Seitsemäntenä helmikuuta 2006 Afganistanin Maimanaan sijoitetut suomalaiset ja norjalaiset sotilaat joutuivat kuuden tunnin tulitaisteluun satojen mellakoivien kaupunkilaisten kanssa. ISAF-joukkojen tukikohtaan marssinut mielenosoitus oli muuttunut aseelliseksi hyökkäykseksi. ISAF-joukkojen varoituslaukaukset ja kyynelkaasu vaihtuivat lopulta kohti ammutuiksi luodeiksi.

”Sutelan vieressä makasi norjalainen luutnantti tarkkuuskiväärin takana… Varmaa on, että norjalainen painoi liipaisinta, että MSG-90 sylki sisältään tappavan luodin ja että tuo luoti osui noin 50 metrin päässä pylvään takana piileskelleeseen kiväärimieheen. Poliisin ottamia valokuvia nähneet ovat kuvailleet lopputulosta tuhoisaksi. Yksi asia on joka tapauksessa kiistaton. PRT Maimanan puolustajat olivat ampuneet yhden hyökkääjistä kuoliaaksi.”

– Suomen Kuvalehti 51–52/2006, ”Taistelu Maimanasta”, Jari Lindholm

Yhteenotossa sai surmansa kaikkiaan neljä afganistanilaista hyökkääjää ja ainakin parikymmentä haavoittui. Puolustajien joukosta haavoittui kaksi norjalaista ISAF-sotilasta. Tapauksen jälkeen neljä paikalla ollutta suomalaista palkittiin Vapaudenristeillä. Toisen maailmansodan jälkeen ei vastaavia kunniamerkkejä ole aiemmin jaettu konflikteissa kunnostautumisesta.

Vaikka suomalaisjoukot olivat nyt ensimmäistä kertaa 60 vuoteen osapuolena aseellisessa konfliktissa, ei asiaa kotimaan keskustelussa juuri pantu merkille. Muutama päivä Maimanan taistelun jälkeen ilmoitettiin suomalaisten ”rauhanturvajoukkojen” lisäämisestä Afganistanissa. Samalla kerrottiin joukkoja varustettavan muun muassa kiikarikivääreillä ”toiminnan luonteen muuttumisen myötä”.

Herätys uuteen todellisuuteen tapahtui kuitenkin vasta toukokuussa 2007, kun tienvarsipommi surmasi suomalaisen ISAF-sotilaan Maimanassa.

Tie sotaan on kivetty hyvillä aikomuksilla

Päätös lähettää suomalaisia joukkoja Afganistaniin tehtiin tammikuussa 2002 eduskunnan yksimielisellä hyväksynnällä. Taleban-hallinnon kaatumiseen olivat tyytyväisiä nekin, jotka suhtautuivat kriittisesti USA:n terrorismin vastaiseen sotaan, ja YK:n avulla perustettu Afganistanin uusi väliaikaishallitus tarvitsi tuekseen puolueettomia rauhanturvajoukkoja. Alkuun Kabulin alueelle rajatun ISAF-operaation tarkoituksena oli varmistaa väliaikaishallinnon ja YK-työntekijöiden turvallisuus sekä estää maata ajautumasta uuteen sotaherrojen väliseen sisällissotaan. Operaatiolla, jonka johtovastuu kiersi eri maiden kesken, oli YK:n hyväksyntä, ja sen oli tarkoitus olla selkeästi erillinen USA:n sotatoimista, jotka olivat -edelleen käynnissä Afganistanin rajaseuduilla.

Eduskunnalle tuodussa esityksessä Suomen joukon vahvuudeksi oli määritelty 50 henkeä. Sen tehtäviksi oli määritelty ”esimerkiksi humanitaarisen tilanteen arviointi yhteistyössä avustusjärjestöjen kanssa, koordinaatio avustusjärjestöjen suuntaan, sotilasteknisen sopimuksen täytäntöönpanon valvonta, yhteydenpito väliaikaiseen hallintoon ja eri sotilasosapuoliin sekä infrastuktuurihankkeiden kartoittamisessa avustaminen”. Tehtävän kestoksi oli alkuun määritelty 3–6 kuukautta.

Onnistunut ja epäonnistunut rauhanturvaaminen

ISAF-operaatio saattoi rajoituksistaan huolimatta kirjata tililleen joitakin menestyksiä. Eri sotaherrojen komennossa olleet joukot riisuttiin pikkuhiljaa aseista ja kotiutettiin. Väliaikaishallinnon valta saattoi vähitellen vakiintua ja levitä maakuntiin. Vuonna 2004 pidetyt presidentinvaalit ja seuraavana vuonna pidetyt parlamenttivaalit sujuivat kohtuullisen rauhallisesti ja näyttivät tarjoavan pohjan demokraattiselle kehitykselle.

