Rauhanliikkeen uudet haasteet

Suomen sosiaalifoorumissa keskusteltiin rauhanliikkeen uusista haasteista. Tilaisuuden oli järjestänyt Sadankomitea, jonka puheenjohtaja Kalle Kallio johti puhetta. Pääpuhujina olivat Kööpenhaminan kansainvälisten suhteiden instituutin tutkija Pertti Joenniemi ja Voima-lehden kustannuspäällikkö Tuomas Rantanen.

 

Pertti Joenniemi:

”Rauhanliikkeen ja rauhantyön reunaehdot ovat 10–15 viime vuoden aikana muuttuneet radikaalisti. Ne sodat, jotka loivat rauhanliikkeen ja ylläpitivät sitä, olivat voimapoliittisia, valtioiden välisiä ja teollisia sotia, joissa kansakunnat oli mobilisoitu tehokkaasti. Asevelvollisuus on ollut kansakunnan ja valtion välinen syvälle pureutuva yhteiskuntasopimus.

Klassista voimapolitiikan maailmaa ei enää ole, joskin siitä on olemassa jäänteitä. Suursotien vaara on olematon. Olemme pitkään eläneet tilanteessa, jossa klassisia valtioiden välisiä sotia ei enää käydä. Sodat ovat muodoltaan hyvin epämääräisiä eivätkä ne sovi klassisen voimapolitiikan malliin.

Myös massamittainen ydinaseistus on vaikeuksissa. Ydinaseita on, mutta ei oikein tiedetä mitä tarkoitusta varten. Varmistetun pelotteen oppi idän ja lännen välillä on menettänyt perusteensa. Tästä johtuen on tehty myös ydinaseriisuntaa. Britannian äskettäinen esimerkki osoittaa, ettei ydinaseista olla luopumassa. Siellä ollaan uusimassa sukellusvenepohjaista mannertenvälisten ohjusten järjestelmää 20–30 miljardin punnan arvosta, siitä huolimatta ettei kenelläkään ole selkeää käsitystä järjestelmän sotilaallisesta merkityksestä.

Suomen osalta klassinen voimapolitiikka on mennyttä aikaa. Silti puolustusopeissamme siitä pidetään edelleen kiinni. Suomelle maahanhyökkäys ja klassinen sota ovat elävää todellisuutta. Muut Pohjoismaat ovat luopuneet vanhasta maailmankuvasta ja siirtyneet muunlaisiin oppeihin. EU ei odota Venäjän eikä minkään muunkaan maan suhteen klassista maahanhyökkäystä. Suomen opit eivät istu eurooppalaiseen kokonaisuuteen. Tämä Suomen oppi selittää miina- ja asevelvollisuuskeskustelut sekä aluepuolustuskeskustelun. Merkkejä siitä, että Suomi olisi uudistamassa näkemyksiään, ei ole olemassa.

Näkemys Suomesta välitilana, sitoutumattomana ja puolueettomana, perustuu vanhaan ajatteluun. Olen seurannut kansatieteilijöiden tutkimuksia. Heidän mukaansa Suomen identiteetti määrittyy negaation kautta. Emme ole ruotsalaisia, emmekä halua venäläisiksi, siis olemme suomalaisia. Suomi on identiteetin osalta tyhjiö. Samaan negaation traditioon kuuluvat EU:n ja Amerikan-vastaisuus. Tähän ajatteluun kylmän sodan asetelma sopi Suomelle hyvin, mutta se ei ole enää totta. Nyt pelätään, että muuttuva maailma paljastaa identiteettimme tyhjyyden. Ennen kuin Suomi suostuu korvaamaan tämän epätoivoisen tarrautumisen vanhoihin viholliskuviin, on rauhanliikkeellä paljon tekemistä asenteiden perkaamisessa.”

 

Tuomas Rantanen:

”Elämme sellaisessa Suomessa, jossa mielipidejohtajat, päätoimittajat ja muut ovat ajamassa Suomea Natoon. Vanha bilateraalinen kauhun tasapaino on menettänyt merkityksensä, ja Suomi halutaan hegemonisesti läntiseen piiriin. Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on rauhanliikkeen näkökulmasta tärkeää siinä mielessä, että irti pysyminen sotilaallisesta järjestöstä, joka edelleenkin on tietyntyyppisen voimapoliittisen globaalin hallintojärjestelmän työkalu, on olennaista.

En pidä puolueettomuuspolitiikkaa täysin vanhentuneena, vaikka Varsovan liitto ja vastakkainasettelu ovatkin hävinneet. Se positiivinen riippumattomuus, johon Suomi on kokenut poliittisesti haluavansa kuulua, on edelleen olemassa.

Käsittääkseni asevarustelu ei ole vähentynyt, se on lähinnä muuttanut muotoaan. Tässä jälkikolonialistisessa järjestelmässä aseteollisuuden intresseissä ovat erityyppiset pienemmät konfliktit.

Paikallisiin konflikteihin ympäri maailmaa sisältyy edelleen valtapoliittisia etupiiripyrkimyksiä. Aseteollisuudella on tässä hyvin suuri merkitys. Jos katsotaan Yhdysvaltojen panostusta aseteollisuuteen tällä hetkellä, se on aivan hillitöntä. Ja aseita viedään nimenomaan kolmanteen maailmaan. Vaikka asetelma on muuttunut, se rakenne, joka vääjäämättömästi tuottaa konflikteja, on edelleen olemassa.

Jos mietimme rauhanliikkeen konkreettisia haasteita, on edessä nimenomaan erittäin isoja töitä. Rauhanliike on syntynyt sodasta ja sodan uhasta. Suomalaiset eivät tällä hetkellä koe uhkaa itseensä kohdistuvaksi. Sota on koko ajan jossain toisaalla. Sen ajatteleminen vaatii solidaarisuutta afganistanilaisia ja irakilaisia kohtaan. Tätä kautta tullaan globalisaatiokriittisiin liikkeisiin ja siihen, että kaikkia konflikteja on ajateltava globaalisti.

1960-luvulla rauhanliike oli voimakas suhteessa Vietnamin sotaan. Se sai suuren symbolisen merkityksen koko uusvasemmistolaisen liikkeen näkökulmasta. 1970-luvulla Suomessa mentiin poikkeuksellisesti siihen, että ulkoparlamentaarinen vastarinta ja uusvasemmistolaisuus kanavoituivat voimakkaasti puolueisiin. Ymmärtääkseni rauhanliikekin muuttui tuossa yhteydessä. Jäseniä oli paljon, koska se sopi senhetkiseen poliittiseen tilanteeseen. Puolueiden vaikutus rauhanliikkeen sisällä oli suuri.

Kun päästiin 1990-luvulle, blokit murtuivat ja rauhanliike joutui anomaliseen tilaan. Jäljelle jäivät vain kaikkein vahvimmin rauhanasiasta kiinnostuneet.

Tänä päivänä rauhanliikkeellä on tietty imago-ongelma. Rauhanliikkeen voima näyttää tulevan vanhasta kylmän sodan asetelmasta. Asioita on kuitenkin päivitettävä. Sota ja militarismi eivät ole hävinneet minnekään. Ne on vain suhteutettava globaaliin järjestelmään. Asevarustelu on yksi rauhanliikkeen suurimmista haasteista, vaikkei siihen liitykään välitöntä sodan uhkaa.”

Timo Kalevi Forss