Michael T. Klare on Five College Program in Peace and World Security Studies -nimisen rauhantutkimusohjelman johtaja Hampshire Collegessa USA:ssa. Hän on aikaisemmin julkaisemiaan teoksia ovat esimerkiksi Low Intensity Warfare (Matalan intensiteetin sodat) , World Security (Maailman turvallisuus) ja Rogue States and Nuclear Outlaws (Roistovaltiot ja ydinlainsuojattomat).

Suurvaltojen strategian muutos ja uusi konfliktimaantieto
KLARE, Michael T. (2002): RESOURCE WARS – The New Landscape of Global Conflict, Henry Holt and Company, New York. ISBN 0-8050-5576-2 (pbk.)

Tämä konflikteja ja luonnonvaroja käsittelevä Klaren kirja on monien maailmanpolitiikkaa seuraavien mielestä merkittävä. Niinpä markkinatalousmaa USA:ssa kirjan ensimmäinen, pehmeäkantisena julkaistu painos tuli markkinoille 2001 ja nide seurasi jo 2002 varustettuna Klaren uudella, syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen joulukuussa 2001 kirjoittamalla johdannolla. Teoksen Yhdysvalloissa osakseen saama huomio on ymmärrettävää, esitteleehän Klare historiallista taustaa vasten nähtyinä teeseinään kaksi keskeistä maailmanpolitiikassa vaikuttavaa tekijää, joiden kautta voi sekä ymmärtää kylmän sodan jälkeiset konfliktit että ennakoida lähitulevaisuuden kehityslinjoja.

Ideologiasta talouden turvaamiseen luonnonvarojen niukentuessa

Ensimmäisen Klaren teesein on itse asiassa jo pitkään voinut johtaa yleisesti käytettävissä olevista tiedoista. Sen mukaan USA:n (ja muiden globaalisti merkittävien teollisuusmaiden) sotilaallisen turvallisuusstrategian painopiste on siirtynyt ideologisista kysymyksistä oman maan talouden turvaamiseen. Oman talouden suotuisan kehityksen kannalta olennaisten raaka-aineiden saanti turvataan tarvittaessa asevoimin. Samalla vältetään joutumista haavoittuvaan riippuvuussuhteeseen vain yhdestä tuottajamaasta. Toisin sanoen raaka-aineet on hankittava useista eri lähteistä, vaikka yksittäisiä suuriakin varantoja olisi maailmalla tarjolla. Maailmantalouden teknologisen rakenteen vuoksi keskeinen raaka-aine globaalissa taloudessa ja USA:n strategiassa on öljy.

Toisen teesin mukaan kylmän sodan jälkeinen konfliktialttius liittyy useiden eri luonnonvarojen kasvavaan niukkuuteen. Resurssien vähentyessä – sekä absoluuttisesti että väestönkasvuun nähden suhteellisesti – raaka- ainevarantoja koskevia kiistoja kehittyy lisää ja entisetkin kärjistyvät.
Resursseihin Klare laskee kuuluvan välittöminä tekijöinä öljyn (energian) ja veden sekä välillisesti kiistoihin vaikuttavina luonnonvaroina kullan, timantit, erilaiset arvomineraalit ja kovat jalopuut (yksi täysimittainen ja virheetön kamputsealainen tiikkitukki maksoi vuonna 1990 kirjoittajan tietojen mukaan 25 000 USA:n dollaria). Toiseen teesiin Klare liittää johtopäätöksen, jonka mukaan lähivuosikymmenien konfliktit sijoittuvat maantieteellisesti niille alueille, joissa kyseisiä luonnonvaroja on merkittäviä määriä. Valtioiden rajat eivät olekaan entiseen tapaan merkittäviä. Konfliktiherkän alueen voi karkeasti ottaen piirtää leveänä nauhana päiväntasaajaa pitkin maapallon ympäri.

Väestönkasvu ja luonnonvarat vaikuttavat strategiseen painotukseen

Molemmat teesit seuraavat olennaiselta osaltaan havainnoista, joiden mukaan väestönkasvu on maailmanlaajuisesti merkittävää luonnonvarojen riittävyyden kannalta katsoen. Klare huomauttaa planeetan väestön kasvaneen vuosien 1950 ja 1999 välillä yli kolmella miljardilla hengellä ja ennusteet osoittavat kasvun jatkuvan voimakkaana. Klare toteaa USA:n käyttävän vuosittain myös suunnilleen 30 % kaikista ihmiskunnan vuosittain kuluttamista raaka-aineista. Raaka-aineiden niukkuuden vuoksi niihin kohdistuva kilpailu kiristyy ja jokainen voimakas valtio pyrkii voittamaan sen turvatakseen oman taloutensa kehityksen. USA nykyajan suurimpana taloutena on tällaisessa analyysissä luonnollisesti huomion keskipisteessä.

