Polisario kokoontui lokakuun puolivälissä 11. kongressiinsa. Niitä on tapana pitää kolmen neljän vuoden välein. Uutta oli nyt kuitenkin se, että kokous pidettiin ensimmäistä kertaa vapautetuilla alueilla Länsi-Saharassa eikä Algeriassa olevilla pakolaisleireillä.

Uutta oli myös se, että Polisario joutui käymään tiukkaa keskustelua rauhanprosessin nykytilasta. Ottaako vai jättääkö – kuului kongressin tärkein kysymys.

Kyse oli ennen kaikkea Polisarion suhtautumisesta ns. Bakerin suunnitelmaan ja YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaan 1495.

Polisarion johto oli jo heinäkuussa, monille yllättäen, hyväksynyt suunnitelman. Marokko sen sijaan oli todennut, ettei suunnitelma kelpaa sille.

Asetelma oli tässä suhteessa kääntynyt, sillä Marokko kannatti aluksi Bakerin ehdotuksia, mutta Polisario vastusti.
Bakerin uusin suunnitelma on aivan eri paperi kuin Yhdysvaltain entisen ulkoministerin aikaisemmat esitykset. Olennaista siinä on viiden vuoden siirtymäaika, jonka jälkeen jo kauan sitten luvattu kansanäänestys vasta toteutettaisiin. Siirtymäkauden aikana väestö pääsisi kuitenkin palaamaan pakolaisleireiltä kotimahansa ja elämä siellä sujuisi Marokon hallinnon alla.

Pallo on nyt YK:lla

Eri tietojen mukaan Polisariota painostettiin hyväksymään suunnitelma. Painostajana olisi toiminut erityisesti sen tärkein tukija Algeria, jota puolestaan Yhdysvallat olisi komentanut. Totta tai ei, tapahtui kuitenkin jotain, joka sai Polisarion muuttamaan mielensä.

– Suunnitelma ei tietenkään ole täynnä rusinoita, vaan paljon vaikeuksia. Päätimme kuitenkin hyväksyä sen, jotta umpikuja saataisiin purettua ja asioihin vauhtia, vielä kongressin aikana pakolaishallituksen pääministerin tehtäviä hoitanut Bukhria Bayoun sanoo.

Bayoun toteaa, että kansainvälinen yhteisö ei saa hyväksyä Marokon kielteistä kantaa. – Pallo on nyt YK:n kenttäpuoliskolla eikä Marokon.

Samaa sanoo myös vuodesta 1976 saharalaisia johtanut Polisarion pääsihteeri ja Saharan demokraattisen arabitasavallan (SADR) presidentti Mohamed Abdelaziz. – Kansainvälisen yhteisön pitää vaikuttaa Marokkoon.

Polisarion kannalta on kohtuutonta, että maailma on voinut unohtaa saharalaiset 28 vuodeksi hiekka-aavikolle.

– Emme voi hyväksyä, että Irakin tai Lähi-idän tilannetta pidetään tärkeänä meidän kustannuksellamme. Länsi-Saharan kysymyksen ratkaisu ei ole ollenkaan niin monimutkainen kuin niiden. Päinvastoin, meidän asiamme ratkaiseminen auttaisi myös alueen muiden kriisien ratkaisemista, entinen pääministeri muistuttaa.

Kärsivällisyys koetuksella

Kongressissa Bakerin suunnitelmasta käytiin kiihkeä keskustelu. Lopputulos oli, että rauhalle päätettiin antaa viimeinen mahdollisuus. Jos Bakerin suunnitelma ei toteudu ja Marokko jatkaa viivyttelyään, saattaa Polisarion johdolla olla vaikeuksia pitää kansaansa rauhallisena. Aseellisen vastarinnan suosio on kasvamassa saharalaisten keskuudessa.

Etenkin kongressissa haastattelemani nuorempi polvi on kyllästynyt odottamaan. 28 vuotta keskellä aavikkoa on liikaa.

Kolmekymppinen Mamia oli nelivuotias, kun perhe joutui pakenemaan. Hän ei hurraa Bakerin suunnitelmalle. – En ole yleensä pessimistinen, mutta en usko, että suunnitelma antaa meille mitään. Meidän on pitänyt luopua paljosta, ja nyt tuntuu siltä, että meidät on jätetty yksin.

Hän uskoo, että Polisarion oli kuitenkin aluksi syytä ilmoittaa suunnitelman hyväksymisestä. – Olosuhteet olivat sellaiset, Polisarion oli pakko tehdä niin. Saharalaiset kuitenkin tietävät, että uhraukset ovat raskaat. Mutta kansainvälinen yhteisö ja Marokko eivät arvosta meidän uhrauksiamme ja kompromissiamme, hän sanoo.

Pitäisikö aseellinen taistelu aloittaa uudelleen?
– Tilanne on vaikea. Sodan aloittaminen ei ole ratkaisu. Kansainvälisen yhteisön pitää saada rauha aikaan ja huolehtia niitä, että oikeus toteutuu, opettajana toimiva nainen toteaa.

Mamia pakeni Länsi-Saharasta nelivuotiaana.
Kongressin osanottajat vaativat toimia rauhan hyväksi.

Sotilaat marssivat Polisarion 30-vuotisjuhlissa toukokuussa.
28 vuotta näissä oloissa on saharalaisille liikaa.

Teksti ja kuva Taina Dahlgren