Sirpa Kähkönen tunnetaan erityisesti historiallista romaaneistaan, jotka sijoittuvat talvi- ja jatkosodan aikaan. Kuopio-sarjassa kerrotaan sota-ajasta siviilien näkökulmasta. Kähkönen innostui aihepiiristä oman sukutaustansa kautta. Erityisesti hänen isoisänsä tarinat ja kohtalo avasivat uusia näkökulmia menneisyyteen.
Kustannustoimittajanakin työskennellyt Kähkönen on kirjallisuuden ammattilainen, joka on tehnyt pitkäjännitteistä taustatyötä romaaniensa eteen. ”Aloin käydä Kansallisarkistossa 1990-luvun alussa, jolloin Etsivän keskuspoliisin ja Valtiollisen poliisin arkistot avautuivat. Tutustuin isoisäni taustaan, josta oli suvussa puhuttu.
Oli mielenkiintoista tarkistaa viranomaislähteistä, että asiat pitivät paikkansa ja että viranomaiset puhuvat niistä vain eri kielellä. Suvussa puhuttiin hyvin tunteellisesti ja arkistossa tunteettomasti. Tästä minun tutkimusretkeni Suomen historiaan alkoi ja siitä lähtien olen lukenut paljon vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä ja tutkimuskirjallisuutta liittyen sekä 1930-lukuun että sota-aikaan. Lisäksi olen käynyt läpi spesiaaliarkistoja, samoin raportti- ja tietokirjallisuutta, joka on 1930–40-luvulla muovannut ihmisten mielenmaisemaa”, Sirpa Kähkönen aloittaa.
Kähkösen romaaneissa sota-aikaa kuvataan kuopiolaisen suvun ja perheen kautta. Moneen kertaan kirjoitetut taistelujen sankariteot on jätetty tyylikkäästi taustalle.
”On luontevaa valita siviilien näkökulma. En käytä sanaa kotirintama, koska se ei mielestäni ollut mikään rintama ja koko sana on ollut propagandistisessa käytössä. On edellytetty yhtenäisyyttä siviileiltä, joilla kuitenkin oli erilaisia mielipiteitä sodista. En myöskään ole käynyt armeijaa. Sotilaan kohtalon ja teknisten yksityiskohtien kuvaaminen olisi vaatinut tietyn rajan ylittämistä, mikä ei tuntunut mielekkäältä. Minusta tärkeää ja arvokasta oli kuvata siviilien kokemusta sodasta. Se on vasta vähitellen alkanut nousta esille. Sitä paitsi molemmat isoäitini olivat sota-aikana täysi-ikäisiä ja pienten lasten vanhempia. Heiltä sodasta ja sodasta selviämisestä kuulemani asiat olivat minulle keskeisiä, kun olin lapsi 1970-luvulla.”
Lapset ja naiset keskiössä
Nuorten ihmisten, etenkin naisten, särkyneet toiveet ja elämä sota-ajan arkitodellisuudessa on Kähkösen kirjojen keskeistä rakennusainetta. Tämä tuo kirjoihin inhimillisen ja koskettavan näkökulman.
”On olemassa urheusmyytti, jota on rakennettu, jotta sodasta ja sen jälkiseurauksista voitaisiin selvitä. Olen käsittänyt sen sodanaikaisia lehtiä lukemalla. Mikrohistoriassa pyritään tavoittamaan ajan mentaliteetti. Meillä mentaliteettia on muovannut hyvin voimakkaasti se, että nuorten miesten sukupolvi on poissa ja nuoret naiset ovat hoitamassa kaikkia tehtäviä. Heillä on paljon työtä mutta hyvin vähän mahdollisuuksia rakkauteen. Sota niittää nuoria miehiä ja nuoret naiset saavat tyytyä siihen. Suurella osalla oli rajalliset mahdollisuudet päästä naimisiin – sanon ’päästä naimisiin’, koska se on tärkeää biologisen vietin toteuttamiseksi.”
Uusin romaani Hietakehto kuvaa sota-aikaa myös lasten silmin. Tähän eläytymisessä ovat auttaneet myös Kähkösen omat lapsuuden kokemukset. ”Minulla on Kuopio-sarjassa lapsia, jotka kehittyvät tapahtumien edetessä. Kirjoissa on eri ikäisiä henkilöitä, joiden kautta kerron, miten sota vaikuttaa ihmisyhteisöön ja millä tavalla Suomi on muovautunut pitkän ja raskaan sodan jälkeen. Jos tutkitaan mitä tahansa lapsia sodan jaloissa, niin kuoleman ja menetysten siirtyminen esimerkiksi leikkeihin noudattaa aina samaa mekanismia. Peilaan myös omaa lapsuuttani, jossa olivat voimakkaasti läsnä Vietnamin ja Biafran sodat.
