Syyskuun lopulla Helsingissä lehdistötilaisuudessa pyörii pöydästä pöytään kaksi hyväntuulista norjalaista lääkäriä. He ovat tulleet Suomeen kertomaan kokemuksistaan Gazan pommitusten kauhuista. Rautatieasemaa vastapäätä kymmenennessä kerroksessa kaupungin kiireiden yläpuolella Mads Gilbert ja Erik Fosse esittelevät kirjaansa Silminnäkijänä Gazassa, koska heidän mielestään vaikeneminen olisi tällä kertaa epäeettistä.

Israel hyökkäsi talvella 2008–2009 rajusti Gazaan. Noin 1 400 kuolonuhrista ja 5 400 loukkaantuneesta joka kolmas oli lapsi. Yli 300 lasta kuoli ja yli 1600 loukkaantui. Israelin armeijan tiedottajan mukaan kyse oli ”vain Hamas-lapsista”.

”Uhrit olivat aina naisia ja lapsia. Tämä oli elämämme rankin kokemus.”

Anestesialogiaan perehtynyt Gilbert ja kirurgian professori Fosse olivat väkivaltaisuuksien ainoat eurooppalaiset silminnäkijät. He työskentelivät lähes koko kolme viikkoa kestäneen hyökkäyksen ajan vuorokauden ympäri Shifan sairaalassa Gazan kaupungissa, jossa tehtiin 270 leikkausta 14 päivässä. Heidän julkaisemansa kirja koostuu mielettömistä tositarinoista, joissa he hoitavat haavoittuneita palestiinalaisia lähihistorian raaimmiksi luonnehdittujen pommitusten jäljiltä.

Saarrettu Gaza

 

”Gaza on kuin vankila – niin pieni, etteivät sen asukkaat voineet paeta tai piiloutua pommituksia”, Mads Gilbert kuvailee. ”Hyökkäykset kohdistuivat myös terveydenhuoltoa vastaan. Ambulanssejakin tulitettiin. Happipullojen toimitus sairaalaan estettiin.”

”Jo ennen hyökkäystä Gaza oli ollut eristettynä kaksi vuotta. Koska olin vieraillut siellä jo 2008 ja nähnyt tilanteen, olin hyvin huolissani. Ei ruokaa, yhteyksiä ulkomaailmaan tai koulutusta”, Gilbert kertoo.

Hamasin otettua Gazan hallintaansa vuonna 2006 Israel ja Egypti – joka saa Israelin jälkeen maailman toiseksi suurinta taloudellista tukea Yhdysvalloilta – sulkivat Gazan rajan ja eristivät alueen. Onkin irvokasta, että humanitaarisesta katastrofista syytetään vain Israelia. Tätä ennen oli lopetettu kansainvälinen tuki. YK:n alaiset koulut ja klinikat sekä ruoka-avustukset tulivat tärkeämmiksi kuin koskaan.

Gazan asukkaat oli leimattu uskonnollisiksi fanaatikoiksi, terroristeiksi, joiden kärsimystä ei tarvinnut ymmärtää. Kyseessä oli kollektiivinen rangaistus palestiinalaisia vastaan. He olivat äänestäneet Lähi-idän ehkä demokraattisimmissa vaaleissa tammikuussa 2006 Hamasin maan suurimmaksi edustajaksi. Palestiinalaiset olivat kyllästyneet heitä vuosikymmeniä edustaneeseen ja vähitellen korruptoituneeseen Fatahiin.

Syyskuussa 2008 Maailmanpankki kuvaili raportissaan saarron vaikutuksia Gazan taloudelle: yhteensä 105 000 palestiinalaista oli menettänyt työpaikkansa, sillä 98 prosenttia Gazan teollisuusyrityksistä oli jouduttu lopettamaan raaka-aineiden tai vientimahdollisuuksien tultua tiensä päähän. Samalla on muistettava, että jo vuonna 2007 noin 80 prosenttia asukkaista joutui selviytymään alle kahdella dollarilla päivässä. Niin maanviljelys kuin kalatalouskin ovat kärsineet saarrosta. Tärkeää proteiinin lähdettä, kalaa, ei juuri toreilta enää löytynyt, sillä Israelin vuonna 2009 määräämän uuden rajan – vain kolmen meripeninkulman päässä rannikosta – ylittäminen kävi kalastajille hengenvaaralliseksi. Suljetun paikan kammon voi vain kuvitella, kun puolentoista miljoonan ihmisen pääsy 360 neliökilometrin kokoisen ulkoilmavankilan ulkopuolelle on estetty.

