistä on siis tullut kansainvälinen sanomalehti. Lisäksi suuri osa lukijoistamme puhuu äidinkielenään muuta kuin englantia.

OT: Mikä olisi toimittajille käypä tapa näkyä kun he raportoivat katastrofitilanteista, sodista tai mielenosoituksista? Moskovassa toimittajille on tarjottu keltaisia huomioliivejä suojaamaan heitä mellakkapoliisin väkivallalta.

JS: Kansainvälisellä tasolla käymme yhä taistelua toimittajien oikeudesta päästä taistelukentille. Meitä ei tarvita siellä samaan tapaan kuin lääkintähenkilöstöä, mutta jonkun on oltava paikan päällä todistamassa mitä siellä tapahtuu, syyllistytäänkö esimerkiksi sotarikoksiin. Myös pakolaisten tilannetta on seurattava. Kansallisella tasolla ammattiliittojen pitäisi aktiivisemmin taistella toimittajiin kohdistuneita vaatimuksia vastaan. Poliisi esimerkiksi Britanniassa vaatii toimittajia luovuttamaan videoaineistoa mielenosoituksista saadakseen tietää, kuka kivitti poliiseja. Tätä vastaan on protestoitava. Niinkin demokraattisessa maassa kuin Britanniassa käsitellään polttavia aiheita kuten lähdesuojaa, oikeutta yksityisyyteen ja oikeutta olla sysäämättä työntekijöitä poliisin käsiin. Taistelu on siis kesken.

OT: Venäjällä toimittajiin kohdistuu monenlaista pelottelua ja häirintää. Toimittajia jopa murhataan.Yksi yleisimmistä heihin kohdistetuista syytöksistä on ekstremismi. Miten toimittajien yhteisö voi suojella jäseniään, joiden on työskenneltävä niin kovissa olosuhteissa?

JS: Esimerkiksi Toimittajat ilman rajoja ja toimittajia suojeleva Committee to Protect Journalists yrittävät kirjata ylös kaikki tällaiset tapaukset, erityisesti toimittajien murhat ja kuolemat, kaikentyyppisen sorron. Tästä ei saa vaieta. Kollegoja on suojeltava. On tietenkin turhauttavaa, että hallitukselle osoitetut julkilausumat ja vetoomukset eivät välttämättä johda toimittajien murhien kunnolliseen tutkintaan. Mitä muutakaan me Venäjän ulkopuolella työskentelevät toimittajat voimme tehdä kuin tiedottaa näistä tapauksista?

OT: Mutta onko julkisuudesta apua? Anna Politkovskaja oli hyvin tunnettu, mutta se ei suojellut häntä. Toisaalta, mitä muuta me voimmekaan tehdä? Meidän aseemme on kynä, ei miekka.

JS: Kynän voi kääntää osoittamaan omaa hallitusta vastaan…

OT: Mitä mieltä olet Venäjän journalismin tilasta?

JS: Asuin Venäjällä vuodesta 1988 vuoteen 1994. Näin glasnostin alun, sensuurin murenevan ja erilaisten demokraattisten vapauksien kehittyvän. En seuraa Venäjän mediaa yhtä paljon kuin ennen. Käsitykseni on, että suurimmassa osassa entisistä kommunistimaista ei ole aidosti puolueetonta ja objektiivista journalismia, vaikka niissä useimmiten on hallituksen ja opposition sanomalehtiä. Oppositiomedia on monesti yksipuolista, tunnepitoista, jotenkin dogmaattista kuvatessaan hallituksen toimia. En pidä sitä journalismina. Journalismi ei valitse puolia, sen pitää voida kritisoida oppositiota samoin kuin hallitusta, Garry Kasparovia samoin kuin Putinia.

OT: Voivatko toimittajat olla osallisena siihen, että alun alkaen demokraattinen johtaja muuttuu autoritaariseksi kun häntä ylistetään liikaa? Näin ehkä kävi Mihail Saakashvilille.

JS: Toki noin voi käydä. Useimmat politiikkaan lähtevät haluavat puhua suurille ihmisjoukoille ja esiintyä televisiossa. Narsistinen elementti on aina olemassa, mutta usein se myös ruokkii itseään. Huumorintaju on hirvittävän tärkeää. En näe Venäjän mediassa paljonkaan huumoria, en valtiollisella puolella enkä opposition tiedotusvälineissä. Ne ovat kuolemanvakavia. Ehkä se on osa Neuvostoliiton jälkeistä mentaliteettia. Kannattaisi laskea vähän leikkiä, puhua puppua, nauraa ja esittää hassuja kuvia.

