Rauha, ehkä realistinen utopia

“Rauhanasia on kautta historian ollut syytetyn penkillä, surkeana vastaajana vakiintuneen mielipiteen tuomioistuimen edessä, kaikkialla väärinymmärrettynä ja mustamaalattuna.” Näin kiteyttää yhdysvaltalainen rauhantutkija ja -aktivisti David Cortright “ikuisen rauhan” (Immanuel Kant) utopian aseman länsimaisessa sodan kulttuurin maailmassa.

Cortrightin Rauha – ajatusten ja liikkeiden historia -teos on rauhanasian puolustuspuhe “oikeussalissa”. Puheenvuorosta muodostuu tietorikas rauhanliikkeiden ja -aatteiden historian esittely.

Teoksen alkuosa käsittelee rauhanliikkeen historiaa 1800-luvulta nykyaikaan. Cortrightin analyysin punaisena lankana on näkemys, että toimintaa rauhan turvaamiseksi ei voida tarkastella vain ja ainostaan jatkuvien tappioiden näkökulmasta. Rauhanliikkeen historiallinen merkitys on hänen mukaansa ennen kaikkea siinä, että käytännössä kaikki olemassa olevat tavat ehkäistä ja rajoittaa sotia ovat lähtöisin rauhanliikkeen piiristä. Teoksen loppuosan keskiössä on rauhan ajatuksen pitkä ja moniainen historia.

Rauhanliike – yhden asian liike?

Pysyvä rauha on ollut kautta aikojen ihmiskunnan haave. Tätä heijastaa uskonnoille yhteinen “eettinen kehityskaari” (Scott Appleby), joka edellyttää pyrkimystä myötätuntoon ja anteeksiantoon sekä välttämään ihmiselämän tuhoamista. Rauhankasvatuksen perusvaatimus esitetettiin jo Raamatussa: “Niin he takovat miekkansa vantaiksi ja keihäänsä vesureiksi … eivätkä he enää opettele sotimaan” (Jesaja 2:4). Cortright käsittelee teoksessaan ansiokkaasti uskonnon tarjoamia arvokkaita voimavaroja rauhan rakentamiseen.

Cortrightin teos kuvaa monipuolisesti modernin rauhanliikkeen syntyä, joka sijoittuu Euroopan rauhan vuosisatana nimetyn 1800-luvun alkuun. Britanniassa ja Yhdysvalloissa syntyivät ensimmäiset rauhankasvatuksen ja rauhan edistämisen puolesta toimivat järjestöt. Niiden perustajat olivat keskiluokkaan kuuluvia vaikutusvaltaisia liberaaleja sekä pasifististen uskonlahkojen edustajia. Edellisille oli yhteistä erityisesti usko vapaakaupan merkitykseen rauhan rakentajana. Jälkimmäisille rauhan tilan säilymisen perustana oli kristinusko.

1800-luvun keskeiset kiistat rauhanaktivistien kesken tiivistyivät Cortrightin mukaan kahteen kysymykseen: vastustetaanko sotaa ehdottomasti vai ehdollisesti ja yhdistetäänkö rauha muihin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin. Jälkimmäisen osalta konservatiivien näkemyksen tiivisti vuonna 1819 London Peace Society toteamalla, että kysymys rauhasta on uskonnollinen, ei poliittinen.

Tuolloinkaan rauhanliike ei voinut olla vain yhden asian epäpoliittinen liike. Se otti kantaa ajan polttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin: naisten oikeuksiin, orjuuden vastaiseen taisteluun ja siirtomaaimperialismiin. Orjuuden vastaisen liikkeen ensimmäisestä kansainvälisestä kokouksesta vuonna 1840 tuli malli rauhanliikkeelle ja lähtölaukaus naisasialiikkeen kehitykselle Yhdysvalloissa. Tuolloin naisia ei hyväksytty jäseniksi orjuuden vastaisiin liikkeisiin eikä rauhanliikkeen jäsenyyteen. Jane Addams, yksi merkittävimmistä 1800-luvun lopun rauhanaktivisteista, tuomitsi militarismin köyhiltä varastamiseksi ja näki naisten poliittisen voimaannuttamisen vähentävän sotia.

Cortrightin teoksen angloamerikkalainen näkökulma tulee näkyviin siinä, että työväenluokan ja työväenliikkeen rooli ja merkitys sodanvastaisen liikkeen historiassa 1800-luvun lopulla jää yksittäisten hajahuomioiden varaan.

Tätä puutetta hän korjaa käsitellessään rauhanaatteen kysymyksiä. Cortright nostaa sosialistisen pasifismikritiikin ansioksi sen, että se osoitti rauhan saavuttamisen mahdottomuuden “pelkästään moraalisten vetoomusten ja rationaalisen argumentoinnin avulla”. Toiminta rauhan puolesta edellytti ja edellyttää hallitsevien luokkien aineellisten ja poliittisten etujen uhmaamista.