Klare esittelee lukuisia USA:n valtionhallinnon virastojen ja virkamiesten selontekoja sekä poliitikkojen julkilausumia, jotka ilmaisevat yksiselitteisesti Yhdysvaltain sotilaallisen strategian painopisteen siirtyneen maan talouden kehityksen turvaamiseen Niinpä jo. vuoden 1997 huhtikuussa Yhdysvaltojen ulkoministeriö ilmaisee raportissaan kongressille, että öljyn suurimpana kuluttajana USA:n välittömänä intressinä on vahvistaa ja hajauttaa maailman energian tarjontaa. Eikä hajauttaminen raportin mukaan ole tarpeen vain taloudellisista, vaan myös turvallisuussyistä. On edistettävä nopeasti Kaspianmeren alueen energiaresurssien hyödyntämistä ”lännen energiaturvallisuuden vahvistamiseksi”, sanotaan siinä. Elokuun ensimmäisenä 1997 presidentti Clinton valaisi näitä teemoja tavatessaan Azerbaidzhanin presidentin Alijevin Valkoisessa talossa. Clinton selitti, että ”kasvavan energiatarpeen maailmassa kansallamme ei ole varaa turvautua mihinkään yhteen alueeseen energiatarpeemme tyydyttämisessä”.

Yhteistyössä Azerbaidzhanin kanssa Kaspian öljyvarojen hyödyntämisessä ”me emme vain auta Azerbaidzhania vaurastumaan, vaan autamme myös hajauttamaan energiansaantiamme ja vahvistamaan kansakuntamme turvallisuutta”. Klare katsoo, että Naton ja muiden liittolaisjärjestelmien ylläpito ja niiden hallinnan säilyttäminen pysyy ensiarvoisen tärkeänä, vaikka muut, enemmän omaa etua tavoittelevat samansuuntaiset tavoitteet ”tulevatkin hallitsemaan Yhdysvaltojen strategista agendaa”. Uusi painopiste näkyy maan tiedustelutoiminnassa. John C.Gannon CIA:sta on vuonna 1996 todennut: ”Meidän tulee ymmärtää, että kansamme ei ole turvassa, jos globaali energiahuolto ei ole turvallinen”. Edelleen hän on sanonut: ” . . .me tarvitsemme merkittävän määrän tuontiöljyä ylläpitääksemme talouttamme”. Jatko ei yllätä teoksen lukijaa. Loppuvuonna 2003: ”Yhdysvaltojen on seurattava tarkkaan tapahtumia ja pysyttävä Persianlahdella sitoutuneena turvaamaan elintärkeiden öljyvarojen virtaus.”
Vuonna 1999 Pentagonin tutkimuksessa todetaan ”Kansallinen turvallisuus riippuu menestyksellisestä sitoutumisesta globaaliin talouteen”. Juuri tämä Klaren mukaan motivoi USA:n sotilasjohtoa: vaikka asevoimat ovat vähäisiä tekijöitä kaupan edistämisessä ja taloudellisen tasapainon ylläpitämisessä, ”ne voivat olla avainasemassa turvatessaan resurssien saatavuuden”.

Samassa mielessä Kiina – nopeasti kasvavan taloutensa lisääntyvine energiantarpeineen – ja Venäjä ovat Klaren mukaan myös huomattavia sotilaallisia toimijoita kylmän sodan jälkeisessä tilanteessa. Strategian muutoksesta on kummankin maan kohdalla selviä osoituksia erityisesti öljyn suhteen.