Tarkemmassa katsannossa monet saavutukset kuitenkin paljastuivat kyseenalaisiksi. Muodollisesta aseistariisunnasta huolimatta tuhannet aseelliset ryhmät jatkoivat olemassaoloaan terrorisoiden paikallista väestöä. Niitä kontrolloivat sotaherrat siirtyivät sujuvasti keskeisiin asemiin uudessa hallinnossa, jossa korruptio levisi ennennäkemättömiin mittoihin. Vaikka ulkomaisten joukkojen läsnäolo takasi vaalitoimituksen rauhallisuuden, se ei kyennyt estämään laajamittaista äänestäjien pelottelua ja vaalivilppiä.

Samalla jo lyödyksi arvioitu Taleban-liike alkoi uudelleen voimistua. Iskut ulkomaisia joukkoja, avustusjärjestöjä ja hallituksen edustajia vastaan lisääntyivät vuosi vuodelta. USA:n johtamat terrorisminvastaiset joukot vastasivat osaltaan kovin ottein. Lisääntyvät ilmapommitukset, mielivaltaiset kotietsinnät, vangitsemiset ja siviilien uhkailu herättivät yhä laajempaa tyytymättömyyttä ulkomaisia joukkoja kohtaan.

Rauhanturvaamisesta sotaoperaatioon

ISAF-operaation laajentamisesta tehtiin päätös alkuvuodesta 2003. Keskeisenä tekijänä oli Saksa, joka halusi paikata Irakin sodan takia heikentyneitä välejään USA:han. Ikään kuin hyvityksenä Irakin sotaan kohdistetusta kritiikistä eurooppalaiset maat sitoutuivat lähettämään lisää joukkoja Afganistaniin. Samalla ISAF-operaatio siirrettiin Naton alaiseksi, ja sen toiminta-alue päätettiin laajentaa vaiheittain koko Afganistaniin. ISAF-joukot siirtyivät Pohjois-Afganistaniin keväällä 2004, läntisiin maakuntiin vuonna 2005 ja eteläiselle alueelle kesällä 2006. Lopuksi itäisellä alueella toimineet USA:n yksiköt siirrettiin ISAF:n alaisuuteen lokakuussa 2006.

Huhtikuun 2004 lopussa myös Suomi päätti osallistua laajentamiseen lähettämällä parinkymmenen hengen yksikön Pohjois-Afganistanin Maimanaan.

ISAF:n laajentuminen johti väistämättä muutokseen myös sen toiminnassa. Ratkaisevana käänteenä voidaan pitää kesää 2006. Tuolloin muun muassa brittiläiset, kanadalaiset ja hollantilaiset ISAF-joukot ottivat haltuunsa eteläiset Helmandin, Kandaharin ja Oruzganin maakunnat, jotka olivat Taleban-liikeen vahvoja tukialueita. ”Rauhanturvaamisoperaatioon” lähetetyt ISAF-joukot joutuivat vastakkain tuhansien sissitaistelijoiden kanssa ja havaitsivat nopeasti olevansa täysimittaisessa sodassa. Ilmaiskujen, kenttätykistön ja muun raskaan tulivoiman käyttö muodostui nopeasti osaksi etelässä taistelevien ISAF-joukkojen toimintaa, jota juuri kukaan ei enää kehdannut nimittää ”rauhanturvaamiseksi”. Vuoden 2006 loppuun mennessä Etelä-Afganistanissa oli saanut surmansa kymmenittäin ISAF-sotilaita ja kenties nelinumeroinen määrä afganistanilaisia.

Itäisellä alueella toimivien yhdysvaltalaisten joukkojen siirtäminen ISAF:n komentoon muokkasi operaation luonnetta entisestään. Käytännössä joukot jatkoivat Talebanin ja al-Qaidan vastaista taistelua kuten aiemminkin, nyt vain ISAF:n tunnusten alla.

Talebanin kasvavan voiman edessä Nato-maat lähettivät yhä lisää joukkoja eteläiseen ja itäiseen Afganistaniin, joista tuli nopeasti ISAF-operaation painopistealueita. Yksinomaan Pohjois-Afganistaniin joukkoja lähettäneitä alettiin pian arvostella vastuun välttelystä. Kasvava paine kohdistui niin ikään maihin, jotka pyrkivät rajaamaan joukkojensa toimintaa perinteisiin rauhanturvatehtäviin.

