Lokakuun 17. päivä käänsi uuden sivun terrorismin vastaisessa taistelussa. Terroristiepäillyt riisuttiin Yhdysvalloissa oikeuksistaan lain keinoin. Ongelma on, että heidät on pääosin haettava muualta – Afganistanista saakka. Rauhan Puolesta -lehti kysyi tutkija Jarna Petmanin mietteitä asiasta.

Sota on rauhaa ja väkivalta oikeutta. Yhteisiä pelisääntöjä ei tarvitse noudattaa, elleivät ne palvele päämääriä. Hätätilasta tulee normaali tila. Tämänkaltaista kehitystä pönkittävät kaksi lakia, jotka presidentti George W. Bush allekirjoitti lokakuussa Washingtonissa. Niistä toinen suuntautuu maan rajojen ulkopuolelle, toinen sisäpuolelle.

Military Commissions Act sallii terrorismista epäiltyjen pidätykset ulkomailla ja ankarat kuulustelumenetelmät (lue: kidutuksen) todistusaineiston saamiseksi. Vangitut ”laittomat vihollistaistelijat” eivät saa nähdä todistusaineistoa. Heillä ei ole valitusoikeutta. Heidät tuomitaan sotilaista koostuvien lautakuntien edessä. Viimeistä vetoomusastetta edustaa Valkoinen talo, joka vangitsee, syyttää ja nimittää sotilaslautakunnan. Heidän oikeusturvansa on evätty.

Tuleeko laittomien vihollistaistelijoiden kohtelusta kansainvälistä tapaoikeutta? Ovatko he olentoja, jotka työnnetään kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tuolle puolen? Mihin ”laiton vihollistaistelija” sijoittuu kansainvälisessä oikeusjärjestelmässä?

”Se siinä onkin. Se ei sijoitu”, toteaa kansainvälisen oikeuden tutkija Jarna Petman Helsingin yliopistosta. ”Laiton vihollistaistelija ei ole siviili eikä sotilas, eikä mikään Geneven sopimuksista kata hänen oikeuksiaan”, hän jatkaa.

”Hänet on täysin sysätty kaiken, ei ainoastaan poliittisen keskustelun vaan myös kaikkien oikeusjärjestelmien ulkopuolelle. Ja niinpä voima, jota tätä vihollista vastaan käytetään on ennenkuulumattoman kovaa, julmaa. Sillä ei ole enää mitään rajoja”, Petman lataa viitaten Guantanamoon ja edelleen jatkuviin pommituksiin Irakissa ja Afganistanissa.

Military Commissions Actin myötä laki valjastettiin Yhdysvalloissa terrorismin vastaisen sodan välineeksi. Vaarana on, että nykyään poikkeustilan purkamista harkitsevat valtiot esimerkiksi Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa omaksuvat Washington-jargonin lainsäädäntöönsä.

”Käsitteet kuten ’laiton vihollistaistelija’, ’sotilaslautakunta’ ja ’kevyt kidutus’ on tietoisesti luotu kaihtamaan olemassa olevia oikeusjärjestelmiä, niin Yhdysvaltojen sisällä kuin kansainvälisestikin. Ne poliittiset pelurit, jotka tietävät, että tällaisilla käsitteillä pystyy kasvattamaan, varmistamaan ja vahventamaan omaa valtaansa, myös käyttävät niitä”, Petman jatkaa.

 

Valtion esiinmarssi

Samana päivänä voimaan astuneesta John Warner National Defense Authorisation Actista uhkuu samankaltainen henki. Se pyyhkäisi pois yhden amerikkalaisen liberalismin perusteeseistä – Posse Comitatus -lain vuodelta 1878 – joka on perinteisesti rajoittanut presidentin valtaoikeuksia osavaltioiden sisäisiin asioihin.

Ensimmäistä kertaa presidentti saa julistaa alueellisen hätätilan ja lähettää armeijan sotilaita mihin tahansa osavaltioon tukahduttamaan ”yleistä epäjärjestystä” ilman kuvernöörin tai paikallishallinon suostumusta. Ottiko Yhdysvaltain keskushallinto, Valtio, nyt aimo harppauksen yksilönvapauden ja liberalismin perinnettä vaalivien kansalaisten etupihalle?

”Kyllä, näinhän se on. Siellä on ollut lockelainen liberalismi vallalla pitkään, jo ennen vallankumousta. Maassa on nimen omaan tapahtunut tämän yksilökeskeisen liberalismin kääntyminen itseään vastaan, valtiokeskeiseksi keskushallinnon palvomiseksi suorastaan”, Petman vastaa.

