Työpaikkojen rauhantoimikunta: PYSÄHTYMISEN AIKA

Kesän ollessa parhaimmillaan minulle sattui tapaturma, jonka seurauksena olen ollut reilut kolme kuukautta pois työstäni, lähes kokonaan omassa kodissa oleillen. Sosiaalisen median kautta on helppo vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa, mutta todellisia keskusteluja ja mielipiteiden vaihtoa ajankohtaisista asioista se ei kuitenkaan tarjoa. Yllätyin kuinka helposti voi ajautua tilanteeseen, jossa yhteiskuntaamme koskevat asiat tuntuvat kaukaisilta ja itselle tulee tunne, etteivät ne kosketa omaa elämää lainkaan.

Tämä havainto pysäytti miettimään niitä ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat samankaltaisessa tilanteessa tai joutuvat elämään yhteiskunnan syrjäyttäminä. Olen aikaisemmin ihmetellyt ja kritisoinutkin heitä, joilla olisi aikaa muttei jaksamista tai kiinnostusta yhteisten asioiden hoitoon. Enää en ihmettele vaan ymmärrän ehkä hieman paremmin syitä niin sanotun välinpitämättömyyden taustalla. Yhteiskunnalliset asiat koskettavat kuitenkin meistä jokaista, usein ulkopuolelle jääviä vielä muita enemmän.

Itselleni oma kokemus vahvisti sen, että on tärkeätä tuoda esille myös niiden ääni, joilla ei voimavaroja siihen ole.

Kokemus toisten avun varassa olemisesta oli pysäyttävä. Vietettyäni leikkauksen jälkeisen yön sairaalassa minut kotiutettiin. Tämä tarkoitti sitä, että tarvitsin jatkuvaa läheisteni apua selvitäkseni pakollisista arjen toiminnoista. Olen onnekas, sillä minulla on läheisiä, jotka olivat tähän valmiita. Entäpä ne ihmiset, joilla ei ole? Vielä ei ole liian myöhäistä pysähtyä ratkaisemaan sitä, kuinka yhteiskunnassa turvataan jokaiselle ihmisarvoinen elämä.

Iloitsen siitä, että pääsen pikkuhiljaa palaamaan takaisin työhöni ja siihen arkeen, jonka koen sopivan itselleni. Pakollinen pysähtyminen vahvisti entisestään käsitystä, ettei työssäni lastenkodissa riitä pelkkä arjen turvallisuuden takaaminen lapsille ja nuorille. Tärkein matkaeväs, jonka voimme lapselle antaa, on se, että hän tuntee olevansa arvokas ja ainutlaatuinen, sillä aikuisena hän tekee päätöksiä omien kokemustensa pohjalta. Toivon lyhyen pysähtymisen aikaisten pohdintojen pysyvän mielessäni jatkossa, sillä en halua unohtaa, että viime kädessä kyse on elämänarvoista, jolloin valitsemme mittariksi joko rahan, kilpailun tai ihmisyyden.

Kesän kääntyessä syksyn puolelle saapui yllättävä suru-uutinen Rauhanpuolustajien entisen puheenjohtajan, rikosoikeuden professori Pekka Koskisen kuolemasta.

Ei ehtinyt kulua kahta viikkoa, kun tuli tieto Rauhanpuolustajien ensimmäisen pääsihteerin Mirjam Vire-Tuomisen kuolemasta. Jäin miettimään sitä, kuinka suuri merkitys Pekalla ja Mirjamilla on ollut Rauhanpuolustajien samoin kuin suomalaisen yhteiskunnan arvokeskustelussa. Pekka mainitsi usein, ettei rauhanliikkeessä tule puhua vain sodattomuudesta, sillä rauha on laajempi käsite. Hän korosti yhteiskuntarauhan ja arjen turvallisuuden merkitystä.

Pekka ja Mirjam eivät vain puhuneet vaan myös toimivat niin työssään kuin vapaa-ajallaan yhteiskunnan rauhan ja arvojen puolesta. Heidän muistoaan kunnioitamme parhaiten jatkamalla omissa yhteisöissämme yhteiskunnallista arvokeskustelua ja toimimalla näiden arvojen mukaisesti henkilökohtaisessa elämässä.

Tanja Pelttari

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.