Luisua pohjoisessa

Vaikka pohjoisosa oli rauhallinen verrattuna sodan kourissa riutuvaan Etelä-Afganistaniin, ei kehitystä alueella voi välttämättä pitää rauhanturvaamisen menestystarinana. ISAF-joukkojen sijoittaminen alueelle on rauhoittanut sotaherrojen keskinäisiä taisteluita, mutta paikallinen väestö on yhä paljolti näiden pyssymiesten armoilla. Ihmisoikeudet ja demokratia ovat jääneet paljolti kuolleiksi kirjaimiksi entisten sotaherrojen käyttäessä valtaa myös kuvernööreinä tai poliisipäällikköinä. Väliaikaishallituksen julistuksista huolimatta huumetuotanto ja -kauppa ovat kasvaneet uusiin mittasuhteisiin. Suomalaisten sijoituspaikkaa Maimanaa ympäröivässä Faryabin maakunnassa unikkopellot laajenivat vuoden 2001 jälkeen nollatasolta tuhansiin hehtaareihin.

ISAF-joukkojen vastaanotto alueella ei myöskään ole ollut pelkästään lämmin. Tammikuussa 2007 puolustusvoimien uutispalvelu mainitsi ohimennen rauhanturvaajien joutuneen osassa Maimanaa kivitysten ja sylkemisen kohteeksi. Sama lähde totesi elokuussa 2007 Talebanin liikehdinnän ja kannatuksen lisääntyneen alueella. Helmikuussa 2006 käydyn taistelun jälkeen pommi-iskut ja muut hyökkäykset ulkomaisia joukkoja vastaan ovat olleet toistuvia. Suomalaisen Petri Immosen kuoleman jälkeen kapinalliset ovat surmanneet maakunnassa myös yhden norjalaisen ja yhden latvialaisen sotilaan. Maakunnasta, jonka rauhaa suomalaiset joukot lähetettiin turvaamaan, on muodostumassa yksi Afganistanin uusista konfliktialueista.

Suomalaiset joukot keskitettiin Maimanasta aavistuksen rauhallisempaan Mazar-i-Sharifiin elokuussa 2007. Rauhallisuus on kuitenkin suhteellista, sillä täälläkin ulkomaalaiset joukot olivat turvallisuuteen vedoten luopuneet jalkapartioinnista ja siirtyneet käyttämään yksinomaan panssaroituja ajoneuvoja.

Sheberghanin verilöyly

Suomalaisjoukkojen tehtävän kannalta tähän asti kyseenalaisin tapaus on verilöyly Sheberghanissa 28. toukokuuta 2007. Sheberghanissa, Jowzjanin maakunnan pääkaupungissa, tuhannet paikalliset asukkaat olivat tuolloin kerääntyneet osoittamaan mieltään presidentti Karzain nimittämää kuvernööriä vastaan. Mielenosoittajat syyttivät kuvernööriä oman etnisen ryhmänsä, pataanien, suosimisesta ja vaativat hänen eroaan.

Kuvernööri Juma Khan Hamdardin tausta antoi syytöksille oman synkän kaikupohjansa. Juma Khanin nousu valtaan 1980-luvulla radikaali-islamistisen Hizb-i-Islamin (Islamin puolue) sissikomentajana. Talebanin edetessä Pohjois-Afganistaniin vuonna 1998 Juma Khan miehineen liittyi näiden riveihin. Talebanin vallattua Mazar-i-Sharifin elokuussa 1998 Juma Khanin paikallisista pataaneista värvätyt joukot opastivat talebaneja shiialaisen hazara-vähemmistön taloihin. Useita päiviä kestäneessä joukkomurhassa surmattiin ja raiskattiin tuhansia hazaroita, mutta myös uzbekkeja, tadzhikkeja ja muita ei-pataaneja. Talebanin kaatuessa Juma Khan loikkasi jälleen ripeästi voittajan puolelle, eikä hänen osuuttaan joukkomurhaan ole koskaan selvitetty, tuomitsemisesta puhumattakaan.

Mielenosoittajia vastaan oli määrätty paikallinen poliisi, armeija ja kuvernöörin ”henkivartiosto” eli yksityiset pyssymiehet. Paikalla oli myös niin suomalaisia ja ruotsalaisia ISAF-sotilaita kuin amerikkalaisia sotilaskouluttajiakin. Pari tuntia mielenosoituksen alkamisen jälkeen paikalla olleet ”turvallisuusjoukot” avasivat tulen väkijoukkoon. Afganistanin ihmisoikeuskomission raportin mukaan ainakin yhdeksän mielenosoittajaa sai surmansa ja 42 haavoittui.