OT: Olet raportoinut lukuisista aseellisista konflikteista. Miksi mielestäsi jostakin konfliktista tulee mediassa ”suosittu” kun taas jokin toinen ei saa vastaavaa huomiota?

JS: Maantiede. Osapuolet. Mitkä maat ovat osallisina. Verenvuodatuksen määrän voisi luulla vaikuttavan, mutta esimerkiksi Kongon demokraattisen tasavallan hirvittävässä verilöylyssä on viiden viime vuoden aikana kuollut neljä miljoonaa ihmistä ja silti tuo konflikti on jäänyt täysin uutisoimatta. Jos Yhdysvallat tai Israel ovat selkkauksessa mukana, asiasta nousee uutinen. Jos Venäjä on toinen osapuoli, asiasta yleensä uutisoidaan – paitsi että Tshetshenia on nykyään poikkeus. Se on kutakuinkin kadonnut mediasta. Mutta jos Eurooppa ja valkoihoiset ovat mukana konflikteissa, uutinen on suositumpi kuin jos osapuolina on mustaihoisia.

OT: Onko se rasistista?

JS: On, eikä vain vähän, se on täysin rasistista. Täysin.

OT: Kävit Tshetsheniassa viimeksi vuonna 2008. Mitä näit ja koit siellä?

JS: Kuljin 35 länsimaisen vieraan ryhmässä. Toimittajia oli yhdeksän, loput olivat erilaisista ajatushautomoista. Vierailun oli järjestänyt uutistoimisto RIA Novosti. Meitä kuljetettiin muuan muassa [Tshetshenian presidentti] Ramzan Kadyrovin tiluksilla. Meidän ei ollut mahdollista nähdä koko todellisuutta, mutta emme olleet naiiveja. Jotain näkee aina. Yllätyin ettei kohdallemme osunut yhtäkään venäläissotilasta, ei ainuttakaan tarkastuspistettä. Niitä ei yksinkertaisesti ollut. Groznyissa oli paljon raken-nnustyömaita, ja se oli tyystin eri näköinen kuin neljä vuotta sitten, jolloin kävin siellä edellisen kerran. Silloin paikka muistutti Dresdeniä liittoutuneiden pommitusten jäljiltä.

Ennen matkaani kävin tapaamassa maanpaossa olevaa entisen Itshkerian tshetsheenitasavallan entistä ulkoministeriä Ahmed Zakajevia Lontoossa kuullakseni hänen käsityksensä asioiden nykytilasta. Kysyin, toimiiko Kadyrov hänen mielestään kaksinaamaisesti niin, että hän ”tshetshenisaation” luomalla saisi venäläiset pois Tshetsheniasta ja sitten äkkiä jossain vaiheessa ilmoittaisi Tshetshenian olevankin itsenäinen. Zakajev sanoi, että Kadyrov on täydellinen Venäjän sätkynukke, ja jos hän käyttäytyy huonosti, hänen tilalleen on jo mietittynä toinen. Zakajev kuitenkin vahvisti, että aseellisia yhteenottoja on yhä vähemmän, ja vierailuni aikana Tshetsheniassa käytiin taisteluja tuskin lainkaan. Siksi uskon, että lyhyellä aikavälillä venäläiset ovat onnistuneet rauhoittamaan Tshetshenian. Historiallisesti ajatellen se on uskomatonta, koska tshe-tsheenejä ei ole helppo saada asettumaan. Suurin osa miehityksistä on epäonnistunut, mutta tämä ei. En ole siihen tyytyväinen. Olen sitä mieltä, että Tshetshenia ansaitsee itsenäisyyden.

OT: Onko kyse rauhoittamisesta vai pelottelusta?