Operaatio ”Valettu lyijy”

 

Lauantaina 27. joulukuuta 2008 alkoi Israelin pommisade ja viikkoa myöhemmin maahyökkäys eli operaatio ”Valettu lyijy”. Ensimmäisenä päivänä hyökkäykseen osallistui yli 50 hävittäjää. Yli sata pommia iskeytyi hallituksen rakennuksiin, poliisiasemille ja Hamasin päämajaan. Arviolta 225–290 ihmistä sai surmansa. Seuraavana päivänä yhteensä 25 ilmahyökkäyksessä kuoli 287 ihmistä ja 900 loukkaantui. Norjalainen avustusjärjestö NORWAC ilmoitti pystyvänsä toimittamaan alueelle hätäapua. Gilbert ja Fosse lähtivät sekavin tuntein matkaan.

”Kun saavuimme, olimme kuin rokkitähtiä. Rajalla kysyttiin: ’Oletteko tulossa Euroopasta? Me luulimme, että eurooppalaiset ovat jättäneet meidät tänne kuolemaan.’”

Sotatoimet kiihtyivät päivä päivältä Israelin joukkojen tunkeutuessa syvemmälle Gazaan. 15.–16. tammikuuta 2009 taisteluita käytiin jo lähellä Shifan sairaalaa. Maailma katseli sivusta. Barack Obama oli astumassa virkaansa vasta 20. tammikuuta, eikä ottanut kantaa tapahtumiin. Euroopassa päiviteltiin Venäjän ja Ukrainan kaasukiistaa. EU:n tuore puheenjohtajamaa Tšekki muotoili EU:n kannan: ”Ottaen huomioon viime päivien tapahtumat, kyseessä ovat puolustukselliset, eivät hyökkäykselliset toimet.” Tulitaukoa toki vaadittiin, mutta sen toimeenpanosta vastasivat Irakin sodan arkkitehdit, presidentti George Bush ja Lähi-idän erityislähettiläs Tony Blair.

”Israel ei päästänyt lehdistöä paikalle. Jos kansainvälinen media – tarkoitan BBC:tä, CNN:ää, Fox Newsia ja niin edelleen – olisi ollut raportoimassa, maailma olisi sanonut viikon jälkeen: Lopettakaa!”

Gazassa ei ollut niin sanotun läntisen maailman lehdistöä. Toimittajien sijaan näköalapaikoilla parveili Israelin armeijan tiedotusupseereita. Muistissa oli Israelin hyökkäys Libanoniin, jolloin sota-alueella pyörineet toimittajat toivat tehokkaasti siviilien kärsimykset olohuoneisiin. Israel esti YK:n toimittaman humanitaarisen avun ja tulitti avustuskuljetuksia. Täsmäiskut osuivat myös YK:n ruoka- ja lääkevarastoihin. Ei auttanut, vaikka Punainen Risti julisti Gazassa vallitsevan humanitaarisen kriisin ja arvosteli Israelia humanitaaristen lakien rikkomisesta. Gilbert ja Fosse työskentelivät näissä äärimmäisissä olosuhteissa.

”Miehittämättömät lennokit surrasivat jatkuvasti yläpuolella. Jotkut tarkkailivat, toiset hyökkäsivät. Israelin sotilaat katsovat tietokoneiden kuvaruuduista, näkevät leikkiviä lapsia ja painavat nappia. Ei ole pelkästään kysymys siitä, kuinka kauheita nämä aseet ovat vaan myös siitä, kuinka niitä käytetään. Niitä käytetään juuri siviilejä vastaan.”

”Julmin esimerkki on al-Samunin suvun kohtalo, josta kerromme yksityiskohtaisemmin kirjassamme. Israelin joukot pakottivat suvun lähes sata jäsentä suureen rakennukseen, jonne heidät jätettiin yöksi vailla ruokaa ja juomaa. Seuraavana aamuna Israel tuhosi talon pommittamalla.”

Palestiinalaiset ovat sankareita

 

Kirjassaan lääkärit kuvaavat yksityiskohtaisemmin toimenpiteitään Shifan sairaalassa. He myös kehuvat palestiinalaisten lääkäreiden ammattitaitoa ja toimintaa niin vaativissa oloissa. Uuvuttava työtahti, stressi ja sodan kauheudet saavat varmasti erilaiset piirteet, kun samalla tietää, että perhe ja elämä on siellä jossain pommituksen keskellä.

