Toukokuun lopussa kerrottiin, että 62-vuotias amerikkalainen soul- ja jazzrunoilija, muusikko ja kirjailija Gil Scott-Heron on poissa. Suurelle yleisölle tuntematonta Heronia pidetään muun muassa yhtenä nykyrap-musiikin merkittävimpänä esikuvana. Häntä on kutsuttu jopa rapin kummisedäksi. Hänen kärkevät yhteiskunnalliset tekstinsä ja lyyriset sanoituksensa ottivat voimakkaasti kantaa ajan henkeen ja ottavat edelleen. Scott-Heronin yhteiskunnallista vaikutusta on vasta alettu ymmärtää.

Gil Scott-Heron syntyi Chicagossa vuonna 1949. Hänen isänsä oli muuttanut Jamaikalta Yhdysvaltoihin, ja hänen kansalaisoikeusaktivisti-äitinsä puolestaan toimi vaikutusvaltaisessa NAACP-ihmisoikeusjärjestössä (National Association for the Advancement of Colored People). Vanhemmat erosivat Scott-Heronin ollessa kaksivuotias. Hän muutti isoäidin luo Jacksoniin Tennesseehen. Yhdysvaltojen rotuerottelulaki mahdollisti Martin Luther Kingin sekä NAACP:n voimakkaan aseettoman vastarinnan. Scott-Heron oli yksi kolmesta ensimmäisestä mustasta oppilaasta integroidussa koulussa.

Kultainen 60-luku

Isoäidin kuollessa John F. Kennedyn salamurhan aattona edessä oli muutto New Yorkin Bronxiin 17. kadulle, jolla asui valkoisia ja puertoricolaisia. Muutto avasi uudenlaisia yhteiskunnallisia mahdollisuuksia, ja Scott-Heron tutustui muun muassa salsaan ja Tito Puenten tuotantoon.

Hänen myöhemmin 70-luvun puolivälissä julkaisemaansa kappaletta 17th street (17. katu) pidetään yhtenä merkittävimmistä kuvauksista seudun uudesta alhaisen tulotason lähiöstä. Harlemissa oli muotia olla ylpeä ja musta. Scott-Heron tutustui Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin toisistaan poikkeaviin vastarinnan malleihin.

Vaikka rotuerottelulait virallisesti poistettiin käytöstä 60-luvun puolivälissä, musta väestö huomasi, etteivät lait päteneet kaikkiin samalla tavalla. Epäluottamus mediaan ajoi ihmiset hakemaan tietonsa vaihtoehtolähteistä, joissa aikalaistaiteet alkoivat näytellä tärkeää osaa. Kirjailija-aktivisti Amiri Barakan New Yorkissa perustama Black Arts Movement (BAM) kuului niihin kansalaisjärjestöihin, joita myös Gil Scott-Heron tuki. Hänen aikansa teini-ikäisenä kului Langston Hughesin kirjoja ja runoja lukiessa.

Yhdysvallat oli kaukana siitä vapaudesta ja demokratiasta, joita se perustuslaissaan väitti puolustavansa. Vietnamin sota söi maan päättäjien uskottavuutta samalla, kun Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin salamurhat toivat taistelun suoraan slummien ovien eteen. Musta vähemmistö löysi itsensä tilanteesta, jossa heidän johtajansa oli tapettu eikä valtamediaan ollut luottamista. Media pauhasi ”rettelöivistä neekereistä”, joita taltuttamaan tarvittiin jo armeijan apua. Oli vallankumouksen aika.

Vallankumousta ei televisioida

Vuonna 1970 Scott-Heron kirjoitti novellin The Vulture ja julkaisi ensimmäisen kokopitkänsä Small Talk at 125th and Lenox. Hän nousi tietoisuuteen kappaleellaan The Revolution Will Not Be Televised (Vallankumousta ei televisioida). Kappale koostui kulttuurinationalismista, jossa kritisoitiin mustiin kohdistunutta kontrollia ja diskriminaatiota. ”Pitäkää silmät ja korvat auki. Vallankumousta ei saavuteta tarkkailemalla vaan osallistumalla. Vallankumous tapahtuu livenä ja muutos tapahtuu jokaisen mielessä. On ymmärrettävä, mitä USA:ssa tapahtuu”, hän painotti.

Huumeita pumpattiin mustien alueille, mutta valkoisten seuduilla niistä ei ollut jälkeäkään. Vuonna 1971 kappaleessa Home Is Where the Hatred Is (Koti on siellä missä viha on) hän kuvailee omakohtaisesti, kuinka huumeet tulvivat gettoihin 70-luvun alussa ja johtivat 80-luvun alussa crack-epidemiaan.

