Taivaanrantaa kohti painuva aurinko punertaa maiseman. Kello on noin viisi iltapäivällä. Eteeni avautuu absurdi näkymä: asfaltilla päällystetty tie, jolla liikkuu moottoriajoneuvoja. En pysty estämään lievää hihitystä, jonka moinen näky minussa herättää. Tämä on ensimmäinen kerta hiukan yli kolmeen viikkoon, kun näen päällystetyn tien. Kun on tien saavuttaakseen kävellyt päivän aikana lähemmäs kymmenen tuntia, on usko mainitun luomuksen olemassaoloon ollut välillä koetuksella.

Viimeiset kaksi tuntia olivat aivan helvettiä. Jos olisin ollut matkalla yksin, en olisi kyennyt ottamaan enää askeltakaan. Mutta mukanani oli onneksi koordinaattorini herra Christopher, joka tarpoi väsymättä eteenpäin taluttaen pyöranraatoa, jonka tavaratelineelle oli lastattu reppuni. Kolme gallonaa maissia, jota olimme myös kuljettaneet hyvän paivämatkan, Christopher oli onneksi saanut myytyä jo muutamia kilometrejä aiemmin. Podin hieman huonoa omatuntoa siitä että Christopher joutui pitämään huolta tavaroistani, mutta loppumatkasta en kyennyt edes osallistumaan pyörän työntämiseen ylämäissä tai pehmeässä hiekassa. Tie eikä pyöräkään ollut varsin sovelias ajamiseen paitsi alamäissä, mutta oli ongelmana se ettei pyörässä ollut toimivia jarruja.

Epäilemättä on muitakin tapoja matkustaa keskiprovinssissa sijaitsevasta Kundalumwanshyan kylästä Serenjen kaupunkiin kuin kävellä lähes koko vuorokauden valoisa aika. Vaikka Sambiassa vuoden pimeimpiä päiviä eletäänkin, on päivä täällä päiväntasaajan tuntumassa nytkin aika pitkä. Olin kuitenkin jo muutaman kerran istunut pick-upien matkustamoissa tai lavoilla odotettuani ensin tuntikausia auton lähtöä, kokenut omasta mielestäni melkoista epämukavuutta ja pelännyt luideni murskaantuvan täyteen ahdetuissa kulkuneuvoissa. Kun Christopher sitten mainitsi oikopolusta, jota pitkin Serenjeen kävelee päivässä, arvelin että tämä suoraviivaisempi tapa sopisi minulle paremmin.

Rahalla pääsee

Oli sitä paitsi kiinnostava kokeilla itsekin, miten Kundalumwanshyan asukkaat menevät Serenjeen myymään tuotteitaan, maissia, papuja tai bataatteja. Heillä ei, herra paratkoon, ole varaa maksaa autokyydeistä.

Isäntäperheeni mies, herra Godwin, kertoi minulle, että asuminen kaukaisessa kylässä ilman autoja tai puhelimia on joskus hengenvaarallista. Lähimmälle klinikalle on vain parin kolmen tunnin kävelymatka, mutta jos sairastuu vakavasti, olisi päästävä sairaaloihin Serenjeen tai kaukaiseen pääkaupunkiin Lusakaan. Klinikalta löytää neuvottelemalla ajoneuvon Serenjeen ja Serenjestä pääsee bussilla Lusakaan joskus jopa alle viidessä tunnissa. Kuljetus on kuitenkin maksettava itse, joten köyhät jäävät kuolemaan kyliinsä tai klinikoille. Tämä on yksi niistä syistä, miksi odotettavissa oleva elinikä Sambiassa on 37 tai 42 tai ehkä 57 vuotta, riippuen mitä tilastoa lukee.

Kestävyys koetuksella

Itse olin ollut erityisen terve lähes kolmen kuukauden Sambiassa oleskeluni ajan ja toivoin hyvän onneni jatkuvankin. Nyt kuitenkin, taivaltaessamme raivokkaasti kohti Serenjeä, mahani oli päättänyt muistuttaa ettei sekään kaikkea siedä. Tukeva aamiainen oli ollut huono ajatus ennen kävelymatkalle lähtöä, mutta kieltäytyminen siitä olisi ollut myös täysin mahdotonta ja särkenyt isäntäperheeni rouva Beatricen sydämen. Aamiaiseksi olin matkan kunniaksi syönyt normaalin keitettyjä bataatteja ja teetä -annoksen sijaan nshimaa, sormin syötävää paksua maissipuuroa, jolla ainakin puoli Afrikkaa elää, sekä papuja.