Lasten elämä sodan jaloissa oli kovaa. Heillä teetätettiin muun muassa aikuisten töitä.
”Nuoret pojat lähettiin uittotöihin, joten koulut on lopetettu keväällä tavallista varhemmin. Syksyllä koulu taas alkoi myöhemmin, sillä lasten on pitänyt olla mukana sadonkorjuussa. Työtä oli paljon, koska merkittävin osa työvoimasta oli sodassa. En suinkaan halua väittää, että kaikilla sota-ajan lapsilla on ollut hirvittävän onneton lapsuus. Se on ollut vain hyvin toisenlainen kuin rauhan aikana. Jos kummatkin vanhemmat ovat olleet hengissä, lapsuus on ollut jopa turvallinen.”
Vanhusten sota unohdettu tavoittamattomiin
Aivan oma lukunsa ovat sota-ajan vanhukset. Sukupolvi, joista monet vaikenivat ja joka vei kokemuksensa mukanaan hautaan. ”Minusta oikeastaan surullisinta on vanhusten sota, jota emme pysty tavoittamaan enää millään keinolla. Olen paljon miettinyt, miltä on tuntunut, kun vanhuksia on evakuoitu vaikkapa Karjalasta. Ehkä kaikkein raskainta kotoa lähtö on vanhalle ihmiselle, jolla ei enää ole mahdollisuutta rakentaa elämäänsä alusta. Kotoa lähtö, juurettomuus, turvattomuus tai paleleminen pommisuojissa – nehän on olleet ehkä evakkomatkojen lisäksi vanhuksille kaikkein raskaimpia kokemuksia.”
Hietakehdossa ikääntyvät ja lapsettomat naiset nousevat merkittävään rooliin. He toimivat turvallisina auttajina ja yhteisön voimavarana. Myös perheiden perinteiset valta-asetelmat muuttuivat sodan jaloissa.
”Eräs ajatukseni on kuvata sarjassa ei-ydinperheitä, epätyypillisiä ja samalla laajennettuja perheitä, ystävyys- ja muihin siteisiin perustuvia. Kerron siten vertauskuvallisesti myös nykyajasta, kun perheeseen usein kuuluvat myös ystävät. Kirjoissani myös naapurit muodostavat huolehtimisverkostoja. Yksi sodan keskeinen seuraushan on perhe- ja sukuverkon murtuminen, kun ihmiset joutuvat muuttamaan vieraille paikoille ja miehet viedään pois. Ajatus miehestä perheen päänä ei enää toimi, naisten täytyy tehdä päätökset keskenään. On kenties ollut vanhoja patriarkkoja ja nuoria poikia, mutta miesten poissaolo on muuttanut päätöksenteko- ja perherakennetta.”
Uusi kuva sodasta
Koko tapa millä sotaa ja sota-ajan todellisuutta kuvataan on muuttunut. Käsityksemme sodista on erilainen kuin vaikkapa 1970-luvulla. Mitä enemmän aikaa kuluu sitä helpompaa on tuoda esiin uusia näkökulmia, joista osa on aikaisemmin olleet jopa tabuja.
”Muun muassa Ville Kivimäki on tuonut uutta sotahistoriaa Suomeen. Iso-Britanniassa ja Saksassa on kirjoitettu 1990-luvulta alkaen siten, että pääpaino onkin siviilien, naisten, haavoittuneiden miesten kokemuksissa. On pyritty hakemaan uusia näkökulmia ja kysymään, miltä sota tuntuu.
Uusi sotahistoria kääntää zoomin ihmiseen, mikä on erittäin tärkeää. Nähdään, miten pitkiä sodan vaikutusketjut on sukupolvesta toiseen, miten vammautumisten ja kuolemien vaikutukset kertautuvat pitkissä ketjuissa. Tämä on minusta tärkeintä uudessa sotahistoriassa. Kaunokirjallisuus seuraa samaa trendiä. Perinteisien taistelukuvauksien lisäksi on siirrytty kuvaamaan menetysten ihmisyhteisössä aiheuttamia vammoja ja sodan tuntua.”
Perinteisesti Suomen jatko- ja talvisotaa on kuvattu isänmaan pelastavina sankaritekoina. Torjuntavoitto-retoriikka ei ylpeile valloitussodalla taikka aseveljeydellä natsi-Saksan kanssa.
”Vaatii työtä, että pystytään hahmottamaan, voitettiinko kumpaakaan sotaa, mitä niissä tapahtui ja ketkä olivat sotakumppaneita. Neuvostoliiton hajoaminen ja uhkakuvan katoaminen on tuottanut kerrannaisvaikutuksia, on pyritty hahmottamaan taistelun merkitystä, koko kertomusta uudestaan. 1990–2000-luvulla tähän on mahtunut jo monenlaisia ääniä ja voimakkaita esiintuloja.”