Kansallisvaltioiden väliset konfliktit ja öljy

Öljyn kysynnän arvioidaan kasvavan vuoden 2000 päivittäisestä 85 miljoonan barrelin kulutuksesta 94 miljoonan barrelin päiväkulutukseen vuonna 2010 ja vuonna 2020 peräti 110 miljoonan barrelin päiväkulutukseen. Vuosina 1996–2020 vuosittaisen prosentuaalisen muutoksen arvellaan olevan USA:ssa 1,3, Itä-Euroopassa sekä entisen Neuvostoliiton alueella 0,8 ja Kiinassa 3,8. Klare huomauttaa, ettei tietokoneaika ole vähentänyt öljypohjaisen energian tarvetta. Päinvastoin yksityisautoilu lisääntyy ja kaikissa niissä maissa ajetaan yhtä pitempiä (työ)matkoja, joissa tietotekniikka on kasvavassa käytössä. Internetin yleistyminen on lisännyt nopeasti omalta osaltaan energiantarvetta. Klaren mukaan maailmassa on öljyn (maakaasun) tuotannon ja kuljetusten kannalta kolme keskeistä aluetta: Pesianlahden alue, Kaspianmeren seutu sekä Etelä-Kiinan meri. Persianlahden alueella on tunnetusti runsaimmat öljyvarannot. Jo vuonna 1998 Persianlahdella oli kaksi USA:n lentotukialusta (n. 150 lentokonetta), risteilijä, neljä hävittäjää, kaksi ohjuksilla varustettua fregattia, sukellusvenettä ja miinanraivaajaa. Lisäksi USA on toimittanut alueen liittolaisvaltioilleen vuosina 1990–98 asetoimituksia yli 40 miljardin dollarin arvosta.

Kaspianmeren alue on kahdella tavalla tärkeä. Toisaalta Klaren kirjoitusajankohdan tietojen mukaan Kaspian alueella näyttäisi olevan planeetan toiseksi suurimmat hyödyntämättömät öljy- ja maakaasuvarat, mikä saattaisi vähentää energiahuollon riippuvuutta Persianlahden alueesta uuden strategisen hajauttamisperiaatteen mukaisesti.

Öljyn tie Azerbaidzhanin, Georgian ja Turkin kautta eteenpäin vientiin näyttäisi USA:n kannalta paremmalta vaihtoehdolta kuin öljyputki Iranin kautta. Azerbaidzhanista ja Kazakstanista eteenpäin luoteeseen kulkeva vaihtoehto käyttäisi hyväksi entisen Neuvostoliiton jäljelläolevia putkiverkostoja ja antaisi kuljetusten hallinnan Venäjän käsiin. On myös suunniteltu öljyputkea Azerbaidzhanin Bakusta Iranin kautta Persianlahdelle. Myös Kiinalla on intressejä Kaspian alueeseen. Kaikissa vaihtoehdoissa on huomattavia konfliktin mahdollisuuksia, mikä ilmenee myös eriasteisena eri tahojen lisääntyvänä sotilaallisena läsnäolona alueella. Venäjän käymä sota Tshetsheniassa on tästä yksi esimerkki. Venäjällä on myös joukkoja Armeniassa, Georgiassa ja Tadzhikistanissa sekä valvontalaitteistoja muissa alueen maissa.

Kokonaistilannetta hankaloittaa eri maiden toisistaan poikkeavat tulkinnat Kaspianmeren kansainvälisoikeudellisesta asemasta, joten merialueen hyödyntämättömiin öljy- ja maakaasuvarantoihin on useita yhtäaikaisia eri maiden vaatimuksia. Konfliktialttiutta lisää myös se, että alueella on useita itsehallintoa tai itsenäisyyttä tavoittelevia ryhmiä, jotka saattavat joutua vedetyksi mukaan energiaturvallisuudesta käytävään kamppailuun – tai käyttävät hyväkseen hallitsemansa alueen mahdollista strategista asemaa. Suuret kansainväliset öljy-yhtiöt (mm. ExxonMobil, BP, Amoco, Royal Dutch/Shell, Ranskan Elf Aquitaine, Norjan Statoil, Venäjän Lukoil ja Kiinan National Petroleum Corporation) ovat tietysti alueen keskeisiä taloudellisia toimijoita. Merkittävä konfliktiherkkyyden lisääjä on Klaren analyysissä köyhien ja rikkaiden välisen kuilun syveneminen alueella. Uudet öljy- ja kaasusopimukset ovat tuottaneet vaurautta harvalukuiselle menestyneiden yrittäjien joukolle, ”jolla on läheiset suhteet hallitsevaan eliittiin”. Kokonaisuutena ottaen alueen taloudellinen aktiivisuus on taantunut vuoden 1990 jälkeen, ja monet ihmiset ovat kärsineet jyrkästä elintasonsa romahduksesta. Poliittinen epävakaus tarjoaa oivan mahdollisuuden ulkopuolisille voimille manipuloida alueen kehitystä ja pakottaa paikallisia hallituksia sotilaalliseen liittoutumiseen, joita nämä toisissa oloissa välttäisivät Etelä-Kiinan meri on Kaspianmeren tapaan merkittävä kahdessa suhteessa. Malakansalmen kautta Etelä-Kiinan meren poikki lounaasta koilliseen kulkevat keskeiset merireitit Persianlahdelta Kiinaan ja Japaniin. Tämän lisäksi alueelta arvioidaan löytyvän merkittäviä öljyvarantoja. Kansainvälisten sopimusten mukaan rannikkovaltioilla voi olla tiettyjä poissulkevia taloudellisia vyöhykkeitä omassa hallinnassaan. Näin ollen rannikkoalueiden valtiot (tässä tapauksessa Kiina, Filippiinit, Malesia, Brunei, Indonesia ja Vietnam) haluavat saada hallintaansa merialueiden saaristoja, jolloin mahdolliset öljyesiintymät tulisivat omaan hallintaan.
Erityisesti Spratlyn saarten suhteen on Kiina aloittanut avoimen asevoimien käytön jo vuonna 1988. Tämän jälkeen jännitys alueella on kiristynyt ja kaikki alueen valtiot ovat lisänneet kykyjensä mukaan aseistustaan. Asevoimien käyttöä kiistoissa on esiintynyt lähes vuosittain. USA:n sotilaallinen läsnäolo merellä on merkittävää. Seitsemännen laivaston komentaja Timothy J. Keating huomautti lentotukialus Kitty Hawkilla antamassaan lausunnossaan vuonna 1999: ”Meritiet ovat meille tärkeitä.

