Auschwitzin tuhkasta Euroopan politiikkaan taivaalle on noussut uusi pahaenteinen feeniks. Oikeistopopulismi ja rasistinen vihapuhe ovat kasvaneet rauhassa 2000-luvulla ”terrorisminvastaisen” sodan ja finanssikriisin varjossa.

Norjalaisen Anders Brei-vikin suorittama massamurha heinäkuussa 2011 nosti kasvavan oikeistopopulismin ja räjähdysmäisesti lisääntyneen vihapuheen laajempaan tietoisuuteen.

Breivik ei ole mielenvikainen pommeineen ja automaattiaseineen. Hän on nyky-yhteiskunnan tuote. Nykyisestä poliittisesta kehityksestä kertovat omaa kieltään oikeistopopulististen puolueiden kannatusluvut: Sveitsin kansanpuolue (SVP) 29 prosenttia; Itävallan vapauspuolue (FPÖ) ja Itävallan tulevaisuuden liitto (BZÖ) yhteensä 28,2 prosenttia; Norjan edistyspuolue (Fremskrittspartiet), 22,9 prosenttia; Unkarin Jobbik 16,7 prosenttia; Hollannin vapauspuolue (PVV) 15,5 prosenttia ja Tanskan kansanpuolue (Danske Folkeparti) 13,8 prosenttia.

Suomen poliittinen kenttä ”normalisoitui” eurooppalaiselle tasolle perussuomalaisten ottaessa eduskuntavaaleissa Suomen historian suurimman vaalivoiton. Puolueen kannatus nousi 19 prosenttiin.

Mistä on kysymys? Mitkä ovat kehityksen taustalla olevat syyt? Onko oikeistopopulismin nousu vaaraksi eurooppalaiselle demokratialle vai ohimenevä ilmiö?

Oikeistoradikalismi ja yhteiskunnallinen kehitys

Hitlerin Saksan tappion myötä fasismin ”aikakausi” julistettiin päättyneeksi. Rasismille ja fasismille ei suotu poliittisella areenalla liikkumatilaa Euroopassa. Yhdysvalloissa rasismiin perustuva rotuerottelu oli voimassa 1960-luvun alkuun.

Saksalainen sosiologi Erwin Scheuch kuvasi vuonna 1967 Länsi-Euroopassa esiintyvää oikeistoradikalismia modernin yhteiskunnan normaalina ”patologiana” ja marginaalisena ilmiönä. Englantilainen historioitsija Erich Hobsbawmn kirjoitti Äärimmäisyyksien aika 1914–1991-teoksessa optimisesti fasismista jokeen heitettynä multakokkereena, joka katosi politiikan näyttämöltä ikiajoiksi.

Antifasistinen ja -rasistinen konsensus mureni läntisessä Euroopassa 1970-luvun lopulla. Oikeistoradikalismin ja rasismin läpimurron taustalla olivat joukkotyöttömyys, kasvava syrjäytyminen ja vähittäinen sosiaalisten turvaverkkojen purkautuminen.

1990-luvulla oikeistoradikaalisten puolueiden kannatuksen kasvu oli yhteydessä sosialismin romahdukseen, eriarvoisuuden jyrkkään kasvuun, yhteiskuntien monikulttuuristumiseen sekä uusliberalistiseen talouspolitiikkaan ja kapitalismin globalisaatiokehitykseen.

Nämä ilmiöt tuottivat myös yhteiskunnallisten arvojen voimakkaan koventumisen ja rasismin voimistumisen. Tämä oli otollista maaperää äärioikeistolaisten puolueiden poliittisen vaikutusvallan vakiintumiselle ja uusfasististen liikkeiden aktivoitumiselle.

Savupiipputeollisuuden kaatuminen, automaatio ja tuotannon siirtyminen Euroopan ulkopuolelle sekä työsuhteiden prekarisoituminen johtivat äärimmäiseen epävarmuuteen työmarkkinoilla. Työväestön ”menettäjät” eivät enää orientoituneet vanhan työväenliikkeen kollektiivista vastustajaa vastaan.

Työ ja pääoman ristiriita on muuntunut kansallisen työläisen ja maahanmuuttajan väliseksi, ja sosiaaliset ongelmat ovat saaneet kulttuurien välisen vastakkaisuuden. Työväestöstä on tullut oikeistoradikaalisten puolueiden pääasiallinen vaikuttamisen kohde.

Oikeistoradikalismin vaikutus kasvoi lisäksi yhteiskunnan hyvinvoivien keskuudessa. Kilpailuyhteiskunnan raaistuminen tuottaa hyvinvointisovinismia, johon yhdistyy vaatimus maahanmuuttajien ja ”vähempiarvoisten” rajaamisesta yhteiskunnan ulkopuolelle ”luusereina”.