Posse Comitatus -lain kumoaminen saikin osakseen kansalaisvapausliikkeen ja yksittäisten demokraattien vastalauseita. Petmania kiusaa kuitenkin yleisempi ihmisyyden ja inhimillisyyden unohtaminen. Kaikista oikeuksistaan paljaaksi riisuttuja vankeja ei käytännössä kukaan puolustanut.

”Yleiskeskustelu on siellä ollut raivostuttavan kritiikitöntä. Kaikkein räikeimpiä ihmisoikeusloukkauksia ei ole nostettu esiin tavalla, jolla ne olisi pitänyt nostaa”, Petman korostaa.

 

Ikuisen puolustuksen eturintamassa?

Laittomat vihollistaistelijat – Washingtonin uudet uljaat luomukset – ovat nyt laillisesti ilman oikeusturvaa. Suurin osa heistä vangittiin Afganistanin sodan yhteydessä, joskin heidän lukumääränsä voisi olettaa vain kasvavan lakimuutoksen turvin.

Kansainvälinen yhteisö hyväksyi Yhdysvaltojen hyökkäyksen Afganistaniin lokakuussa 2001 itsepuolustusiskuna. Operaation luonne on sittemmin muuttunut ja on tätä nykyä vähintäänkin epäselvä. Itsepuolustusiskun kun tulisi olla välttämätön, nopea ja suhteellinen.

”Nyt on vuosi 2006. Itsepuolustusiskut jatkuvat edelleen. Afganistan on pommitettu takaisin kivikaudelle, ja kaikki voimankäyttö on siinä mielessä suhteetonta”, Petman kuvaa.

Sotatoimet Afganistanissa kiihtyvät entisestään. Viime vuoteen verrattuna väkivaltaisuuksia on tänä vuonna nelinkertaisesti, kuolonuhreja miltei 4 000. Kansainvälisten Isaf-joukkojen ja Taliban-taistelijoiden välisiä yhteenottoja on luonnehdittu raivokkaammiksi kuin mitään mitä Irakissa tapahtuu. Talibanien kerrotaan liikkuvan nykyään jopa 400 hengen pataljoonissa, hampaista varpaisiin asti nykyaikaisilla aseilla varustettuina.

Nato-johtoisissa Isaf-joukoissa palvelee yli 32 000 sotilasta 37 eri maasta. Heistä noin sata on suomalaista. Onko tosiaan niin, että Suomi osallistuu operaatioon, jonka oikeudellinen perusta on hataralla pohjalla?

”Itse Isaf-joukoille on YK:n mandaatti, mutta joukot ovat sittemmin laajentaneet voimankäyttöään yli ja ohi mandaatin – laittomasti”, Petman toteaa. Nato tahtoo nähdä YK:n humanitaarisen läsnäolon legitimoivan myös nämä laittomat sotatoimensa.

”YK ei voi jäädä Afganistanista pois. Sen on autettava kaikkia niitä ihmisiä, jotka pommitusten jäljiltä kaipaavat humanitaarista apua ja jälleenrakennusta. Tämä on se mitä myös suomalaiset sotilaat tekevät. He ovat siellä jälleenrakentamassa. Tämä ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä suomalaissotilaat saattavat humanitaarisissa operaatioissaan joutua vedetyksi mukaan terrorisminvastaiseen sotaan, totaaliseen väkivaltaan”, Petman pohtii.

Hän muistuttaa että henkilö, joka ryhtyy rauhanturvaamisessa käyttämään aktiivisesti aseita, ei ole enää puolueeton, vaan vääjäämättä taistelujen osapuoli.

”Tämä näkökohta tulisi ottaa huomioon. Afganistanissa puolueettomuuden säilyttäminen on perin vaikeaa. Kenen puolesta me sitten taistelemme siellä?” Petman kysyy.

”Jos emme keskustele asioista, jos emme puhu laittomuuksista ja sodan varsinaisesta luonteesta, vaan vain osallistumme ja toivomme, että kukaan ei huomaa, silloin legitimoimme laittomuudet, ihan vain läsnäolollamme ja hiljaisuudellamme”, Petman miettii. ”Olisi hyvä nähdä laajempaa kansalaiskeskustelua siitä, miksi olemme Afganistanissa ja täsmälleen mitä niistä kaikista mahdollisista operaatioista siellä edustamme”, hän ehdottaa.
Ehkäpä tästä voisi suomalainen rauhanliike ottaa haasteen vastaan.

Teksti Henri Onodera
Kuva Anu Harju