Sodan kourat yhteiskunnan vartalolla

Hanna Ryti työryhmineen toteutti sanattoman näytelmän sodasta. Sota – absurdi tragedia yhdistää tanssia, uutta sirkusta ja musiikkia. Kuuden hengen esiintyjäryhmä venyi Helsingin Kulttuuritalon näyttämöllä intensiiviseen suoritukseen. Rauhan puolesta -lehden toimittaja tapasi ohjaaja Hanna Rytin, jonka käsialaa on myös näytelmän dramaturgia.

”Näin kolme vuotta sitten televisiosta dokumentin Miksi me sodimme, joka muutti ajatusmaailmaani. Vaikka olin vastustanut ankarasti pöyristyttävää Irakin sotaa, olin aikaisemmin alitajuisesti ajatellut ettei sotia voi estää, koska ne vain syttyvät. Ymmärsin, että sodan syttyminen on aina jonkun etu. Joku myös aina haluaa, että sota syttyy”, Hanna Ryti pohtii.

Ajatus jäi askarruttamaan Rytiä ja hän alkoi työstää siitä päässään näytelmää. Alun perin mielessä oli opetusnäytelmä, jossa olisi selkeä sanoma. Sota – absurdi tragedia käsittelee sotaa laajasti. Näytelmä sai lopulta alkuperäisideaa abstraktimman muodon. ”Sanattomuudesta huolimatta näytelmässä on selkeä draaman kaari. Näinhän ei aina ole tanssi- tai sirkusesityksessä. Mitä pidemmälle työprosessi eteni, sitä selvempää oli etteivät sanat kuulu tähän näytelmään. Kun kurkistamme sotaretoriikan taakse, oli selkeää jättää sanat pois, koska ne olisivat olleet vain tiellä.”

Sota – absurdi tragedia kertoo muun muassa sotien syistä, suurvaltojen valtapelistä, vasallivaltioiden pallottelusta, kuolemasta, sotapropagandasta, uskonnosta, isänmaallisuudesta, asekaupasta, lapsisotilaista ja sotaan kasvattamisesta. Aihetta ruopataan syvältä ja laajasta näkökulmasta. ”Pääpaino on sotien sytyttäjissä. Kun näen Putinin judovideon, kuuntelen tietyllä korvalla maailman johtajien puheita ja retoriikkaa tai katselen heidän eleitään, tulee mieleeni hiekkalaatikkoleikit. Niistä ei ole kehitytty yhtään. Johtajilla sattuu tietysti olemaan valtaa, joten heitä on katsottava ylöspäin. Sodalla uhkailustakin tulee mieleen, että jos et anna mulle tuota lapiota mun isoveli vetää sua turpaan. Kyse on samasta asiasta. Olen halunnut asettaa vallan käytön kyseen- ja naurunalaiseksi.”

Ketkä ovat vastuussa sodista?

Sodan siemen on meissä kaikissa, on sitten kyse hiekkalaatikkotappelusta tai ydinsodasta. Meidän on myös mahdollista kontrolloida itsekkäitä pyrintöjämme. Kauneimmillaan se johtaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, jota voidaan pitää yhtenä sivistyksen korkeimmista muodoista.

”Kansojen johtajilla on muita suurempi vastuu asioista. Harvemmin kansakunta julistaa sotaa. Kyse on johtajien päätöksistä. Hutut ja tutsit Ruandassa tai entisen Jugoslavian alueella asuvat kansat ovat eläneet rauhassa keskenään. Hillittömän propagandan tuloksena tilanne kääntyi lopulta konfliktiksi. Näin kävi myös natsi-Saksan juutalaisvainoissa. Lopulta yksittäiset ihmisetkin ajattelevat, että tuohan on tuo muurahainen, jonka voi listiä.”

Johtajat ovat pahoja ja viaton kansa hyvä. Tällainen kärjistys ei riitä selittämään ilmiötä nimeltä sota. ”Totta kai yksilö on aina vastuussa tekemisistään. Johtajan vastuu ei poista kansalaisen vastuuta, mutta sen pitäisi toimia myös toisinpäin. Käänteisesti ihmettelen yksittäisten sotilaiden tuomitsemista irakilaisten kiduttamisesta Irakin sodassa. Mielestäni Georg W. Bush on ihan yhtä paljon vastuussa näistä kidutuksista, koska hänhän nimenomaan suoltaa propagandaa pahan akselista, terroristeista ja pahoista ihmisistä.”

