Suomen puolustusvoimien komentajana toiminut Gustav Hägglund, 68, luennoi Jyväskylän yliopistolla viime joulukuussa aiheesta ”Israel ja arabit, mahdoton yhtälö?” Hägglund lähestyi aihetta rauhanturvaajan näkökulmasta ja jakoi kokemuksiaan ja näkemyksiään siitä, kuinka kestävä rauha voitaisiin rakentaa Lähi-itään. USA:n pelattua itsensä ulos olisi EU:lla historiallinen tilaisuus toimia rauhanrakentajana.

”Lähi-idän 60 vuotta kestäneessä konfliktissa on nimenomaan kysymys Israelin valtiosta, ei juutalaisten ja muslimien välisestä uskonsodasta”, Hägglund sanoo. ”Kysymys ei ole siitä, että arabit vihaisivat juutalaisia vaan sionisteja. Juutalaisuus ja islam ovat kristinuskoa suvaitsevampia muita uskontoja kohtaan.”
Irakin tilanne on kenraalin mukaan täysi katastrofi eikä kukaan tiedä, mitä siitä tulee. Syyria on eristetty. Media valmistelee yleisöään USA:n mahdolliseen hyökkäykseen Iranin ydinohjelmaa vastaan. Sisäiset levottomuudet Libanonissa, palestiinalaisalueilla, Sudanissa ja Somaliassa ovat syventäneet Lähi-idän konfliktia vaikeuttamalla arabien mahdollisuuksia toimia yhteisrintamassa. Kuinka tästä eteenpäin?
”On muistettava, että arabeille kunnia ja maa ovat paljon tärkeämpiä kuin mammona. Arabien mielestä Israelin valtio on perustettu heidän maalleen”, Hägglund toteaa.

Demokraattinen Israel kukoistaa USA:n tuella

Hägglund pitää vuonna 1948 perustettua Israelia sinänsä mahtavana luomuksena, jossa erämaa on muutettu viheriöiväksi puutarhaksi. Teollisuus kukoistaa, vienti vetää ja demokratia vallitsee. Oikeusvaltion normistoa noudatetaan niin pitkälle kuin se sodanomaisissa oloissa on mahdollista. Elintaso on Euroopan luokkaa ja asevoimat maailman huippua.
Arabimaissa demokratia ei ole saanut jalansijaa. Erään gallupin mukaan 85 prosenttia saudeista kannattaa Osama bin Ladenia. Hägglundin mukaan on ymmärrettävää, että maassa on pidettävä tiukkaa kuria, jotta järjestys säilyy ja demokratia pääsee kehittymään oikeaan suuntaan. Ilmeisesti ihmisoikeusrikkomukset Egyptissä, Marokossa ja muualla USA:n liittolaisten keskuudessa on nekin hyväksyttävä demokratian nimissä?
”Kaiken kaikkiaan Israel on kuin eurooppalainen lautta arabien meressä. Kuin uuteen maahan istutettu kasvi, joka ei ole kuitenkaan juurtunut osaksi kasvualustaansa. Israel pysyy pystyssä paljolti pistimien avulla eli hyvien asevoimiensa sekä USA:n tuella. Maa saa USA:lta 1,8 miljardia dollaria vuodessa pelkästään sotilasapua.”
Hägglund ei mainitse, että Israelin karu erämaa on muutettu viheriöiväksi puutarhaksi runsaan vedenkulutuksen avulla. Israel käyttää alueen niukkoja vesivaroja lähes kaksi kertaa enemmän kuin naapurimaat Syyria, Jordania, Libanon ja palestiinalaisalueet yhteensä. Kenraali myöntää kuitenkin veteen liittyvän problematiikan.
”Vesikysymys on Israelille äärimmäisen tärkeä. Vettä on saatava, muuten viheriät puutarhat muuttuvat erämaaksi. Vesi tulee suurimmaksi osaksi Hermon-vuorelta Golania pitkin ja laskee Tiberiakseen ja siitä eteenpäin. Rauhansopimukseen on saatava takeet siitä, että vedentulo jatkuu. Juuri tästä Hafez al-Assad ja Ehud Barak kinasivat, eli paljonko Tiberiaksen rantaa kuuluisi sopimukseen, ettei järvi pääsisi kuivumaan liikaa. Tiberiaksen pohjalla on korkea suolapitoisuus, ja jos järvi kuivuu liikaa ja veden pinta laskee liian matalalle, vesi ei ole enää makeaa. Järvessä on oltava tietty määrä makeaa vettä suojakerroksena. Tämä on kysymys on aivan keskeinen.”
Kenraali ei silti sisällytä veden oikeudenmukaista jakamista kestävän rauhansopimuksen aikaansaamiseen. Sen sijaan hän selvittää, että vuosikymmenten neuvotteluiden jäljiltä on olemassa selvä rauhanteon kaava israelilaisten ja palestiinalaisten välille. Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton veti monia neuvotteluita, joissa olivat mukana Jasser Arafat ja useita Israelin pääministereitä Yitzhak Rabinista Ehud Barakiin. Hägglund uskoo, että vuonna 2000 päästiin hyvin lähelle sopua, mutta Arafat ei uskaltanut lopulta solmia rauhansopimusta. Israelin jatkuvasti laajentuneista juutalaissiirtokunnista palestiinalaisalueella Hägglund ei mainitse mitään.
”Sopimuksessa esimerkiksi Jerusalemin jako oli joka kadunnurkkaa myöten valmis. Arafatin perääntyminen johti siihen, että Barak hävisi vaalit Ariel Sharonille. Neuvottelut ovat jatkuneet amerikkalaisten vuonna 2003 laatiman tiekartan pohjalta, johon EU, YK ja Venäjä liittyivät. Ne muodostivat niin kutsutun kvartetin, jonka piti edistää rauhaa. Pohja rauhalle on olemassa, mutta aika ei ole sille otollinen”, hän jatkaa.