JS: Molemmista. Ihmiset voi rauhoittaa rahalla ostamalla heidät yhteistyöhaluisiksi. Ihmiset voi saada asettumaan pelottelemalla heitä poliisin käyttämin kovakouraisin menetelmin. Rauhoittaa voi myös hajottamalla ja hallitsemalla. Tshetsheniassa sitä voi toteuttaa usuttamalla eri klaanit toisiaan vastaan. Ihmiset siellä ovat väsyneitä ja haluavat palata normaaliin elämään. Paljon väkeä on muuttanut ulkomaille. Valitettavasti tämä suuntaus on vallalla useissa itäblokin maissa. Nuoret muuttavat ulkomaille. Mielestäni Zakajev teki kuitenkin hyvän huomion todetessaan, että oli hyvä että arabimaat eivät oikeastaan ottaneet tshetsheenejä vastaan. Nykydiaspora muutti Eurooppaan saadakseen kunnon koulutuksen. Jos hyvin käy, uusi, koulutettu sukupolvi saattaa 20–30 vuoden kuluttua palata Tshetsheniaan. He voivat saattaa maan entiselleen.

OT: Mitä mieltä olet tuoreimmista tapauksista, joissa tshetsheenipakolaisia ja toisinajattelijoita on salamurhattu?

JS: Se on häpeällistä ja järkyttävää, erityisesti jos FSB:llä on jotain tekemistä asian kanssa.

OT: Yhdessä artikkelissasi kuvailet Vladimir Putinia ”arvoitukselliseksi uudistajaksi jolla on KGB-tausta”. Onko mielipiteesi hänestä yhä sama?

JS: Minusta hän on eräänlainen taloudellinen uudistaja, ei poliittinen. Hän pyrkii ylläpitämään hyvin autoritaarista, keskitettyä yksipuoluejärjestelmää. Se tarkoittaa askelta taaksepäin 1980-luvun tapahtumista.

OT: Sanotaan, että ensimmäisen Tshetshenian sodan voittajia olivat toimittajat, jotka raportoivat tapahtumista yksityiskohtaisesti. Toisessa sodassa Kremlin onnistui luoda täydellinen mediahiljaisuus. Jos todella polttavasta aiheesta vaietaan, onko mahdollista käsitellä aihetta eri näkökulmasta? Jos ei saada mitään tietoa, onko mahdollista puhua vaikenemisesta ja siitä, mitä sillä peitellään?

JS: Aihetta voi tietysti käsitellä mielipidekirjoitustyyppisesti. Mutta ilman tosiasioita se jää sellaiseksi. On olemassa kolme syytä, miksi Tshetshenian sodasta ei kirjoiteta. Ensinnäkin, vuodesta 2000 ulkomaisten toimittajien on ollut mahdotonta vapaasti mennä alueelle. Jotkut ovat käyneet siellä laittomasti ja kirjoittaneet omilla nimillään The New York Timesin kaltaisiin suuriin lehtiin, mutta periaatteessa Tshetsheniaan ei pääse, mikä on iso ongelma. [16.4.2009 presidentti Medvedev muodollisesti lopetti terrorismin vastaisen operaation Tshetsheniassa. Periaatteessa tämä mahdollistaa venäläisille toimittajille samat työskentelymahdollisuudet Tshetsheniassa kuin muuallakin Venäjällä, mutta edelleenkään ulkomaisilla toimittajilla ei ole vapaata pääsyä Tshetsheniaan. AH] Toiseksi, konfliktissa ei ole tapahtunut muutoksia aikoihin. Toimittajat, lukijat ja katsojat haluavat kuulla tilanteiden dynamiikasta. Tshetsheniassa tarina ei muutu, mikä on tavallaan ikävystyttävää. Silti Palestiinassa on sama lähes muuttumaton tilanne, mutta siitä uutisoidaan. Joidenkin mielestä tosin ei tarpeeksi. Esimerkiksi Länsiranta on uutispimennossa. Siellä tapahtuu järkyttäviä asioita, mutta niistä ei kerrota. Ja kolmanneksi, jos raa’asti sanotaan, Tshetsheniassa ei ole sotaa. Sota on paljon jännittävämpää kuin rauha.

OT: Propaganda on tehokas väline kun halutaan manipuloida ei vain tavallisten ihmisten vaan myös poliitikkojen mielipiteitä. Onnistuivatko tiedotusvälineet mielestäsi Georgian sodan uutisoinnissa?