Koulujen historianopetus luo nahkaansa
Uusille sukupolville opetetaan entistä moniäänisempi ja totuudenmukaisempi kuva sodasta. ”Tietysti sodat ovat aina intensiivinen ja kertomuksia synnyttävä aika verrattuna tavalliseen arkeen. Asia riippuu mielestäni paitsi opettajasta myös oppimateriaalista. Tyttärellämme on historiankirja, jonka tekijänä on muun muassa professori Maria Lähteenmäki, ja hänen pyrkimyksensä näyttää historiaa tavallisten ihmisten ja myös naisten kautta ilmenee todella hienosti kirjassa. Varmasti sodistakin voidaan kertoa monella tavalla. Kun sodat ovat väistämätöntä historian aineistoa, olisi tärkeää, että niistä puhuttaisiin yksilöitten kannalta, tuotaisiin nuorille esille, mitä tarkoittaa, jos joudutaan sotaan.”
Kähkösen romaaneissa on läsnä myös sota-ajan poliittinen oppositio. Kommunistien ja äärivasemmiston kuvaus kumpuaa Kähkösen oman isoisän elämästä. ”Romaanisarjan taustateoksessa Vihan ja rakkauden liekit kuvaan isoisäni kohtaloa. Arkistoaineisto synnytti tarpeen kirjoittaa historiasta kaunokirjallisuutta. Isoisäni kautta olen päässyt melko pitkälle oppositioihmisen ja totaalisen poliittisen erimielisyyden seurauksien tutkimisessa. Hän oli niin ehdoton aatteessaan, että oli valmis kärsimään pitkät vankeustuomiot ja sen, mitä niistä seurasi perheelle ja suvulle. Talvisota oli šokki suurimmalle osalle työläisiä, Neuvostoliiton hyökkäys oli niin kiistaton ja väkevä osoitus, että naapurivaltio on hieman erilainen kuin miksi työläiset olivat sen kuvitelleet. Hekin katsoivat, että Suomea täytyy puolustaa. Olen tässä romaanisarjassa tutkinut sitäkin, mikä on työläisten isänmaa. Oma isänmaallisuuden tuntonsa oli myös työläisillä, jotka leimattiin maanpettureiksi.”
Paljon puhuttu talvisodan henki murtui jo jatkosodassa puolustamisen muuttuessa hyökkäämiseksi.
”Suomi vietiin jatkosotaan Saksan rinnalla. Eteneminen vanhan rajan yli jakoi voimakkaasti kesän 1941 hyökkäysvaiheen alkupuolelta asti tätä kansaa. Se oli aivan selvästi yksi sisäisen rapistumisen aiheuttaja. Puhe kotirintamasta tai yksimielisyydestä tai edes halusta toimia yhtenäisesti on propagandaa. On vaikea nähdä yksimielisyyttä, kun arkistoista näkee että jatkosodan alusta lähtien ihmiset kysyivät, miksi hyökkäyssotaan ryhdyttiin. Jatkosota on Suomelle vaikea asia, josta ei vieläkään ole helppoa keskustella.”
Maamme koulussa opiskellaan nykyään myös rauhankasvatusta. Sirpa Kähkösen romaanit antavat lukijoilleen avaimia samankaltaiseen ajatteluun.
”Olen ehdoton pasifisti ja väkivallattomuuden kannattaja, kaikki mitä olen kokenut ja maailmasta oppinut, vahvistaa näkemystäni. Olen myös väkivaltaisten vallankumousten ehdoton vastustaja, minusta mikään tarkoitus ei pyhitä keinoja. Väkivallan tekeminen ei ole hyväksyttävää missään tarkoituksessa. Sen takia demokratia on ainut mahdollisuus. On pyrittävä käsittämään, miten suunnaton sodan tuhovaikutus on pitkällä sukupolvien ketjussa. Oma isäni ei ole tavannut isäänsä ja suree sitä vielä vanhana miehenäkin. Toinen isoäitini joutui jättämään kotinsa Karjalassa, toinen koki pommitukset siviilinä. Toivon, että ihmiset kaunokirjallisuuden kautta käsittäisivät, että mieluummin koetettaisiin neuvotella asioista kuin otettaisiin minkäänlaisia astaloita esille.
Kuopio-sarjassa ovat ilmestyneet Otavan kustantamat Mustat morsiamet (1998), Rautayöt (2002), Jään ja tulen kevät (2004), Lakanasiivet (2007), Neidonkehä (2009) sekä tuore Hietakehto (2012).
Haastattelu: Kirsti Era
