Valtiot ovat halunneet turvata maanpuolustuksensa vaalimalla kykyään tuottaa aseita ja ammuksia. Tämä muuttui 1990- ja 2000-luvun vaihteessa, jolloin valtioiden asetehtaita yksityistettiin. Samalla ne fuusioituivat, ostivat toistensa osakkeita ja perustivat yhteisyrityksiä. Esimerkiksi yhteiseurooppalainen EADS syntyi Saksan, Ranskan ja Espanjan aseyhtiöistä. Nykyään sen liikevaihto on 46 miljardia, se työllistää noin 122 000 työntekijää ja toimii kaikilla mantereilla. EADS valmistaa siviilituotteita Airbus-lentokoneesta aina sotatarvikkeisiin kuten esimerkiksi ydinkärjillä varustettaviin ohjuksiin.
Sitten tapahtui kaksi asiaa. Ensinnäkin EU halusi edistää aseteollisuuden kilpailukykyä yhdenmukaistamalla eri jäsenmaiden välisiä vientisäädöksiä. Esimerkiksi Suomessa asevienti oli kiellettyä ja sallittua vain poikkeustapauksissa. Nykyään tilanne on täysin päinvastainen.
Toiseksi aseet teknistyivät ja niiden kappalehinnat nousivat. Valtiot saivat samoilla puolustusbudjeteilla yhä vähemmän aseita. Aiemmin ne olivat kehittäneet itse omat aseensa, mutta nyt se kävi liian kalliiksi. Päätettiin etsiä kustannussäästöjä kehittämällä, tuottamalla ja ennen kaikkea ostamalla aseita yhdessä. Tämä prosessi eteni pitkälti sotatarvikkeiden standardisoinnin kautta. Sotatarvikkeiden kotimaiset markkinat ovat aina olleet rajalliset, joten yritykset ovat hakeneet kasvua vientimarkkinoilta.
EU oli yhdenmukaistunut jo monilla aloilla, joten yhdenmukaistuminen myös tässä oli tarpeen. Vuonna 1998 laadittiin EU:n puolustustarvikkeiden viennin käytännesäännöt (Code of Conduct).
Kymmenen vuotta myöhemmin jäsenvaltiot solmivat juridisesti sitovan puolustustarvikkeiden viennin yhteisen kannan (Common Position). Kansalaisjärjestöjen näkökulmasta sen keskiössä ovat kahdeksan kriteeriä, joiden perusteella jäsenvaltiot tekevät päätöksen siitä, millaisille aseille ja minne ne voivat myöntää vientiluvan. Yhteisistä säännöistä huolimatta jokainen jäsenvaltio soveltaa kriteereitä ja tekee vientilupapäätöksen itsenäisesti.
Sitä vastoin kansalaisjärjestöiltä on jäänyt täysin huomaamatta EU:n laatima sisämarkkinadirektiivi, joka toi sotatarvikkeet vapaan kaupan ja liikkuvuuden piiriin. Yhteisen kannan ja sisämarkkinadirektiivin johdosta uudistettava Suomen sotatarvikkeiden vientilupalainsäädäntö on tällä hetkellä eduskunnan käsittelyssä. Suurin huolenaihe on eri jäsenmaista toisten kautta kolmansiin maihin kulkeutuvien komponenttien viennin läpinäkyvyyden heikkeneminen. EU-tasolla kehitystä hallinnoimaan on perustettu Euroopan puolustusvirasto EDA. Se johtaa yhteisiä asekehitysohjelmia sekä yrittää luoda EU:lle yhteisiä resursseja eli suomeksi sanottuna kyvyn tuottaa aseita. EU:n yhteisessä kannassa ei esimerkiksi lainkaan huomioida aseidenriisuntaa, mutta siinä on useita kohtia, joissa puhutaan aseviennin edistämisestä.
Kehitys on edennyt 2010-luvulle tultaessa tilanteeseen, jossa Suomessa ei ole yhtään pelkästään kansallisesti omistettua varsinaista ase- tai ammustehdasta. EADS omistaa entisestä Suomen valtion tykkitehtaasta Patriasta 28 prosenttia, ranskalainen Eurenco valtion entisen ruutitehtaan Vihtavuoressa ja italialainen Beretta omistaa valtion entisen asetehtaan Sakon. Suurin osa muistakin sotatarvikkeita ja palveluita tuottavista yrityksistä on monikansallisten yritysten tytäryhtiöitä tai kansainvälisesti omistettuja pörssiyhtiöitä.
Muutoksen seurauksena tulisi pohtia, miten asetuotannon yksityistäminen ja monikansallinen omistaminen on vaikuttanut valtioiden kykyyn turvata maanpuolustuksensa. Mille valtiolle aseyhtiöt ovat sotatilanteessa uskollisia ja toimittavatko ne aseita kaikille osapuolille? Millainen mahdollisuus kansalaisilla on seurata yritysten liikesalaisuuden piiriin katoavaa valtioiden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa? Loppujen lopuksi kysymys on demokratiasta, siitä, missä määrin valta ja kontrolli ovat parlamenteilla.
Jarmo Pykälä