Kritiikki on ajankohtaista yhä tänä päivänä. Mustat täyttävät USA:n vankilat ja joutuvat poliisien agression kohteiksi. Voidaan myös kysyä, kuinka paljon yhteiskunnallinen tilanne on todella muuttunut noista ajoista. Kappale The Bottle (Pullo) kuvaa USA:n yhteiskunnallisia luokkaeroja tänä päivänä.

Etelä-Afrikka ja ”Me melkein menetimme Detroitin”

Vuonna 1975 Scott-Heron nauhoitti kappaleen Johannesbourg. Hän luennoi konserteissaan, kuinka ihmetteli valkoisten kertomusta Afrikan löytämisestä. Vuonna 1998 hän esiintyi Etelä-Afrikan pääkaupungissa. Jokainen voi päätellä, mitä mustan alueen kasvatti lauloi apartheidista. Hän korosti, että New York, Washington DC ja Los Angeles ovat kuin Johannesbourg. Jos se tapahtuu heille, se tarkoittaa että se tapahtuu meille.

Scott-Heron esiintyi vuonna 1979 Madison Squarella ydinvoiman vastaisessa konsertissa, jonka järjesti Musicians United for Safe Energy (Yhdistyneet muusikot puhtaan energian puolesta). Niin sanotun mustan musiikin yhteiskunnallinen kritiikki oli vähitellen hävinnyt levy-yhtiöiden kannattaessa ei-poliittista sanomaa sisältävän discomusiikin markkinoimista. Scott-Heron teki kappaleen We Almost Lost Detroit (Me melkein menetimme Detroitin), joka kertoo vuonna 1966 ydinreaktorin osittaisesta sulamisonnettomuudesta Detroitin lähellä Monroe Countyssa. Onnettomuus salattiin ja tilanteen normalisoiminen kesti vuosia.

Uusliberalismin kritiikki ja perintö

Scott-Heron sai ihmiset nauramaan ja samalla vilkaisemaan selkänsä taakse. Hän oli vuonna 1980 ensimmäisiä muusikoita, joka otti kantaa Ronald Reaganin valintaan presidentiksi funkin sävyttämällä runollaan B movie (b-leffa). Reagan, patrioottisten elokuvien päänäyttelijä, vetosi loistavana puhujana äänestäjiin antaen kuvan ”kansanmiehestä”, johon amerikkalaisten oli helppo samaistua. Samalla Reaganin taustalla vaikutti perikonservatiivinen doktriini ja suuryritykset. Populismia parhaimmillaan. Scott-Heron mainitsee ohimennen Reaganin kuvernöörikauden 1950-luvulla mustien rienaajana. Kappale keskittyy vaalien ääntenlaskun ihmeellisyyteen sekä uuden presidentin ilmeiseen kykenemättömyyteen johtaa maailman mahtavinta talous- ja sotilasmahtia. Scott-Heron perustelee kantansa vertauskuvalla, jossa ”b-leffaa” ohjaavat miljonäärit kuten David Rockefeller ja George Bush. B movie on näytös, jossa kaikki ovat haluamattaan ”sivurooleissa” ihmisten odottaessa ratsuväen saapumista pelastamaan Amerikkaa viime minuutilla, kuten b-elokuvissa usein kävi. Samalla hän kuvailee USA:n muuttumista tuottavasta yhteiskunnasta kulutusyhteiskunnaksi, joka haikailee b-elokuvien kautta mennyttä aikaa.

Ensimmäiset rap-yhtyeet myöntävät Gil Scott-Heronin lyyristen ja runollisten sovitusten vaikuttaneen rap-musiikin syntyyn. Vuonna 1994 hän pyrki hillitsemään rap-musiikin väkivaltaisuutta kappaleessa Message to the Messengers (Viesti sanansaattajille). Hän kysyi, kuka hyötyi siitä, että mustat ampuivat ghetoissa toisiaan.

Päihteiden käyttö kulutti ja oli osa Scott-Heronin elämää. Ennen kuolemaansa hän julkaisi viimeisen levynsä viime vuonna. Sitä kuunnellessa jokainen voi pohtia vaietun taiteilijan perintöä.

Gil Scott-Heronin perintö elää tänäkin päivänä. Ongelmat, joita hän käsitteli, ovat ajankohtaisia edelleen. Ne eivät ole poistuneet, vain paikat ja nimet vaihtuvat.

Hannu Stark