Rauhaa pala palalta

Hägglund mainitsee kolme syytä pysähtyneisiin rauhanneuvotteluihin: ”Hamas voitti vaalit eikä tunnusta Israelia. Olmertin hallitus on heikoilla epäonnistuneen Libanonin sotaretken jälkeen. Bushin hallinto ei välitä välittää.”
Hägglundin mukaan EU:n virhe on yritys sitoa palestiinalaiskysymys, johon sillä ei ole mitään sananvaltaa, kokonaistilanteen ratkaisuun. Hänen mukaansa Israel ei välitä tippaakaan EU:n mielipiteestä.
”Mielestäni pitäisi äkkiä ruveta puuhaamaan rauhaa Israelin ja sen naapureiden Libanonin ja Syyrian välille. Tähän hyvä malli on Egyptin ja Israelin välinen rauhansopimus vuodelta 1979. Se johti myös siihen, että Jordania solmi 1990-luvulla rauhansopimuksen Israelin kanssa. Kokonaisuuden ratkaisemisen sijaan mentäisiin pala palalta eteenpäin ja yritettäisiin saada Libanon ja Syyria mukaan kestävän rauhan tielle.”
”Tämä ei tietenkään ole helppoa. Libanonissa varsinainen sodankävijä oli Hizbollah ja se pitää hyväksyä osapuoleksi. Hizbollahin täytyy kuitenkin tunnustaa Israelin valtio. Järjestö on aikaisemmin sanonut, että he vain vapauttavat maataan. Tuo Sheban alue on mitätön kaistale, 14 kilometriä pitkä ja 2,5 kilometriä leveä.
Sheban alue annettiin aikoinaan Syyrialle Britannian ja Ranskan salaisessa Sykes–Picot-sopimuksessa, jossa turkkilaisilta ottomaaneilta vallattuja alueita jaettiin Lähi-idässä mandaatteihin. Nykyinen tilanne Lähi-idässä ja Irakin pirstominen erilaisiin etnisiin ja uskonnollisiin palasiin muistuttaa ensimmäisen maailmansodan jälkeistä aikaa, jolloin Lähi-idän nykyiset keinotekoiset rajat vedettiin viivoittimella. Öljy-yhtiöt olivat mukana painostamassa valtioiden päämiehiä ja vastustamassa yhtenäisen Arabian luomista. Pirstaleisen Lähi-idän kanssa oli helpompi neuvotella öljynhankintaluvista. Israel valtasi Sheban vuonna 1967 kuuden päivän sodan yhteydessä.
”Libanonilaisten mielestä Sheba on osa Libanonia. Israel on sikäli oikeassa, että alue on juridisesti osa Syyriaa, mutta faktisesti Syyria on valmis luovuttamaan sen Libanonille, mikäli Israel sieltä vetäytyy. Tästä on tehty kauhean suuri asia. Muuta ei tarvittaisi kuin että tunnustetaan toiset. Tehdään rauha ja sitoudutaan olemaan hyökkäämättä toistensa kimppuun ja luovutetaan tämä pätkä pois. Tosin täältä on helppo sanoa mitä tehdä”, Hägglund myöntää.
Tilannetta vaikeuttaa Hägglundin mukaan Libanonin sisäinen tilanne. Libanonia hallitseva Fouad Signoran hallitus pysyy pystyssä lähinnä USA:n tukemana. Hizbollah on vaatinut sitä eroamaan. Mutta saadaanko hallitusta muodostettua ilman Hizbollahia, jonka USA on luokitellut terroristijärjestöksi?
”Hizbollahin täytyy olla neuvotteluissa mukana. Se on shiiojen johtojärjestö ja shiioja on 40 prosenttia Libanonin väestöstä. Heitä ei voida työntää syrjään”, kenraali toteaa.
Hägglund ei allekirjoita salaliittoteoriaa, jonka mukaan Hizbollah olisi Iranin etäispääte tai Syyrian työkalu. Hän pitää Irania loogisena kumppanina Hizbollahille etenkin kun vaihtoehdot ovat vähissä.