Suuri osa japanilaisten öljystä kulkee Malakansalmen kautta (– –) ja päätyy Etelä-Kiinan meren kautta Japaniin. Joten noiden vesien kautta kulkeva katkeamaton kaupan virta on ratkaisevan tärkeää Yhdysvalloille.” Samassa yhteydessä hän suuntasi Klaren tulkinnan mukaan sanansa erityisesti Kiinalle mainiten, että ”Yhdysvaltain laivastolle on tärkeää purjehtia kaikkialla kansainvälisillä vesillä. Ja jos se sattuu olemaan alue, johon jokin tietty maa osoittaa suurta kiinnostusta, emme anna sen estää meitä harjoittamasta oikeuttamme purjehtia kansainvälisillä vesillä. Joten me palaamme kotisatamaamme Japanissa purjehtimalla Etelä-Kiinan meren kautta.”

Makea vesi kilpailun kohteena

Vesi on maapallolla kaiken elämän perusta. Klare näkee veden olevan resurssinäkökulmasta katsottuna monessa suhteessa öljyn kaltainen. Vain 0,1 prosentti kaikesta planeetan vedestä on suolatonta vettä ja hyödynnettävissä ihmisten käyttöön. Maailmanpankin mukaan vedentarve henkilöä kohden vuosittain on noin. 1000 kuutiometriä (luvussa on huomioitu maatalous, teollisuus ja energiantuotanto). Vuosina 1950–90 globaali vedenkulutus kasvoi 300 %. Kun otetaan huomioon jatkuva väestönkasvu, kaupungistuminen (joka lisää vedenkulutusta) ja eräät muut tekijät, arvioidaan globaalin vedenkulutuksen nousevan lähivuosina 100 %:iin käytettävistä olevista kokonaisvesivaroista.

Makea vesi on kuitenkin jakaantunut maapallolle epätasaisesti. Jo nyt on alueita Afrikassa, Lähi-idässä ja Aasiassa, jossa ihmisillä on käytettävissään vettä huomattavasti vähemmän kuin 1000 kuutiometriä vuodessa. Jordanjoen vaikutusalueella väestönkasvun arvioidaan olevan vuosina 1998–2050 jo 105,3 %, Eufratin ja Tigrisin alueella 86,8 % sekä Indusvirran alueella 68,2 %. Vastaavasti jokien vaikutusalueella olevissa maissa on merkittäviä määriä aseistusta.

Käytettävissä oleva veden määrä on alueellisesti vähentynyt ei vain suhteessa väestönkasvuun vaan absoluuttisestikin. Tähän on vaikuttanut useiden eri tekijöiden yhteisvaikutus. Laajat metsänhakkuut ovat muuttaneet paikallista ilmastoa ja maaperän kykyä sitoa pidättää vettä. ”Vihreän vallankumouksen” viljelymenetelmät ovat aiheuttaneet eroosiota ja kemiallisiin aineisiin tukeutuessaan saastumista, mutta ennen kaikkea paikallisiin oloihin ylitehokkaat voimaperäiset kastelujärjestelmät ovat alentaneet pohjavesiä. Kasvihuoneilmiön kiihtymisestä johtuva ilmakehän lämpeneminen muuttaa paikallisia ilmastoja ja sateisuuden jakautumista maapallolla, joten tästäkin seuraa vesivarojen saatavuuden suhteen niukkuutta. (En huomannut Klaren esittävän mm. YK:n käyttämää arviota, jonka mukaan vuoteen 2025 mennessä 2/3 maapallon väestöstä kärsii makean veden niukkuudesta.)