Rauhanliike, siirtomaa-imperialismi ja Kansainliitto

1900-luku oli sotien ja terrorin “äärimmäisyyksien aika” (Eric Hobsbawn), jonka toistamiseen ihmiskunnalla ei ole enää ekologisen kriisin ja ydinaseaikakaudella varaa.

Länsimaisen 1800-luvun ja 1900-luvun alun rauhanliikkeen yksi keskeinen kysymys oli suhde siirtomaaimperialismiin, jonka ydin oli alkuperäisväestön kansanmurha. Ranskalainen siirtomaajoukkojen komentaja Algeriassa tiivisti 1840-luvulla sodan arabeja vastaan seuraavasti: “Kaikki yli 15-vuotiaat miehet tapetaan, kaikki naiset ja lapset lastataan laivoihin ja viedään pois; sanalla sanoen, kaikki ne tuhotaan, jotka eivät ryömi koiran tavoin.”

Afrikassa ja Aasiassa tapettiin nykyisten arvioiden mukaan siirtomaaimperialismin aikakautena yhteensä 50–60 miljoonaa ihmistä.

Rauhanliikkeen sisällä vallitsi Cortrightin mukaan kaksi ajatussuuntaa. Sen konservatiivinen siipi tuki siirtomaaimperialismia, koska läntisten tai demokraattisten arvojen leviäminen vaikuttaisi sivistävästi “takapajuisiin” kansoihin. Samalla argumentilla työväenliikkeen sisällä Eduard Bernsteinin kannattama enemmistö puolsi “sosialistista siirtomaapolitiikkaa”. Cortrightin nimittämät edistysmieliset kannattivat “siirtomaakansojen yhtäläistä osallistumista ja tasa-arvoa sekä humanitaarisuuden ja itsemääräämisen periaatteita”. He vastustivat imperialismia ja torjuivat suurvaltojen oikeuden puuttua sotilaallisesti toisten maiden asioihin.

Uuden mielenkiintoisen näkökulman Cortright avaa siirtomaakysymyksen merkityksestä Kansainliiton romahdukseen 1930-luvulla ja tiestä toiseen maailmansotaan sekä rauhanliikkeen toiminnasta ennen sitä. Hän tulee samalla osoittaneeksi Eurooppa- ja kansallisvaltiokeskeisen historiankirjoituksen yksisilmäisyyden.

Eurooppalaisten läntisten suurvaltojen tekopyhyys oli Cortrightin mukaan keskeinen tekijä, joka murensi Versailles’n ja sodanjälkeisen rauhankonferenssin legitimiteettiä. Eurooppalaiset siirtomaavallat eivät olleet valmiita myöntämään hallitsemilleen Aasian ja Afrikan maille itsemääräämisoikeutta. Monet rauhanaktivistit suhtautuivat tämän vuoksi skeptisesti kollektiivisen turvallisuuden ideaan ja epäilivät siirtomaavaltojen hallitseman Kansainliiton kykyä toimia päättäväisesti hyökkäystä vastaan.

Rauhanliikkeen skeptisyys osoittautui realistiseksi fasistisen Italian hyökätessä vuonna 1935 Etiopiaan. Rauhanryhmät tuomitsivat hyökkäyksen ja vaativat Kansainliittoa asettamaan pakotteita. Britannia ja Ranska kieltäytyivät toimimasta Mussolinin hyökkäyksen pysäyttämiseksi ja hyväksyivät aluevaltaukset. Taustalla oli Britannian ulkoministerin Samuel Hoaren ja hänen ranskalaisen kollegansa Pierre Lavalin salainen sopimus. Siinä fasistisen Italian hallintaan annettiin kaksi kolmasosaa Etiopian alueesta. Tanskalainen antimilitaristi Ellen Horup totesikin: “Yhdelläkään suurvalloista ei ole pienintäkään aikomusta kaataa Mussolinia. Päinvastoin, ne kaikki pitävät fasismia parempana kuin sosialismia… Kansainliiton toiminta oli hämäystä.” Cortrightin mukaan tämä “sysäsi Kansainliiton kuolleeseen tilaan”.

Rauhanliikkeen raskaimpaan syntitaakkaan on usein liitetty sen osallisuus myöntyväisyyspolitiikkaan Hitlerin Saksan suhteen ja näkemys, että pasifismin lopputuloksena syntyi Münchenin sopimus vuonna 1938. Mutta tämän politiikan syynä oli erityisesti Britannian ja Ranskan moraalinen ja aineellinen voimattomuus fasistisen valtapolitiikan edessä. Ne olivat kiinnostuneempia siirtomaavaltansa säilyttämistä kuin fasismin pysäyttämistä. Britannian ja Ranskan asevoimista merkittävä osa oli kiinni merentakaisissa siirtomaissa. Eurooppaan jäi vähemmän joukkoja vastamaan Hitlerin alueloukkauksiin. Cortrightin johtopäätös on, että päätökset fasistien myötäilystä tekivät hallitusten johtajat, eivät rauhanaktivistit.