Rauha Syyrian kanssa oli jo lähellä

Hägglundin mukaan rauhansopimus oli todella lähellä Syyrian ja Israelin välillä 90-luvulla. Bill Clinton kertoo muistelmissaan, kuinka Rabin valtuutti hänet esittämään Syyrialle rauhansopimusta siltä pohjalta, että Israel luovuttaa kaikki valtaamansa alueet takaisin Syyrialle lukuun ottamatta pientä puolen kilometrin rantaviivaa Tiberiaksen ympärillä.
”Tämän voin itsekin vahvistaa juteltuani Israelin pääministerin Yitzhak Rabinin kanssa ollessani puolustusvoimien komentajana tarkastamassa suomalaisia rauhanturvajoukkoja. Hän kertoi kahdenkeskisessä keskustelussa, että oli valmis luovuttamaan Golanin Syyrialle, sillä israelilaiset eivät sitä tarvinneet. Pääasia oli, että saataisiin aikaan sopimus, joka estäisi Syyrian tykkien ja muun aseistuksen sijoittamisen niin, että Syyria voisi ampua Tiberiakselle.”
Syyriassa oli tuolloin presidenttinä 1970-luvun alusta asti hallinnut Hafez al-Assad, joka sairastui ennen sopimuksen ratifiointia. Hägglundin mukaan Assad pelkäsi, ettei hänen poikansa Bachar onnistu perimään valtaa kun hän kuolee, ja perui viime hetkellä pitkälle neuvotellun rauhansopimuksen.
Hägglund kuvailee Bachar al-Assadin nykyistä tilannetta heikoksi. Syyria joutui vetämään joukkonsa pois protektoraattinaan pitämästä Libanonista. Lisäksi Rafik Haririn murhaoikeudenkäynti, jossa Syyria on pääepäilty, on ajanut Syyrian entistä tukalampaan kansainvä-
liseen ahdinkoon. Bachar saisi silti ison sulan hattuunsa, jos saisi neuvoteltua Israe-lin kanssa sopimuksen, joka palauttaisi kaikki nämä valloitetut maat Syyrialle takaisin. Hägglund on optimistinen tämän option suhteen. Tosin Israelin hallitus on liian heikko etenemään tällä tiellä.