Tehtävä, jota suomalaisten joukkojen oli pitänyt tulla suorittamaan, oli kääntynyt vastakohdakseen. Kun tarkoituksena oli ollut suojata afganistanilaisia rikollisten sotaherrojen mielivallalta, nyt ISAF-joukot olivat tukemassa valta-asemassa olevaa sotaherraa, joka teurasti poliittisia vastustajiaan.

Suomessa pääesikunta päätti vaieta tapauksesta, eikä verilöyly saanut tiedotusvälineissä käytännössä minkäänlaista huomiota. Elokuussa 2007 Kansan Uutisten toimittaja Elias Krohn sai kuitenkin asiasta puolustusvoimien Mauri Koskelalta virallisen selityksen:

”Partiossa olleilla suomalaissotilailla ei olisi ollut mahdollisuutta puuttua turvallisuusjoukkojen toimiin. Suomalaiset totesivat että tilanne on sellainen, että se ei kuulu tämän ryhmän mandaattiin, ja sen takia he väistyivät sieltä ohjeiden mukaan.” Koskelan mukaan vaarana olisi ollut joutua osalliseksi aseelliseen välienselvittelyyn. Suomalaisten mandaatti ei salli taistelutehtäviin osallistumista.

Voimme ehkä olla tyytyväisiä, että suomalaisten ISAF-joukkojen mandaatti ei salli osallistumista aseettomien mielenosoittajien ampumiseen, mutta kovin ylevänä lukuna suomalaisessa rauhanturvaamishistoriassa ei Sheberghanin joukkomurhaa voi silti pitää. Minkäänlaista uudelleenarviota suomalaisjoukkojen tehtävästä tapaus ei ole saanut aikaan, vaikka Afganistanin hallitus ei ole osoittanut vähäisintäkään halua surmien tutkimiseen tai niistä rankaisemiseen.

Seitsemän vuoden saldo

ISAF-operaatio ja Afganistanin tilanne ovat kuluneen seitsemän vuoden aikana muuttuneet. 3 000 miehen vahvuiseksi kaavaillusta puolueettomasta rauhanturvaoperaatiosta on tullut lähes 50 000 sotilaan vahvuinen Nato-operaatio, joka on aseellisen konfliktin keskeinen osapuoli. Väliaikaiseksi tarkoitettu hanke on venynyt yhä pidemmäksi, ja Naton keskuudessa on julistettu tilanteen vaativan joukkojen läsnäoloa ainakin 2020-luvulle saakka.

Kymmeniä miljardeja euroja nielleet sotilasoperaatiot eivät ole ratkaisseet Afganistanin suuria ongelmia: köyhyyttä, korruptiota ja ihmisoikeuksien puutetta. Samalla, kun rahaa on syydetty sotilaalliseen ”turvallisuuteen”, ovat kehitys- ja jälleenrakennushankkeet edistyneet hitaasti ja saaneet vain murto-osan sotilaspuolelle työnnetystä rahoituksesta. Myös Suomi on panostanut Afganistanissa enemmän rahaa sotilaiden lähettämiseen kuin kehitysyhteistyöhön.

ISAF-operaation kannattajat pyrkivät maalaamaan tehtävän Afganistanissa moraalisesti yleväksi taisteluksi demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Samalla pimentoon jää kuitenkin se, että Suomen yhteistyökumppanien toiminta demokratian ja ihmisoikeuksien suhteen on äärimmäisen kyseenlaista. Miten ihmisoikeuksia voidaan puolustaa aseveljeydellä kidutusta harjoittavien Afganistanin turvallisuuspoliisin ja CIA:n kanssa? Miten demokratiaa edistää kritiikitön tuki Afganistanin nykyhallinnolle, joka pyrkii tukahduttamaan sanavapautta?

Afganistan kuuluu maailmaan köyhimpiin maihin, ja sen ongelmat ovat lukuisat 30 vuotta kestäneen sotimisen jälkeen. Valitettavasti länsimaiden vuosia jatkunut interventio ei ole kyennyt tuomaan maahan sen enempää rauhaa, demokratiaa kuin muutakaan todellista kehitystä. Kysymys kuuluukin: haluammeko todella tukea afganistanilaisia vaiko vain länsimaista ”globaalin turvallisuuden” projektia?

Teksti Reko Ravela
Kuva Päivi Nikkilä