Rauhankasvatus on minulle sydämen asia. Kauniiden teorioiden tiellä ovat ainoastaan lapset.
Viime vuosi ekaluokan opettajana oli minulle aika epätoivoinen.
Harrastan innolla rauhankasvatusta vapaa-ajallani ja tyrkytän erilaisia ideoita ja opetusmateriaaleja kaikille tapaamilleni kasvattajille. Rauhankasvatuksen toteuttaminen tuntuu teoriatasolla kuitenkin helpommalta kuin käytännössä.
Omassa luokassani olen pitänyt viikoittain Askeleittain-tunnin (vuorovaikutustaitojen ja rauhanomaisten konfliktinsratkaisutaitojen harjoitusohjelma). Olemme viettäneet kansainvälistä rauhanpäivää, YK-viikkoa ja lapsen oikeuksien päivää sopivilla toiminnallisilla harjoituksilla höystettynä ja ties mitä.
Tärkeimpänä rauhankasvatuksen muotona ovat kuitenkin toimineet jokapäiväiset kasvatuskeskustelut. Toisten oikeasta ja yhdenvertaisesta kohtelusta puhutaan luokassa päivät pääksytysten. Omaan luokkaani rauha on kuitenkin laskeutunut vain pieninä hetkinä tänä lukuvuonna.
Haluan uskoa, että opettajien enemmistö ei ole lehtien otsikoihin nousseen Alppilan koulun opettajan kaltaisia omien oikeuksien vahtijoita, vaan lempeitä ihmisiä, jotka pyrkivät toimimaan oppilaiden parhaaksi ja ohjaavat heitä opetussuunnitelman arvopohjan edellyttämään suuntaan kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa ja kasvamaan vastuullisiksi yhteisön jäseniksi. Sellainen luulen itsekin hyvänä päivänä olevani.
Erkka Laitinen kirjoitti Rauhan Puolesta -lehden numerossa 2/2013 rauhankasvatuksen mikrotasosta, jossa korostetaan yksilön, tässä tapauksessa oppilaan, arkielämän ympäristön hyvinvointia. Rauhankasvatuksen tavoitteena voidaankin pitää Laitisen mukaan oman ja ympäristön kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtimista.
Ekaluokan opettajana tämä mikrotaso tuntuu todella kaikkein tärkeimmältä. Pientenkin oppilaiden kanssa saa helposti aikaan ihan järkevän makrotason keskustelun sodasta ja rauhasta. Heille on ihan selvää, että heikompia ei saa sortaa ja sota on paha juttu.
Ja vaikka minuutti sitten olisi hyvässä yhteisymmärryksessä puhuttu hyvyydestä ja kauneudesta, niin saattaa puhjeta karmea väkivaltainen selkkaus, jonka voi aiheuttaa aivan minimaalinen itseen kohdistuva ärsyke. Omista oikeuksista ollaan hyvin tietoisia, mutta toisten oikeudet eivät tunnu kovasti kiinnostavan.
Minusta on yhä vahvemmin alkanut tuntua siltä, että vaikka opettaja toimisi kuinka eettisesti ja jopa toteuttaisi rauhankasvatusta monin tavoin käytännössä, niin lapsen oikeudet jäävät toteutumatta. Ikävä sanoa, mutta suurin syy siihen ovat toiset lapset. En saa niitä ”olemaan ihmisiksi”.
Eteläsuomalaisen peruskoulun opettaja