Kahdeksantoista kuukautta on kulunut ilman rauhanneuvotteluja Israelin ja Palestiinan välillä. Osapuolten välisten suorien neuvottelujen sijaan on tällä viikolla tarkoitus aloittaa niin sanotut tunnustelukeskustelut välittäjien kesken. Näiden sukkulaneuvottelujen odotetaan kestävän neljä kuukautta arabimaiden taustatuella. Toiveet eivät ole korkealla tulosten suhteen.

Israelin hallituskoalitio pääministeri Benjamin Netanjahun johdolla ei ole valmistautunut noudattamaan kansainvälistä oikeutta ja vastaamaan palestiinalaisneuvottelijoiden vähimmäisvaatimuksiin. On totta, että viime vuonna Netanjahu ilmaisi tukensa kahden valtion ratkaisulle, mutta teki siitä merkityksettömän liian monilla varoituksilla. Hän sanoi ei Palestiinan pääkaupungille Itä-Jerusalemissa, ei palestiinalaispakolaisten paluulle koteihinsa Israelin maaperällä, ei rajojen elintärkeälle valvonnalle, ei keskeiselle siirtokuntien purkamiselle – siirtokuntien, jotka ovat kansainvälisen oikeuden mukaan laittomia. Ja itse asiassa vuonna 2002 Netanjahun käskystä Likudin keskuskomitea – noin 3 000 puolueen aktiivisinta jäsentä – äänesti sen puolesta, ettei Jordan-joesta länteen voitaisi koskaan perustaa Palestiinan valtiota. Äänestystulos on yhä voimassa.

Muuttaako USA linjaansa?

Nämä neuvottelut eivät saa aikaan rauhaa. Paras odotettavissa oleva lopputulos on, että ne paljastavat amerikkalaisille välittäjille, ettei Netanjahulla ole mitään annettavaa rauhanpyrkimyksille ja että hänen aikomuksensa on vain romuttaa koko prosessi. Huhtikuussa Lähi-idän lähettiläs George Mitchellin varamies David Hale informoi Wall Street Journalin mukaan palestiinalaisvirkamiehiä siitä, että mikäli palestiinalaiset palaavat rauhanneuvotteluihin, USA harkitsee hyväksyvänsä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka tuomitsee vastaan hangoittelevan Israelin aikomuksen lisätä siirtokunta-asutusta.

Jos tieto pitää paikkansa – ja amerikkalaiset vievät tämän läpi – kyse olisi tavattoman tärkeästä hetkestä, koska USA on toistuvasti vetollaan kaatanut turvallisuusneuvoston Israeliin kohdistuvat päätöslauselmat, mukaan lukien yritykset pysäyttää 90-luvulla Netanjahun aikana toteutetun Har Homa -siirtokunnan haltuunotto miehitetyssä Itä-Jerusalemissa. Kahden valtion ratkaisu voitaisiin pelastaa, jos Obaman hallinto haluaisi asettua vastustamaan Israelia. Mutta jos ei, kahden valtion vaihtoehto kuihtuisi Obaman vahtivuorossa, ja sen korvaisi eteläafrikkalaistyyppinen apartheid-todellisuus, josta Israelin johtajat – esimerkiksi Ehud Olmert ja Ehud Barak – ovat varoittaneet.

Vuonna 2007 pääministerinä toiminut Olmert julisti: ”Jos näemme päivän, jolloin kahden valtion vaihtoehto romuttuu, ja joudumme kohtaamaan Etelä-Afrikan kaltaisen taistelun yhdenvertaisesta äänioikeudesta (myös palestiinalaisille palestiinalaisalueilla), silloin Israelin valtion taru on lopussa.”

Ja juuri muutamia viikkoja sitten Israelin puolustusministeri Barak lausui: ”Niin kauan kuin Jordan-joen ja meren välissä on vain yksi poliittinen, itsenäinen, Israel-niminen kokonaisuus, se on lopulta joko ei-juutalainen tai epädemokraattinen. … Jos palestiinalaiset äänestävät vaaleissa, kyseessä on kahden kansan valtio, ja jos eivät, kyseessä on apartheid-valtio.”

Nämä ovat musertavia sanoja, ja ne lausui Israelin hallituksen korkeimman johdon edustaja. Palestiinalaiset ovat pitkään esittäneet vastaavia epäilyjä, mutta vasta äskettäin todellisuus on alkanut kuulua Israelin diskurssissa, ja se antaa vielä odottaa itseään Yhdysvalloissa. Korkean tason amerikkalaistahot painiskelevat nyt sen tosiasian kanssa, että mikäli kahden valtion ratkaisu ei saa jalansijaa Obaman virkakaudella, vaihtoehdoista on jäljellä vain apartheid. Palestiinalaisten nopeasti kehittyvä väkivallaton taistelu muuria ja miehitystä vastaan, mitä olen kollegani kanssa ollut järjestämässä, saattaa vielä muuntua kansalaisoikeustaisteluksi joka vetää vertoja liikkeille, joita viimeksi nähtiin rotuerotteluajan Yhdysvalloissa ns. Jim Crow -lakeja vastustettaessa ja apartheidia ylläpitäneessä Etelä-Afrikassa.

