Maailmankuulu länsisaharalaislaulaja, pakolaismuusikko Mariem Hassan tulkitsee kansansa ahdinkoa ja pakolaiselämää lyriikan ja musiikin avulla.
Nykyisin Espanjassa asuva Mariem Hassan on syntyisin Smaran kaupungista, miehitetyn Länsi-Saharan alueelta. Hän oli 17-vuotias lähtiessään maanpakoon Marokon ja Mauritanian miehitysjoukkojen alta vuonna 1975. Tuolloin länsisaharalaiset asettuivat Algerian puoleisen Tindoufin kaupungin liepeille ja pystyttivät pakolaisleirit kuivaan erämaahan.
Leirien kurjat olot eivät tukahduttaneet Hassanin intohimoa laulamiseen ja musiikkiin. Hän työskenteli sairaanhoitajana, mutta osallistui ajan salliessa leireillä orastavaan musiikkitoimintaan. Suuren osan sävellyksistään hän teki yksin, suuren tebal-rummun säestyksellä. Hassan kertoo, että laulaminen ja musiikki saavat hänet aina hyvälle tuulelle, vaikka laulujen aiheet ovatkin usein surullisia.
Lastensa kasvatuksen ja työvelvollisuuksien vuoksi Hassan pääsi levyttämään vasta vuonna 2002. Maailmalla hänen lauluääntään on ylistetty ja sen moniulotteisuutta ja virtuoosimaista notkeutta ihmetelty. Taustayhtye Leyoad nostattaa ilmoille maurilaisen haul-musiikin kyllästämää ”aavikkobluesia”, jonka päälle Hassan tulkitsee pakolaisuuden tuomia tuntoja ja kokemuksia.
Hassan kuvaa musiikkiaan seuraavasti: ”Mauritanialaisilla ja meillä on yhteinen perinnemusiikki haul, tosin meidän musiikkimme on modernimpaa. Sanoituksemme ovat erilaisia sillä laulamme ongelmista, joita olemme kokeneet maastapakomme jälkeen. Kappaleemme kertovat itkevistä lapsista ja naisista, joiden isät ja aviomiehet lähtivät taistelemaan itsenäisyyydestä, mutteivät koskaan palanneet. Ne ovat lauluja kuolemasta, elämästä, politiikasta ja jumalasta. Lauluja maasta, jonne toivomme palaavamme. Eräs lauluistani, ”Silmäsi itkevät”, kertoo veljistäni. Eräänä iltapäivänä kun olimme harjoittelemassa yhtyeen kanssa, ystäväni saapui paikalle. Hän kutsui minut etäämmälle ja kertoi, että veljeni olivat kuolleet. Aloin heti itkeä – ja laulaa. Säveltäessäni tätä laulua ajattelin veljiäni. Muistelin, kuinka vielä Länsi-Saharassa asuessamme kiipesimme vuoren päälle, juttelimme ja palasimme yhteiseen kotitelttaamme. Nyt kysyn: Missä he ovat?”
Laulut ovat osa länsisaharalaisten elämää Tindoufin pakolaisleireillä. Musiikkia soitetaan ja laulu raikuu niin pyhänä kuin arkenakin, mutta varsinkin nuoren hääparin astuessa avioon. Musiikki on yksi tapa selvitä: sen siivittämänä pakolaiset pääsevät edes hetkeksi leiripaikan hiljaisuuden ja karun todellisuuden ulkopuolelle.
ODOTUS LEIREILLÄ JATKUU
Miltei 30 vuotta jatkuneelle pakolaisuudelle ei näy loppua. Vuodeksi 1991 luvattu kansanäänestys Länsi-Saharan asemasta on edelleen järjestämättä. YK-johtoiset neuvottelut Marokon ja länsisaharalaisten itsenäisyysliikkeen Polisarion välillä eivät ole edenneet yli vuoteen. Seitsämän vuotta YK:n lähettiläänä toiminut James Baker erosi kesäkuussa virastaan vedoten muihin työkiireisiin, joskin taustalla lienee myös hänen kasvanut turhautuneisuutensa. Toisin kuin Polisario, Marokko ei hyväksy hänen rauhansuunnitelmaansa vaan on työstänyt uutta ehdotusta, jossa täysi itsenäisyys ei sisältyisi kansanäänestyksen vaihtoehtojen joukkoon.
Lohtua lukkiutuneessa tilanteessa on tuonut Etelä-Afrikan syyskuinen päätös tunnustaa virallisesti Länsi-Saharan pakolaishallinto SADR (Sahrawi Arab Democratic Republic). Tämän afrikkalaisen suurvallan mielipiteellä on painoarvoa, joskin sen suhteet Marokkoon ovat sittemmin kärjistyneet.
Kansanäänestys on YK:n turvallisuusneuvoston käsittelyssä lokakuun lopulla. Kokous saattaa edistää rauhanneuvotteluja ja avata mahdollisuuksia äänestyksen järjestämiseksi. Länsisaharalaiset ovat yhä turhaantuneempia jatkuvaan odotteluun, sillä rauhanprosessi on vaakalaudalla, kansainvälinen huomio muualla ja humanitaarinen apu pakolaisleireillä epävakaalla pohjalla. Länsisaharalaiset pitävät kuitenkin kiinni heille tunnustetusta itsemääräämisoikeudestaan – tilanteesta, jossa he saavat äänestää ja päättää itse omasta tulevaisuudestaan.
HENRI ONODERA