Konfliktien kannalta Klare näkee kuitenkin ongelmallisimpana sen, että helposti saavutettavat suuret vesivarat – joet – virtaavat useiden valtioiden kautta. Niukkuuden lisääntyessä kamppailu vedestä saattaa Klaren mukaan yhä helpommin kääntyä aseelliseksi konfliktiksi. Tässä suhteessa keskeisimpinä alueina Klare näkee Niilin, Jordanin, Eufratin ja Tigrisin sekä Indusin valuma-alueet. Esimerkiksi Valkoinen Niili saa alkunsa suurten järvien alueelta Keski-Afrikasta. Burundin, Kenian, Ruandan ja Tansanian runsasvetisiltä ylämailta alkavat joet ja virrat laskevat Viktoria-järveen, josta vedet virtaavat Valkoisen Niilin latvuksena Kyogajärveen Ugandassa ja edelleen Albertjärveen Kongoon. Valkoinen Niili jatkaa Sudanin Sudd-nimiselle suoalueelle, josta joki saa maitomaisen värinsä. Virtaus jatkuu pohjoiseen Khartumiin, jossa jokeen liittyy Tanajärvestä Etiopiasta ja Eritrean kautta virrannut Sininen Niili. Niili jatkaa Sudanista Egyptiin ja sieltä Välimereen.

Presidentti Anwar el-Sadat julisti aikoinaan allekirjoitettuaan rauhansopimuksen Israelin kanssa, että ”ainoa asia, joka voi saada Egyptin uudelleen sotaan on vesi”. Hän uhkasikin pommittaa Etiopian vedenottolaitteistoja, jos Etiopian hallitus panee täytäntöön suunnitelman lisätä Sinisen Niilin veden käyttöä kasteluprojekteissa. 1980 Egyptin silloinen ulkoministeri Boutros Boutros-Gali esitti myös, että ”alueemme seuraava sota käydään Niilin vedestä eikä politiikasta”. Niin kauan kuin Niilin rannoilla on ollut ihmisasutusta, vedestä on ollut myös kiistaa. Nykyisin – väestönkasvun kiihtyessä – yritykset erilaisten pato- ja muiden järjestelmien avulla turvata oman maan vesihuolto synnyttää väistämättä jännitteitä muiden jokea hyödyntävien valtioiden kanssa. Egypti on Niilin valtioista kiistatta voimakkain sotilasmahti, mutta yläjuoksun valtioilla on edullisempi asema säädellä virtausta.

Indusjoki on Niilin tavoin ongelmallinen, Indusin vesikiistat ovatkin olleet toistuvia. Joen vedet ovat suurelta osin peräisin Himalajan jäätiköiden sulamisesta. Induksen latvus sijaitsee läntisessä Tiibetissä, josta virta etenee luoteeseen Kiinan kautta Intian hallitseman Kashmirin alueen Ladakhiin. Siellä joki kääntyy etelään ja jatkaa Pakistaniin, jossa siihen liittyy Afganistanista saapuva Kabuljoki. Indus jatkaa matkaansa Arabian mereen ja siihen laskee tällä matkalla useita suuria jokia. Jokeen liittyvät alueiden ja valtioiden nimet kertovat konfliktiherkistä alueista. Jos Intia luopuisi oikeudesta Kashmiriin, se menettäisi samalla yläjuoksuvaltion asemansa ja mahdollisuuden määritellä joen tulevaa käyttöä. Mutta vielä suurempi konfliktien uhka sisältyy kasvavaan ekologiseen rappioon sekä niin Pakistanin kuin Intian puolella toimiviin, kiihkokansallisiin liikkeisiin ja syvenevään köyhyyteen. Klare toteaa, että perinteisesti näissä maissa johtohenkilöiden odotetaan huolehtivan perustarpeista kuten vedestä ja ruoasta. Elleivät he onnistu tässä, he menettävät hallintomandaattinsa, mistä voi seurata kasvavaa poliittista levottomuutta. Tätä historiallista taustaa vasten yhteiskunnallisten olojen kärjistyessä saattaa lisääntyvä veden puute toimia aikapommin tavoin.