JS: Eivät. Ensinnäkin ne hädin tuskin uutisoivat asiasta ennen kuin vasta elokuussa. Kun sota sitten alkoi, suurimmalla osalla lukijoista ei ollut taustatietoja, ei tietoa historiallisesta kontekstista. He olivat lähes tietämättömiä siitä, että alueella oli konflikti parikymmentä vuotta sitten. Kun ei ole ajantasaista informaatiota, sortuu helposti stereotypioihin. Tässä tapauksessa stereotypioita oli kaksi: pieni ja heikko on todennäköisemmin oikeassa kuin suuri, ja Venäjä on aina väärässä. Ajatus juontaa juurensa kylmän sodan mentaliteettiin, mikä oli ongelmallista. Venäjän tiedotusvälineet uutisoivat tietynlaisen linssin läpi. Suurin osa läntisestä mediasta raportoi toisenlaisen linssin läpi: niiden mielestä Saakashvilin johtama demokratia oli uhattuna ja joutunut brutaalin ja autoritaarisen Venäjän karhun hyökkäyksen kohteeksi. Luulen, että tuo oli yleinen mielipide. Vasta äskettäin ihmiset ovat alkaneet pohtia kysymyksiä, joita olisi pitänyt miettiä jo elokuussa. Kuinka demokraattinen Saakashvili todella on? Millaista demokratiaa hän tavoittelee? Oliko hän vastuuton ellei suorastaan typerä aloittaessaan hyökkäyksen Tshinvalia vastaan?

OT: Seuraatko Venäjän kehitystä ja maan oppositioliikettä?

JS: En seuraa tilannetta riittävän tarkasti. Viimevuotisen Tshetshenian-vierailuni jälkeen osallistuin Garry Kasparovin tiedotustilaisuuteen. Olin vähän pettynyt, koska hän ei tuntunut osaavan vastata Georgiaa koskeviin kysymyksiin. Kasparov on yksi harvoista uskottavista ehdokkaista, joka voisi saada lisää poliittista valtaa. Joten kun hänen maansa on sodassa, niin tähdellisessä kysymyksessä hänellä on oltava näkemys asiasta.

OT: Journalismia voi lähestyä kahdella tavalla. Voi joko raportoida tai esittää mielipiteitä. Onko journalismi vain uutisointia vai myös seurantajuttuja ihmisistä, joista artikkelit ovat kertoneet?

JS: Journalismia on monenlaista. Kutsuisin esimerkiksi Anna Politkovskajaa kampanjoivaksi toimittajaksi. Hänen tyylinsä oli tunteisiin vetoava. Oma tyylini on aivan erilainen. Journalismin ei pidäkään olla aina samanlaista. Annan tyyli oli tehokasta, koska hän liikutti monia ihmisiä ja sai heidät tiedostamaan asioita. Tärkeintä on saavuttaa ihmisten huomio. Anna teki sen omalla tavallaan. Journalismi voi myös olla analyyttista. Siinä viileästi todetaan tosiasiat, mitä ihmiset tekevät ja miksi. Motiivien kertominen on hirvittävän tärkeää, eikä Anna välttämättä aina tehnyt sitä. Hän oli toimittajana valikoiva, ja sekin on tärkeää.

Journalismissa on siis kolme osaa: kampanjointi, raportointi ja analysointi. Harvoin toimittaja tekee kaikkia kolmea. Se olisi yli-ihmismäistä.

OT: Millaisena näet Venäjän tulevaisuuden?

JS: Vuonna 1994 julkaistiin kirjani Eltsyn, Gorbachov and the mirage democracy. Kirjoitin siinä: ”Ei kommunismi tehnyt Venäjästä autoritaarista maata. Venäjä oli autoritaarinen maa, ja siksi kommunismi sulautui Venäjälle.” Tämän muuttaminen on hidasta. Myös ulkoinen konteksti on tärkeää. Yksikään maa ei ole eristyksissä. Venäjä on yhä maailman suurin valtio. Silti se monissa kohdin tuntee itsensä piiritetyksi, eristetyksi, uhriksi. Venäjän muodonmuutos imperiumista pienemmäksi maaksi oli varsin onnistunut. Sen siirtyminen demokratiaan tulee olemaan hidasta ja se vie paljon aikaa. Mutta minusta meidän pitää pitää yllä suhteita Venäjään. Meidän tulee kannustaa kaikkia demoratiaa edistäviä suuntauksia Venäjällä, samoin maan hyviä suhteita Eurooppaan. Emme hyväksy Venäjän Tshetshenian-politiikkaa. Se ei silti tarkoita sitä, että meidän pitäisi jättää venäläiset omiin oloihinsa.

Kuva Lionel Clerc
Suomentanut Anu Harju