”Me emme ole sankareita, palestiinalaiset ovat.”

Tietenkin toimittajan pitää seuraavaksi kysyä, ovatko lääkärit nyt ihan neutraaleja kuvatessaan Palestiinan konfliktia ja Gazan pommituksia. Suomessahan näitä kaukaisia tapahtumia tavataan käsitellä neutraalisuuden turvaamalta maaperältä, joka takaa jotenkin älyllisemmän lähestymistavan monitahoiseen maailmaan. Ampuivathan Hamasin taistelijatkin raketteja, ja 13 israelilaista sotilasta sai surmansa taisteluissa.

”Lähdin 80-luvun alussa 28-vuotiaana humanitaarisiin tehtäviin Libanoniin. Silloin Israel oli juuri miehittänyt Etelä-Libanonin. En ollut mitenkään poliittinen tai omannut minkäänlaista kantaa Lähi-idän konfliktiin. Näin kolmen kuukauden ajan, miten palestiinalaiset pakolaiset yrittivät selviytyä sodan keskellä ja kuinka ylivoimainen Israel myös silloin esti humanitaarisen avun, lääkkeiden, ruuan, veden ja energian toimitukset. Kuten monista norjalaisista Unifilin rauhanturvaajista, myös minusta tuli pro-palestiinalainen”, Fosse kuvailee.

Jos aikuinen kaksimetrinen bodari pieksee alakoululaisen, mihin neutraalisuus tulisi vetää?

”Me olemme Lähi-idän konfliktiin liittyen täynnä propagandaa. Ikään kuin juutalaiset olisivat saapuneet tyhjälle maalle. Ei puhuta etnisestä puhdistuksesta.”

Gazan eristäminen jatkuu

 

1800-luvun alussa Palestiinan alueella oli 300 000 asukasta, joista 7000–10 000 oli juutalaisia. 1880-luvulla väestön määrä oli noussut 450 000:een, joista juutalaisia oli 13 000–20 000. Israelilainen tutkija Ilan Pappe sai lähteä Haifan yliopistosta julkaistuaan kirjan Israelin valtion perustamisesta ja verrattuaan vuoden 1948 tapahtumia etniseen puhdistukseen.

”Kuvat, jotka olemme julkaisseet kirjassamme, eivät ole todellakaan pahimmasta päästä. Meillä on tuhansia paljon kauheampia kuvia.”

Taistelut taukosivat kolmen viikon pommitusten jälkeen. Taaskaan Israelin tyrmäystaktiikka ei toiminut. Hamas jäi valtaan. Israel ja Egypti ovatkin jatkaneet saartoaan. Muut hyväksyvät hiljaa sivusta katsoen. Ihmiset ovat traumatisoituneita. Monista tärkeistä tavaroista on pulaa. Israelin kieltolistalla ovat maalit ja naulat, betonisäkit ja raudoitusrungot, räystäskourut, vesiputket ja ikkunalasit. Vain joitakin elintärkeitä humanitaarisia tuotteita, kuten ruokaa ja lääkkeitä, päästetään rajasulun läpi.

”Saarto on ongelma ja sitä kautta infrastruktuuri. Ihmisillä ei ole tulevaisuutta, ei työtä. Merkittävimmät työnäkymät tarjoaa tunnelibisnes.”

”Kyseessä on ihmisen aiheuttama katastrofi. Traumatisoidut lapset olisi saatava kouluun, mutta näin ei tapahdu, koska rakennusmateriaaleja ei ole, eikä niitä saa tuoda”, Gilbert pahoittelee.

Mitä Suomi voi tehdä?

”Vaikkapa puolueettoman tutkimuksen Gazan sodan tuhoista ja uhreista.”

”Se, että sulkisin suuni, olisi epäeettistä. Me olimme paikalla sairaanhoidon työntekijöinä ja meidän velvollisuutemme on puhua asiasta. Ihmisten kollektiivinen rankaiseminen on kansainvälisen oikeuden vastaista.”

”Me emme ole Hamasin tai Fatahin puolella. Me olemme palestiinalaisten puolella, mutta vastustamme rauhanneuvotteluita, jotka ovat enemmänkin osa USA:n ulkopolitiikkaa.”

Karim Maiche