Klare kuvaa melko yksityiskohtaisesti kaikkien mainittujen jokien vesikiistojen historiaa. Kaikissa tapauksissa on yhteistä se, ettei sellaisia kunnollisia ja tasapuolisia kehittämissopimuksia ole saatu aikaan, jotaka koskisivat jokia niiden latvuksilta suistoihin asti. On ollut erilaisia sopimuksia kullekin maalle sallituista vedenoton enimmäismääristä, mutta ei varsinaisia kehittämissopimuksia. Vanhojen vielä voimassaolevien sopimusten ongelma on, että virtaamien kiinteästi määritellyt käyttöoikeudet eivät vastaa nykyisten väestömäärien tarpeita. Lisäksi yhteistä on, että näiden alueiden historiat sisältävät monenlaisia uskonnollisia, etnisiä, ideologisia ja poliittisia kiistoja, jotka aikaisemmin ovat olleet keskeisiä alueellisten konfliktien syitä. Tällaista historiallista taustaa vasten veden niukkuus lisää aseellisten kiistojen riskiä. Usein alueilla on myös ulkopuolisten tahojen intressejä. Esimerkiksi Egyptin ilma-aseen ylivoima Niilin muihin valtioihin nähden on syntynyt olennaisesti Yhdysvaltojen myötävaikutuksella. Jordanjokea käsittelevässä jaksossa Klare ei mainitse USA sotilaallista tukea Israelille. Mutta hän nostaa selvästi esille sen, miten olennaisia ovat vesikiistat olleet Lähi-idän problematiikassa.
Klare mainitsee mm. Bolivian vuoden 2000 huhtikuun tapahtumat, joissa vesihuollon hyvin epäoikeudenmukainen yksityistäminen johti mellakoihin ja niissä viiden ihmiseen kuolemaan ja satojen loukkaantumiseen. Vaikka tällaisia tapahtumia on ehkä odotettavissa tulevaisuudessa lisää, Klare ei näe tämäntyyppisiä vesikiistoja yhtä uhkaavina aseellisten konfliktien kannalta kuin valtioiden väliset vesisodat saattavat olla. Klaren tulkintanäkökulmasta asia varmaan näin onkin. Itse kuitenkin näkisin ympäristökatastrofin ja siten myös veden puutteen yleistymisen suurena konfliktialttiuden lisääjänä valtioiden sisäisissä levottomuuksissa.

Kansallisvaltioiden sisäiset konfliktit

Klaren tarkastelun keskiössä kansallisvaltioiden sisäisten konfliktien ja luonnonvarojen kannalta ovat erilaiset autonomisuutta tai itsenäisyyttä tavoittelevat ryhmittymät sekä vähemmistöt kuten alkuperäiskansat, jotka ovat joutuneen mahdottomaan tilanteeseen elintilansa katoamisen johdosta, kun poliittinen valta on sallinut esimerkiksi metsien hävittämisen taloudellisten toimijoiden eduksi. Klaren yksityiskohtaisesti taustoittamat esimerkit ovat Sierra Leone ja timantit, Tyynenmeren Bougainvillen saari ja kupari sekä Borneon sademetsät.

Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä maista mitattuna bruttokansantuotteella asukasta kohden. Maalla on merkittävät titaanimalmi, bauksiitti- ja timanttivarannot. Sierra Leonen sisällissodan vaiheet ovat monimutkaiset, mutta Klaren toista teesiä selvästi tukevia: Kaikilla taistelevilla osapuolilla on ollut keskeisenä intressinä saada haltuunsa luonnonvarat, erityisesti timantit, ja saada näin rahoituslähde taistelulleen. Pelkkä maa-alueiden hallinta ja esimerkiksi paikallisten asukkaiden alistaminen työhön kaivoksilla on riittämätöntä. Tarvitaan myös ostaja sekä keinot välittää tavara ostokykyisille markkinoille. Vuonna 1999 Lomen sopimuksen seurauksena kapinallisjohtaja Foday Sankoh päätyi varapresidentiksi ja Strategisten resurssien komitean puheenjohtajaksi, mikä toi hänen hallintaansa timanttikentät ja mineraalivarat. The New York Timesissa julkaistujen tietojen mukaan Sankoh henkilökohtaisesti valvoi timanttien vientiä kapinallisten hallitsemilta alueilta Euroopan markkinoille. Dokumentit paljastivat hänen määränneen joukkonsa YK:n rauhanturvajoukkoja vastaan, koska nämä olivat aikeissa ryhtyä valvomaan Konon timanttialuetta. Klare kirjoittaa, että ”harvoin on yhteys resurssien hyödyntämisen ja sisäisen konfliktin välillä ollut näkyvämpi ja konkreettisempi”.