Apartheid tai demokratia

Israelin Knessetin puhemies Reuven Rivlin on jäsen hallitsevassa Likud-puolueessa, joka on kauan ajanut palestiinalaisia alistavaa politiikkaa. Hän on yksi harvoista Israelin johtajista, joka pitää kahden kansan valtiota hyväksyttävänä. Hän sanoi äskettäin: ”Pitäisin palestiinalaiset mieluummin tämän maan kansalaisina kuin näkisin maan jaettavan kahtia.” Mitkä hyvänsä Rivlinin perustelut ovatkaan, tämänkaltaisen mielipiteen muodostaminen korostaa Likudin sisäistä kriisiä. Palestiinalaisten järkähtämättömyys ja heihin kohdistuva maailmanlaajuinen solidaarisuus pakottavat Israelin valinnan eteen: kaksi valtiota, apartheid tai demokratia yhdessä jakamattomassa valtiossa.

Vaikka edelleen kannatan kahta valtiota, uskoisin palestiinalaisten auliisti hyväksyvän yhtäläiset oikeudet jokaiselle ihmiselle, yhden äänen yhdessä valtiossa. Minä ainakin hyväksyisin. Mutta Israelissa poliittinen todellisuus on toista. Minun yhtäläiset oikeuteni ovat kirous valtaosalle Israelin poliittisista johtajista, jotka pitävät tuollaisia ehdotuksia poliittisena itsemurhana.

En silti pidä yhtäläisten oikeuksien laajentamista kahdessa – tai yhdessä – valtiossa tuomiopäivän näkymänä Israelin juutalaisille. Mutta palestiinalaisille mikään sellainen ratkaisu ei ole hyväksyttävä, joka ei takaa meille täysiä oikeuksia ja vapautta. Emme tule hyväksymään sellaista kahden valtion vaihtoehtoa, joka yhä enemmän muistuttaisi Israelin valtiota rinnallaan sarja palestiinalaisia varten muodostettuja, Etelä-Afrikkaa muistuttavia Bantustaneja. Mustat eteläafrikkalaiset torjuivat moiset ehdotukset ja suuri osa kansainvälistä yhteisöä tuki heitä, ja myös me tulemme ne torjumaan.

Neuvottelijoiden tavoitteena pitää olla toteutettavissa oleva Palestiinan valtio, joka perustuu vuoden 1949 aselevon linjoihin ja jonka pääkaupunki on Itä-Jerusalemissa. Palestiinalaisten itsensä on valvottava rajoja, ilmatilaa ja satamia. Gazan ja Länsirannan välillä on oltava yhteys. Lisäksi palestiinalaispakolaisten kysymykseen on löydyttävä oikeudenmukainen vastaus, joka sisältää ratkaisun yli 700 000 palestiinalaisen ahdinkoon. Heidät Israel karkotti 62 vuotta sitten eikä ole antanut palata.

Samat lait kaikille

Israelilla on edessään kohtalokas päätös: noudattaa kansainvälistä oikeutta ja saavuttaa oikeudenmukainen kahden valtion ratkaisu, tai torjua rauhan logiikka ja kohdata päättäväinen ja väkivallaton apartheidin vastainen liike, joka leviää Länsirannalta Gazan kautta Israelin sisälle. Kun nämä tosiasiat tulevat yleisemmin tietoon, uskon että amerikkalaiset kyseenalaistavat Israelin tukemisen järkevyyden – liittolaisensa, joka alistaa enemmistön sortavan lakinsa alle.

21. vuosisadalla ei enää voida sietää tilannetta, jossa juutalaisille ja palestiinalaisille on eri lait. Amerikkalaisia veronmaksajia on alkanut hämmentää, että Yhdysvallat rahoittaa Israelia ja demokratian irvikuvaa. Samaan aikaan kun me ajamme väkivallatonta Israelin laajentumispolitiikan vastustusta Länsirannalle ja Itä-Jerusalemiin, USA:n sotilasapu Israelille lisää alueen levottomuutta ja vaarantaa palestiinalaiset, jotka uskaltavat protestoida miehitystä, joka yrittää mitätöidä meidät vähempiarvoisiksi. Aika lailla kuten apartheid-ajan Etelä-Afrikassa ja Jim Crow -lakien Yhdysvalloissa, tuonkaltainen syrjintä kalvaa yhä lisääntyvässä määrin huolestuneita ihmisiä eri puolilla maailmaa. On ongelmallista, että viimeisimmät neuvottelut eivät ole kyenneet vastaamaan tuohon huoleen.

Mustafa Barghouthi

Tohtori Mustafa Barghouthi on Palestinian National Initiativen pääsihteeri ja Palestinian Legislative Councilin jäsen.

Artikkeli on ensimmäisen kerran julkaistu USA Today -lehden verkkojulkaisussa 7.5.2010.

Suomentanut Anu Harju