Pavut vaikuttivat alkaneen käydä sisuksissani innostuneena hölskytyksestä, jonka kukkuloilla kiipeily sekä purojen ylitys aiheutti. Kirosin syvästi sambialaista maastoa, jossa puusto on harvaa ja säädyllisen helpotuspaikan etsiminen polun varrelta haastavaa. Alituinen singahtelu kyykkimään puskiin ei tehnyt matkantekoa yhtään helpommaksi.

Mietin minua paljon pienempää rouva Beatricea, joka aikoi tehdä saman matkan mukanaan säkki bataatteja, jotka myisi Serenjessä. Myyntituloilla hän aikoi ostaa chitenge-kankaan. Chitenge on värikäs, hassuilla kuvioilla koristeltu kangas, jonka voi kääriä ympärilleen hameeksi ja jonka kaikki muut käyttötavat ovat aivan liian moninaiset yhdessä lauseessa lueteltavaksi. Serenjessä chitenget ovat paljon halvempia kuin Kundalumwanshyassa, jossa harvat kauppamiehet ottavat kaiken hyödyn irti vaikeista liikenneyhteyksistä ja ostavat halvalla ja myyvät kalliilla.

Ihmettelin, miten Beatrice aikoi selvitä matkasta. Lähtisikö nuorin lapsi, rintaa imevä Andres, mukaan? Tulisiko Beatrice vielä samana päivänä kotiin takaisin ostoksilta, kuten jotkut kundalumwanshyalaiset tekevät? Tunsin olevani sittenkin melkoinen hienohelma ja vellihousu paikallisten rinnalla.

Pinaatti-promotaatio

Olin tullut Sambiaan Kepan Etelän vapaaehtoisohjelman myötä tutustuakseni sambialaiseen kulttuuriin sisältäpäin. Muutamassa kuukaudessa ei kovin paljon pysty oppimaan, mutta ainakin olin nyt pääsemässä selville siitä, kuinka Kundalumwanshyan kylästä päästään lähimmälle bussipysäkille.

Tarkoitukseni Kundalumwanshyassa oli tutustua pelto-metsäviljelyä ja muita hyviä asioita harjoittaviin klubeihin, joiden toimintaa isäntäjärjestöni Green Living Movement tuki. Olin päättänyt myös alkaa viljellä pinaattia, paprikaa, sipulia ja herneitä vapaa-ajallani. Arvelin, että ainakin pinaatti olisi oiva lisä nelilapsisen isäntäperheeni ruokavalioon, sillä Sambiassa anemia on kohtalaisen yleistä. Jos saisin promotoitua pinaatin kyläläisten elämään, olisin saanut aikaan enemmän kuin olin uskaltanut edes unelmoida.

Aurinko laskee juuri kun pääsemme Serenjen keskustaan. Katselen syvää hellyyttä tuntien keskustoria, jolla pörräävät minibussit, nuo ihmeelliset keksinnöt, jotka puskevat uskollisesti mittaamattomia matkoja ja kuljettavat perille – melkein aina – matkustajansa, joiden ei tarvitse kuin istua ahterillansa ja odottaa.

Torin nurkassa, siinä missä minibussit kurvaavat torille, odottaa keidas, jonka kuva on väikkynyt mielessäni viimeiset kymmenen kilometriä. Kylässä maistamani paikallinen olut ja kilju (jota hienostellen kutsutaan viiniksi) olivat toki olleet mukavia tuttavuuksia. Silti on selvää että se maku, jonka olen jo suussani tuntenut kävelyn viimeisillä kilometreillä, on tehdasvalmisteisen, pullotetun oluen maku, ilman kotitekoisten oluiden seassa lilluvaa maissimaskia. Riemastuneena perille pääsystä raahaan uskollisen koordinaattorini herra Christopherin Serenjen toribaariin ja korkkaamme hyvin ansaitut kylmät keskikaljat.

Teksti ja kuva Allu Myllylä