Bouganvillen vuoristoinen trooppinen saari sijaitsee sitä havittelevasta Papua Uudesta Guineasta länteen. Kiistojen ytimessä on kuparinlouhinta ja siitä seurannut ympäristö- ja sosiaalinen tuho. Kiistan pitkän historian aikana jälkikolonialistinen Papua Uuden Guinean eliitti on hyötynyt taloudellisesti saarella sijatsevista, maailman laajimpina pidetyistä kuparin avolouhoksista. Paikallinen väestö on joutunut ahtaalle elinympäristön tuhoutuessa, minkä vuoksi on syntynyt itsenäisyyttä tavoittelevia kapinallisia ryhmiä. Kuparin toimittaminen maailmanmarkkinoille on tapahtunut Lontoossa sijaitsevan Rio Tinto Zincin sekä sen Australiassa sijaitsevan tytäryhtiön välityksellä. Myös Maailmanpankki on mukana tässä vyyhdessä. Saaren väestön noustua kapinaan ovat ulkopuoliset vallanpitäjät käyttäneet kaupallisia yksityisiä taistelujoukkoja. Tapaus paljastaa yksityisten asevoimien käytön raaka-ainekiistoissa sekä ” . . .läheiset suhteet, jotka usein kehittyvät jälkikolonialististen hallitusten ja monikansallisten resurssiyritysten välille, joilta nuo hallitukset saavat suuren osan tuloistaan”, kuten Klare toteaa.

Borneossa ja Uudessa Guineassa sijaitsevat Amazonin alueen ja Keski-Afrikan ohella maailman suurimmat sademetsät. Borneota hallitsevat Malesia, Indonesia ja Brunein sulttaanikunta. Saarella on ollut yli neljäkymmentä vuotta yhteenottoja alkuperäiskansojen kanssa, kun metsiä on kaadettu palmuöljyplantaasien tieltä. Saarelta on hävitetty 12 % kokonaismetsäpinta-alasta vuosina 1982–90. Samalla Malesiasta ja Indonesiasta on tullut johtavia trooppisen puun viejiä, mikä on tuottanut paikalliselle eliiteille valtavaa varallisuutta. Kun elinympäristöä oli jatkuvasti tuhottu vuosia neuvotteluyrityksistä huolimatta, yksi saaren alkuperäiskansoista julisti 1987 uhkavaatimuksen: Joko metsien tuhoaminen lopetetaan tai me aloitamme taistelun. Paikallinen hallinto ei tietenkään välittänyt tästä, joten alkoi edelleen jatkuva taistelu. Estääkseen elinympäristönsä täyden tuhon alkuperäiskansat aloittivat perinteisillä aseillaan kamppailun valtaapitävien modernia aseistusta vastaan.

Vuonna 1999 The Economist kirjoitti: ”Tiet ja pellot vilisevät miekoilla, varsijousilla ja kotitekoisilla ampuma-aseilla varustettuja miehiä (– –) irtopäitä on asetettu avoimesti näkyviin teiden varsille.”

Borneon tapahtumissa väkivalta pyörii paikallisen eliitin pyrkimysten ympärillä kuten Bouganvillessäkin – eliitin ollessa liittoutuneena paikallisten kaupallisten pyrkimysten vuoksi. Tällaisissa tapauksissa maan hyväksikäyttäjillä on usein toinen etninen ja uskonnollinen tausta kuin alkuperäisväestöllä. Kiistoihin sekoittuvat nämä muut ainekset, joista kansainvälinen tiedonvälitys puhuu auliisti. Kuitenkin Klaren analyysin mukaan ydinsyy verisiin yhteenottoihin on kamppailu luonnonvaroista. Klare viittaa Paul Collierin tutkimukseen (”Economic Causes of Civil Conflict and Their Implications for Policy”, unpublished paper, World Bank Washington, D.C., June 15, 2000.). Laajaan, vuosien 1960–90 sisäisten konfliktien tilastolliseen analyysiin perustuen Collier määrittelee sisällissodan suurimmaksi riskitekijäksi helposti saatavissa olevat, ”sotasaaliiksi” sopivat luonnonvarat eikä etnisiä riskitekijöitä, kuten median tapa käsitellä asioita antaa ymmärtää.

