Yhteiskunnallisia päämääriä voi ajaa laittomin keinoin, salaa tai avoimesti. Avoimessa laittomassa toiminnassa tekijät eivät pyri välttämään tekojensa oikeudellisia seuraamuksia. Tällainen ”kansalaistottelemattomuus” luottaa pohjimmiltaan totuuden voimaan.

Gandhi korosti aina että kansalaistottelemattomuus vaatii tekijöiltään paljon, vahvaa sitoutumista vastuuseen, muiden kunnioittamiseen ja totuudellisuuteen.

Salainen laiton poliittinen toiminta – jatkossa salapoto – on jotain muuta kuin kansalaistottelemattomuutta. Sen kahta päämuotoa voisi sanoa spektaakkeli- ja pakottamistyyppiseksi. Ensimmäisen tavoitteena on herättää yleisö jonkin asian tai asiakokonaisuuden huomioimiseen. Toisen tavoitteena on pakottaa jotakin yhteiskunnallista toimijaa tekemään jotain jota se on muutoin haluton tekemään.

Smash-Asem-mielenosoitus oli spektaakkeli, turkistarhaiskut ovat pakottamista. Keskustelu salapotosta koskee usein vaikuttamista. Kysytään: toimiiko salapoto? Onko se tehokas tapa edistää yhteiskunnallisia tavoitteita?

Minua kiinnostaa enemmän mitä salapoto tekee meille, jotka osallistumme radikaaliin muutokseen tähtäävään yhteiskunnalliseen toimintaan. Tässä näen kolme isoa ongelmaa.

Salaisen laittoman toiminnan ensimmäinen ongelma on sen markkinataloudesta lainattu toimintalogiikka. Ajatuksena on, että päämäärät voivat pyhittää keinoja ja että meidän olisi pyrittävä tehokkuuden maksimointiin.

Kumpikin ajatus on minulle vieras ja vastenmielinen. Päämäärien ja keinojen erottaminen toisistaan on typerää jo siksi, että silloin hyväksymme jonkinlaisen hyötynäkökohtiin perustuvan moraalin, jota on vaikea puolustaa filosofisesti. Tehokkuusajattelu perustuu fantasiaan siitä, että me voisimme rationaalisesti ennakoida tekojemme yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Tällaiset ajatusvirheet jättäisin mielelläni markkinafundamentalistien yksinoikeudeksi.

Salapoton kaksi muuta ongelmaa ovat mielestäni syviä ja kiinnostavia.

Yhteisön ongelma on näistä ilmeisempi. Suomessa on aktivisteja, jotka ovat valmiita käyttämään salapotoa taistelussa uusliberalistista globalisaatiota vastaan. Tästä seuraa hallitsematon ketju luottamuksen menetystä.

Kuulun itsekin niihin, jotka mielellän sanovat taistelevansa uusliberalismia vastaan. Mutta monet saattavat nykyään epäillä kaikkia uus-liberalismin vastustajia salapoton kannattajiksi. Minuun ja moniin muihin siis luotetaan vähemmän kuin aiemmin, koska joku pieni joukko jossain on valmis laittomuuksiin. Se harmittaa.

Vastaavasti laittoman salaisen toiminnan johdosta meitä vaivaa tietty perusluottamuksen menetys aktivisteihin, joita emme tunne kovin hyvin. Tiedän, että siinä jengissä jonka tapaan ja jonka kanssa työskentelen on ihmisiä, jotka harrastavat salapotoa tai kannattavat sitä, mutta jotka eivät halua kertoa siitä minulle. Minä siis luotan omiin kavereihini kansalaisliikkeissä aiempaa vähemmän. Se harmittaa myös.

Lisäksi minua harmittaa, ettei minua edes päästetä mukaan keskustelemaan salapotosta niihin tilanteisiin, joissa jotkut kannattavat ja toiset vastustavat sitä. Ilmeisesti salapotoon sitoutuneet toimijat pelkäävät, että voisin ilmiantaa heidät tai tehdä muuta jäynää jos he paljastaisivat korttinsa minulle. Mutta olen kyllä valmis osallistumaan keskusteluihin salapotosta yhteisesti sovituin ehdoin.

Salaisen laittoman toiminnan syvin ongelma koskee sitä, mitä se tekee meille itsellemme. Kun sitoudun salaiseen toimintaan, sitoudun valheissa elämiseen. Joudun valehtelemaan jopa minua lähellä oleville tovereille. Tämä merkitsee läheisyyden menetystä suhteessa muihin, jotka voisivat olla ystäviäni ja joiden kanssa voisin jakaa elämääni.

Kun opin valehtelemaan ja pitämään asioita salassa, menetän myös itseäni: minusta tulee ihminen joka pelkää tekojensa seurauksia, kiinnijäämistä, totuutta ja toisten ihmisten avointa kohtaamista. Pikkuhiljaa on uhkana, että minusta tulee ihminen, joka ei voi olla avoimena maailmalla, reagoida spontaanisti, sanoa ja tehdä mitä mieli tekee, koska pelkään sitä mitä avoimuudestani seuraa. Näin minä kutistun, menetän maailman ja rakkauden mahdollisuuden.

Tilalle voin saada korvikkeita: kovia fiiliksiä jännistä jutuista, romanttista kohtalontoveruutta muiden salaisen toiminnan aktivistien kanssa, lyhytjännitteistä menestyksen tunnetta.

Salapoton suurin houkutus lienee se, että sen harrastaja saattaa mieltää itsensä erityisen rohkeaksi ja radikaaliksi. Mutta eikö salapoto ole — Suomessa, nyt — itsekeskeistä, pöhköä ja romanttista valeradikalismina?

Näistä aiheista juttelisin mielelläni lisää joskus. Vaikka salaa.

Thomas Wallgren