Suoritus- ja hyötyajattelu tuottaa hyväosaisten piirissä halveksuntaa kaikkia niitä kohtaan, jotka eivät täytä asetettuja tulosvastuuvaatimuksia. Ajan fasistinen mentaliteetti tiivistyy kysymykseen: ovatko he hyödyllisiä vai yhteiskunnan painolasti?

Oikeistoradikalismin ideologinen uudistuminen

Merkittävä taustatekijä oikeistopopulismin nousulle on äärioikealla tapahtunut ideologinen uudistuminen. Se on merkinnyt luopumista biologisesta rasismista ja siirtymistä kulttuurirasismiin. Uusoikeiston pääideologin Alain de Benoistin mukaan on mahdotonta löytää ”rotujen välillä mitään absoluuttisia eroja”.

Biologisesta rotu-käsitteestä oli tullut Auschwitzin jälkeen liian suuri poliittinen painolasti.

Rotu-käsitteen tilalle astui kulttuuri. Jokaisella kansalla on omat ominaisuutensa, kykynsä ja kulttuurinsa, jotka ovat tulosta erilaisesta elinympäristöstä ja ”heimohistoriasta”.

Uusoikeiston konseption mukaan jokainen kansa on syntynyt ja kehittynyt sosiaalidarwinistisessa olemassaolotaistelussa, jossa on ollut välttämätöntä määrittää rajat ulospäin ja kehittää sisäistä solidaarisuutta oman alueensa puolustamiseksi.

Kansojen eloonjäämisen edellytykseksi on kohotettu oman kulttuurisen identiteetin varjeleminen ja rasistinen ulkomaalaisvastaisuus. Monikulttuurisuudesta on tullut tässä ajattelussa yhtä suurena vaara kuin biologisessa rasismissa rotujen sekoittumisesta.

Olennainen ero vanhaan rasismiin on siinä, että enää ei puhuta rotujen hierarkkisesta järjestyksestä. Kaikki kulttuurit ovat muodollisesti tasa-arvoisia ja erilaisia omine erityisine luonteenpiirteineen.

Toinen olennainen muutos on kulttuurisen hegemonian strategia. Tavoitteena on luoda järjestelmänvastainen oppositio, joka sijoittuu ideologisesti konservatismin ja uusfasismin välimaastoon. Se edellytti poispääsyä Auschwitzin ”varjosta”.

Oikeistopopulismi ja sen ideologia

Oikeistopopulismin synnylle tekivät tilaa uusliberalistinen politiikka, globalisaation synnyttämät ongelmat ja oikeistoradikalismin ideologinen uudistuminen. Saksalaisen uusoikeiston johtava julkaisu Junge Freiheit julisti kesällä 1997 oikeistopopulismin potentiaalisista tulevaisuuden mahdollisuuksista seuraavasti: ”Oikeistopopulistiset liikkeet Euroopassa syntyvät kaikkialla siellä, missä ongelmat ovat ratkaisematta: työttömyys, siirtolaisten aiheuttamat kansalliset konfliktit, valtion kyvyttömyys tehtävien hoidossa…”

Oikeistopopulismi syntyi oikeistoradikalismin nousun vanavedessä omista lähtökohdista 1970-luvun loppupuolella. Sen synty ei ole yhteydessä historialliseen fasismiin kuten uusfasististen tai oikeistoradikaalisten puolueiden kehitys on ollut.

Median tietynlainen hyödyntäminen, tietty kommunikaatiotyyli tai kansanomaisuus retoriikassa eivät muodosta oikeistopopulismin ydintä. Ne ovat populistisen politiikan käytäntöjä.

Oikeistopopulistisen ideologian yksi peruskivi on oletus yhtenäisestä ”kansasta”, jonka keskuudessa ei normaalitilassa ole ristiriitoja.

Toisena keskeisenä lähtökohtana on kansan ja ”korruptoituneen” eliitin välinen sovittamaton ristiriita. Oikeistopopulistinen politiikka hyödyntää poliittisen eliitin ja kansan välistä vieraantumista.

Kolmantena ideologisena lähtökohtana on nationalistinen populismi, joka ydin on vastakkainasettelussa kansan ja ”ulkopuolella” olevien välillä. Yksi keskeinen tämän ilmenemismuoto on ”maassa maan tavalla”-vaatimus. Nationalistinen populismi sisältää tendenssin, että kulloisestakin poliittisesta vastustajasta tehdään sovittamattomasti vihollinen, joka on yhtenäisen ”kansan” etujen nimessä joko neutralisoitava tai jopa tuhottava.