Uusi konfliktimaantieto

Michael T. Klare pitää ilmeisenä, että sodat luonnonvaroista tulevat olemaan lähivuosikymmenien pysyvä ilmiö, joka on sidoksissa laajaan, monia sisäisiä vuorovaikutuksia sisältävään geopoliittiseen järjestelmään. Kyseiset konfliktit tulevat sijaitsemaan siellä, missä sopivia runsaita luonnonvaroja on saatavissa, eli päiväntasaajan molemmin puoli leveänä nauhana ympäri maapallon. Amazonin alueella ja Koillis-Aasiassa on sademetsää, Persianlahdella öljyä, Saharan eteläpuolisessa Afrikassa timantteja ja arvomineraaleja. Näiden lisäksi merkittäviä esiintymiä öljyä on mm. Kaspianmerellä, Kolumbiassa ja Venezuelassa sekä Guineanlahdella, mutta myös Kiinan, Indonesian, Vietnamin ja Malesian rannikko- ja saaristoalueilla; runsaita vesivaroja taas on saatavissa Niilistä, Jordanista, Eufratista ja Tigrisistä sekä Indusista; merkittäviä arvometalliesiintymiä on Australiassa Uudessa Guineassa ja läntisen Tyynenmeren saarilla. Näillä alueilla on korkea korrelaatio konfliktien ja raaka-ainevarantojen välillä.

Afrikka on oma lukunsa. World Watch Instituten mukaan ulkomaisten kaivosyhtiöiden rahoitus malminetsintään Afrikassa nousi yksin vuosien 1996–97 välillä 54 %. Angolan, Botswanan, Kongon, Guinean, Namibian, Etelä-Afrikan, Sambian ja useiden muiden maanosan maiden päätulonlähde onkin mineraalien ja jalokivien vientikauppa. Myös sademetsien puuvarannot ovat Afrikassa maailman toiseksi suurimmat. EU:n ja Yhdysvaltojen kiinnostus tähän suuntaan on merkittävästi lisääntynyt. Presidentti Bushin neuvonantaja Gondolezza Rice kertoi julkisesti vuonna 1999, että USA saa 16 % tuontiöljystään Afrikasta ja että vuosikymmenen kuluessa tuonnin tulee ylittää tuonti Persianlahdelta (Irakin miehitys on tunnetusti muuttanut tilannetta jonkin verran). Lisäksi Rice totesi Afrikan olevan lukuisten strategisten mineraalien lähde USA:lle. Toisin sanoen USA:lla on ”tärkeitä strategisia intressejä Afrikassa”. Klaren ensimmäisen teesin huomioon ottaen se merkitsee USA:n lisääntyvää sotilaallista läsnäoloa siellä.

Kestävä vaihtoehto raaka-ainesodille

Aseelliset konfliktit käyvät kalliiksi. Kaikkein eniten kärsii tietenkin siviiliväestö, mutta taloudenkin kannalta katsottuna menetykset ovat huomattavia. Jo ennen nykyistä Persianlahden sotaa USA:n puolustusbudjetista neljännes eli noin 75 miljardia dollaria kului Persianlahden yksikköjen ylläpitoon. Suuri osa. Venäjän puolustusmenoista suuntautuu Tshetsheniassa käytävään sotaan ja läsnäoloon Kaspianmerellä.

Kiina, Japani ja Asean-maat ovat myös lisänneet asevoimiensa kuluja resurssialueillaan ja kuljetusreiteillä. Kaikki tämä aseistuksellinen aktiivisuus kuluttaa huomattavan määrän luonnonvaroja. 1990-luvun alun ”Aavikkomyrskyn” aikana Yhdysvallat liittolaisineen kulutti Persianlahdella päivittäin 72 miljoonaa litraa öljyä. Lisäksi öljykenttien tuhoissa paloi 2 miljardia barrelia, joka vastaa kahden ja puolen vuoden normaaliajan tuotantoa.

Klare näkee ihmiskunnalla olevan kaksi vaihtoehtoa. Joko jatkamme suurvaltojen valitseman strategian mukaisesti, jolloin konfliktit yleistyvät ja syvenevät, tai voimme yrittää saada aikaan järjestelmän, jolla voimme yhteistyössä yrittää hallinnoida planeetan luonnonvaroja. Tämä tie ei tulisi olemaan helppo eikä tavoitetta varmaankaan saavutettaisi aukottomasti. Toinen vaihtoehto, raaka-ainekiistojen ratkaisu sodankäynnin avulla, aiheuttaa ihmiskunnalle suunnatonta kärsimystä. Tämän kohtalon välttääksemme meidän tulee Klaren mukaan pikaisesti saada aikaan sellainen maailmanlaajuinen järjestelmä, jolla voimme yhteistyössä huolehtia planeetan raaka-ainevarannoista ja samalla välttää uhkaava niukkuus.

Teksti Olli-Pekka Haavisto
Attacin työryhmän jäsen
Elmeri Terho