EU:n oltava aloitteellinen

Etelä-Libanonissa on nyt suurehko rauhanturvajoukko, jonka ytimen muodostaa EU. Se antaa jo sinänsä EU:lle syyn ryhtyä välittäjäksi Israelin ja Libanonin välisessä konfliktissa. Rauhanturvajoukon mandaatti kestää yhden vuoden. Monet osanottajamaat, Suomi mukaan luettuna, ovat sitoutuneet vain täksi ajaksi. Unifil on ollut Libanonissa koko ajan, mutta joukkoja oli vain 2 000. Nyt Unifil-joukkojen määrää on nostettu 15 000:een, ja niiden keskeisen osan muodostavat EU:sta tulevat joukot. Ellei rauhaa nyt saada aikaiseksi, on alueella ennen pitkää taas sota.
”Tapasin Libanonista palanneen kapteenin, joka oli ollut Khiamissa jossa suomalainen rauhantarkkailija kuoli. Yleinen käsitys siellä on, että seuraava sota alkaa jo ensi kesänä ellei mitään saada aikaan siihen mennessä.” Hägglundin mielestä tärkeä hetki olisi nyt, kun EU:lla kerrankin on vaikutusvaltaa asiaan suuren jälleenrakennuksen kontribuuttorina ja rauhanturvajoukon ytimenä.
Yhtälö ”Israel ja arabit” ei siis ole mahdoton, mutta ratkaisuyritykseen tulisi lähteä helpoimmasta päästä eikä yrittää ”sitoa kaikkea yhteen pakettiin”. Hän pitää luontevana jatkaa vuonna 1979 aloitettua Israelin ja sen naapurivaltioiden välistä rauhanrakennusta.
EU:lta Hägglund odottaa nyt aloitteellisuutta. Unionin pitäisi solmia suhteet eri osapuoliin. EU:lla on historiallinen mahdollisuus vaikuttaa, kun USA on pelattu ulos. EU ei myöskään ole sidottu Irakin kiihtyvään sotaan. Rauhanturvaoperaatioon Libanoniin hyväksyttiin EU, ei puolueelliseksi katsottuja amerikkalaisia.
EU voisi auttaa kouluttamaan Libanonin armeijaa. Libanonin armeijan vahvuus on noin 70 000 henkeä. Tilannetta auttaisi 10 000 sotilaan varustaminen modernisti. Hizbollah on myöntänyt laskevansa aseensa, jos Libanonin armeija pystyisi puolustamaan maata. Toisaalta Libanonin hallituksen pitäisi edustaa libanonilaisia eikä ajaa Yhdysvaltojen ja Israelin tavoitteita.

Naton merkitys vähentynyt

Nato-aiheeseen kyllästynyt Hägglund kuvaa suhtautumistaan Natoon haaleaksi. Optio pitää olla, mutta hän ei näe Suomen juurikaan hyötyvän liittymisestä. ”Naton merkitys Suomen turvallisuuspolitiikalle on vähentynyt vuosi vuodelta. EU-jäsenyys tuo poliittisen varmuuden, ettei Suomi jää yksin. Toiseksi Naton mielenkiinto ei ole enää aluepuolustuksessa, vaan kohdistuu ulkopuolisiin operaatioihin. USA on johtovaltiona kiinnostunut avun saamisesta näihin operaatioihin. Kolmanneksi olemme standardisoineet omat puolustusvoimamme Naton kanssa niin että yhteistoiminta sujuu, vaikka emme olisikaan jäseniä.”
USA miehittää Afganistania viidettä vuotta. Joidenkin mielestä USA:n toiminta – vankien kidutukset ja kuljetukset ulkomaille, kylien pommitukset ja siviilien kärsimykset – alkaa muistuttaa Neuvostoliiton Afganistanin-miehitystä 80-luvulla. Mikä on suomalaisten rauhanturvaajien rooli Afganistanissa? Hägglund myöntää, että USA:n johtaman liittouman hyökkäyssota talebaneja vastaan maan eteläosissa on riski rauhanturvaajille.
”Ongelma on, että Afganistanissa on yhdistetty kaksi eri operaatiota. Ensin oli USA:n johtama allianssi etelässä ja idässä tehtävänään eliminoida Taleban syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Toinen on Naton operaatio maan pohjoisosassa Kabulissa, josta se on hiukan laajentunut. Afganistanin paikallisen väestön on vaikea erottaa, ketkä hyökkäävät ja ketkä rakentavat rauhaa. Somaliassa rauhanturvajoukoista tuli sodan osapuoli. Afganistanissa on nyt sama vaara.”
Toistaiseksi talvi on rauhoittanut vuorilta hyökkäävät talebanit. Yhtä varmasti kuin lumi sulaa, myös talebanit valmistautuvat uuteen hyökkäykseen. USA onkin varoittanut eurooppalaisia liittolaisiaan talebanien vastarinnan aktivoitumisesta ensi keväänä.

Teksti ja kuva Karim Maiche