Muslimivastaisuudesta oikeistopopulismin yhteinen nimittäjä

”Varsinainen uutuus liittyy aikakauden ajatusmaailmaan, perinteisen kommunistivihollisen katoamiseen, mikä on korvattu islamistivihollisella, tai yksinkertaisesti muslimeilla.” Näin tiivistää Bolognan yliopiston professori Piero Ignanzi oikeistopopulismin nykyisen viholliskuvan.

Yhdysvaltalainen politologian professori Samuel P. Huntington nosti kansainvälisen politiikan keskeiseksi ajatukseksi kulttuurien yhteentörmäyksen. Hänen mukaansa keskeinen konfliktilinja kulkee lännen ja islamilais-kiinalaisen kulttuuriblokin välillä.

Näkemys muuttui ”lihaksi” 2000-luvun alkupuolella. Sen merkkipylväitä olivat terrori-isku 11.9 2001, terrorisminvastainen sota, terrori-iskut Madridissa 2004 ja Lontoossa 2005, Libanonin (2006) ja Gazan sota (2009).

Näkemyksen sivilisaatioiden sodasta, jossa panoksena on lännen ja sen elämäntavan kohtalo, ovat oikeistopopulistiset puolueet siirtäneet osaksi sisäpolitiikan hahmotelmaa. Muslimitaustaiset maahanmuuttajat julistetaan läntisen yhteiskunnan kuoleman uhaksi. Taustalla on salaliittolaisteoria siitä, miten muslimeilla on maailman valloittamiseen tähtäävä salakavala suunnitelma.

Eurooppa on tekemässä ”kollektiivista itsemurhaa” ja suistumassa ”arabialaiseksi siirtomaaksi”, varoittaa saksalainen oikeistopopulisti Udo Ulfkotte.

Jussi Halla-aho on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa taistelun rintamalinja kulkee ”islamin ja ihmiskunnan välillä” ja tulevaisuudessa on tehtävä selvä valinta: ”Länsimaisen sivilisaation osaksi ei ole tullut tehdä valintaa sodan ja rauhan välillä. Sen on valittava sodan ja tuhoutumisen välillä.” Hollannin vapauspuolueen puheenjohtaja Geert Wilders nostaa tunnuksen Euroopan etnisestä puhdistuksesta vastauksena uhalle: ”Euroopasta pitää karkottaa … miljoonia, jopa kymmeniä miljoonia muslimeja.” Saksan laajin maahanmuuttokriittinen Politically Incorret -nettifoorumi julistaa: ”Olemme sodassa, siis tarttukaamme aseisiin!”

Saksan johtavan antisemitismitutkijan Wolfgang Benzin mukaan teesi ”Euroopan islamisoitumisen” vaarasta on osittain rinnastettavissa 1900-luvun alun väitteisiin maailmanherruuteen tähtäävien ”juutalaisten kansainvälisestä salaliitosta”. Muslimivastaisuudesta on tullut oikeistopopulistisen kulttuurirasismin keskeinen ilmentymä, joka mahdollistaa autoritaarisuutta, johtajavaltaisuutta, nationalismia ja rasistista ulkomaalaisvastaisuutta lietsovan liikkeen esiintymisen ihmisoikeuksien, naisten ja homojen oikeuksien puolustajina niitä uhkaavaa islamia vastaan.

Väliaikainen vai pysyvä ilmiö

”Populismista nopeasti voimansa saaneissa kansanliikkeissä on jotain samaa kuin vallankumouksissa. Vallankumous on aina syönyt johtajansa, ja persujen suuressa vaalivoitossa on vallankumouksen tunnelmaa”, kirjoittaa Satakunnan Kansa pääkirjoituksessaan ”Hajoaminen uhkaa perussuomalaisia” (16.9.2011) Halla-ahon sotilasjuntta-vaatimuksen jälkeen. ”Utøya romahdutti populistit Norjan vaaleissa”, kuulutti Ilta-Sanomat (13.9.2011) Norjan vaalien jälkeen.

Oikeistopopulismi halutaan nähdä väliaikaisena ilmiönä. Poliittinen kehitys 1970-luvulta lähtien on kuitenkin osoittanut, että se on kyennyt nousemaan jokaisen poliittisen notkahduksen jälkeen entistä merkittävämmäksi voimaksi. Uusliberalismi, kasvava eriarvoisuus, terrorisminvastainen sota, talous- ja ekologinen kriisi muodostavat sen kasvualustan, josta oikeistopopulismin kannatus versoaa.

Suunnanmuutos tasa-arvoisempaan, rauhanomaisempaan ja ekologisempaan yhteiskuntakehitykseen on ainoa lääke kasvavalle oikeistopopulismille.

Jouko Jokisalo