Diplomaattinen hymistely, sotapropaganda ja sodan ylevät kulissit ovat näytelmän keskeisiä alueita. Niitä käsitellään herkullisen miimisen huumorin keinoin. Erityisesti näyttelijöiden ilmeet tekevät vaikutuksen. ”Kun luen aamun lehden, minua ärsyttää usein. Diplomatiahan on sitä, ettei mitään voi sanoa suoraan. Jossain tapauksissa ei puututa ongelmiin, jotta diplomaattinen ystävyys säilyisi. En ole sotatutkija, mutta ajattelen että EU:lla olisi todelliset mahdollisuudet yhdistää kansoja. Sen sijaan se tuntuu keskittyvän lähinnä talouteen esimerkiksi yhteisten ihmisoikeuksien kustannuksella.”

Sota on kaikkialla

Sota on traaginen asia. Se tuntuu nivoutuvan kaikkeen yhteiskunnalliseen toimintaan niin hyvässä kuin pahassa. Kaikissa maissa ei ole yhtä paljon luonnonrikkauksia, ja muutkin tekijät luovat räikeää epätasa-arvoa kansojen ja ihmisten kesken. Sodat eivät synny tyhjästä eikä sotia voi tarkastella muusta elämästä irrallisena saarekkeena.

”Vaikka Suomikin elää rauhan aikaa, sota on voimakkaasti esillä muun muassa viihteessä, muotimaailmassa ja urheilusanastossa. Sota tuntuu olevan yleisesti hyväksyttyä. Jossainhan koko ajan soditaan. Asekauppakin on hyväksyttävää, vaikka aseita tehdään nimenomaan sotimista varten. Aseiden valmistamisessa ja myynnissä ei nähdä mitään rikollista. Vaikka sotaa aina kauhistellaan, siihen on myös totuttu. Ainakin niin kauan kun se ei kosketa meitä henkilökohtaisesti.”

Yhdessä näytelmän kohtauksista vauvat valmistautuvat hyökkäämään muovisin rynnäkkökiväärein. Yhteiskuntamme kasvattaa meidät sotaisiksi jo pienestä pitäen. ”Koen, että minut on kasvatettu hyvinkin kilpailuhenkiseksi. Epäonnistua ei kannata, eikä virheitäkään mielellään suvaita. Jos pyrin johonkin ja joku muu tekee samaa, tämä muu on vääjäämättä tielläni. Tässähän näkyy kilpailuyhteiskunnan sotaisa ideologia.”

Diplomatialla saadaan aikaan muutakin kuin hymistelyä. Joskus jopa solmitaan rauhansopimuksia. Tätä toivon teemaa tuodaan myös näytelmässä esiin. ”Totta kai meillä on toivoa, mutta minua ärsyttää esimerkiksi USA:n ulkopolitiikan mädännäisyys. Ensin tuetaan jokin diktaattori valtaan, sen jälkeen hänet kaadetaan ja lopuksi esiinnytään konfliktialueella hyväntekijänä. Diplomatia on toki tärkeää, mutta on ikävää, että jälkensä voi heti peittää eikä joudu vastuuseen teoistaan. Irakissakin kaadettiin Saddam Hussein ja maahan tuodaan demokratiaa tankeilla. Todellisuudessa haetaan jotain muuta – siis öljyä. Tämä ei ole kovinkaan puhdasta peliä.”

Sota – absurdi tragedia saattaa antaa ihmisestä lohduttomankin kuvan. Sukupolvi toisensa jälkeen toistaa samat virheet eikä väkivaltaa ja sotaa saada kitkettyä maailmasta. ”Voihan olla, että sodankäynti siirtyy tulevaisuudessa enemmän teknologian tasolle. Olen kuitenkin siinä mielessä kyynikko, etten usko ihmisen ihan heti oppivan. Ihminen ei opi vahingossa, vaan sen pitää itse havahtua ja pyrkiä muutokseen. Muutoksen on oltava henkilökohtainen valinta. Tämä on yksi näytelmän pääpointti.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Matti Snellman