Ihmisluonto ja pysyvä rauha?

Ydinaseet, ekologinen kriisi ja sodan ympäristövaikutukset ovat luoneet ihmiskunnalle uuden tilanteen. Asevarainen turvallisuuspolitiikka on tullut tiensä päähän.

Onko ihmiskunnalla viisautta ja kykyä “ikuiseen rauhaan”? P. Mustapää esitti vuonna 1930 nykyisinkin arkitietoisuudessa lujasti istuvan vastauksen: “Raamattu todistaa, että ihminen on luonnostansa paha. Ja Darwinin kehitysoppi on … kyennyt osoittamaan … (että) elämän taistelun primitiivinen vietti on säilynyt meissä. Alkueläimet taistelevat; kirjoittamaton, väkevä, kamala luonnonlaki vaikuttaa … 20. vuosisadan ihmisissä.”

Turun akatemian professori Einar W. Juvelius esitti 1930-luvulla kysymyksen: “Paraneeko todenteolla ihmiskunta siitä, että se kokonaan jättää pois tottumuksistaan sodan, se on kysymys, johon ei kukaan vielä tällä hetkellä voine antaa tyydyttävää eikä täydellistä vastausta.”

Tähän antoi eräänlaisen vastauksen saksalainen kirjailija Kurt Tucholsky: “Koskaan ei ole oltu vakavasti sotaa vastaan. Koulua ja kirkkoa, elokuvateattereita ja lehtiä ei ole suljettu sotapropagandalta. Emme siis tiedä, millaiselta se sukupolvi näyttäisi, joka olisi kasvanut terveen ja taistelevan, mutta sodanvastaisen pasifismin ilmapiirissä. Sitä emme tiedä.”

Pysyvän rauhan mahdollisuuden Cortright perustaa nykyantropologian tutkimukseen. Maapallolla on löydetty yli 60 yhteiskuntaa, jotka eivät käy sotaa. Mikään näistä yhteisöistä ei osallistu järjestäytyneeseen sodankäyntiin ulkopuolisten sosiaalisten ryhmien kanssa. Tämän lisäksi on todisteita yli 80 yhteiskunnasta, jotka ovat täysin rauhanomaisia sisäisissä suhteissaan. Johtopäätöksenä on se, että biologisesti periytyvästä alttiudesta sodankäyntiin ei ole tieteellistä näyttöä. Ihmisten rauhanomainen tai väkivaltainen käyttäyminen riippuu ennen kaikkea heihin vaikuttavista kulttuureista ja sosiaalisista oloista. Cortrightin päätelmä on: Ihmiset ovat vapaat valitsemaan rauhan sodankäynnin sijasta.

Tärkeitä virikkeitä rauhanliikkeen toiminnalle

Rauhanliikkeen toiminnan kannalta erityisen tärkeitä ovat Cortrightin esittämät pohdinnat rauhan puolesta käytävän kamppailun nivoutumisesta sosiaalis-taloudellisen tasa-arvon, demokratian ja ihmisoikeuksien kysymyksiin. Tärkeitä ovat myös analyysit Gandhin ja Martin Luther Kingin väkivallattomuuden ja poliittisen pakottamisen toiminnan merkityksestä rauhanliikkeen toiminnalle.

Valitettavan vähälle huomiolle teoksessa jää ympäristökriisin, rajallisten resurssien ja rauhantilan säilymisen riippuvaisuussuhde.

Sotakirjallisuus täyttää kirjahyllyt, mutta rauhankysymyksen käsittely on muutamien teosten varassa. Sellaisia ovat muun muassa J. Suolahden ym. toimittama Rauhanajatus historiassa -teos (1970), I. Kellaksen Rauhaa-opus (1984) ja Unescon antologia Rauhaa maan päällä (1984) sekä J. Väänäsen toimittama Pasifistinen vakaumus (1985, uusintapainos 2009), V. Harlen toimittama Rauha, aate, historia. Kirjoituksia rauhanaatteesta historiassa (1988), H. Kekkosen Rauhankirja (1990) ja K. Kalemaan toimittama Asettomuuden voima. Runoja sodasta ja rauhasta (Like 2007). Tässä mielessä Cortrightin teos on merkittävä ja tervetullut lisä rauhanliikkeen ja -ajatusten historiaan.

Jouko Jokisalo

David Cortright: Rauha – ajatusten ja liikkeiden historia. Gaudeamus 2011.