Tässä Rauhan Puolesta -lehden numerossa käsitellään useita turvallisuuspoliittisia kysymyksiä kuten YK:ta, Natoa ja rauhanturvajoukkoja. Halusimme saada mukaan myös puolustusministeri Seppo Kääriäisen näkemyksiä. Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro kävi tapaamassa puolustusministeriä 2.5.

Teemu Matinpuro (TM): Puolustusselonteko pitää Nato-optiota yhä avoimena. Mikä on teidän näkemyksenne Suomen liittoutumattomuuden tulevaisuudesta?

Seppo Kääriäinen (SK): Mielestäni eduskunnan linjaus on tässä asiassa hyvin käypäinen. Se oli tarkoin ja laajapohjaisesti mietitty eikä siihen mielestäni ole olemassa muutostarpeita nykyisten ja näköpiirissä olevien kehityskulkujen valossa.

TM: Poliitikoilta tuntuu puuttuvan visio liittoutumattomuudesta vuosikymmeniksi eteenpäin. Mikä on liittoutumattomuuden tulevaisuus, vai onko se vain passiivinen olotila?

SK: Jo kylmän sodan aikana suomalaisessa puolueettomuuspolitiikassa oli erittäin paljon aktiivisia elementtejä. Kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi rupesimme puhumaan sotilaallisesta liittoutumattomuudesta, joka vastasi ja vastaa edelleen kaikkein parhaiten nykyistä tilannetta, joka sekään ei ole paikallaan jököttämistä. Sotilaallinen liittoutumattomuus on yksi tärkeä piirre turvallisuuspolitiikassamme. Piirteitä on toki muitakin kuten hyvin vahva Eurooppa-orientaatio, joka jäsenyyden myötä on hyvinkin luonnollista.

Tärkeää on myös osallistuminen kansainväliseen yhteistyöhön kriisinhallinnassa ja kehitysyhteistyöpolitiikassa laajemminkin pitäen mukana sekä sotilas- että siviilikriisinhallintaa. Suomalaiseen ulko- ja puolustuspolitiikkaan on aina kuulunut vahvasti yhteistyöelementti. Pidän pienen maan elinehtona, että se on aktiivinen ja yhteistyöhakuinen sekä tietyissä asioissa omaperäinen. Niin kuin tämä Suomen linja kaikkinensa onkin.

TM: Meillä on mielipidemittaukset siitä, että selkeä enemmistö suomalaisista vastustaa Suomen jäsenyyttä sotilasliitoissa. Samaan aikaan yhtä selkeä enemmistö uskoo poliittisen eliitin jo päättäneen, että niihin ollaan joka tapauksessa liittymässä. Eikö tätä voitaisi tulkita demokratian kriisiksi?

SK: Minulla on tähän kaksi näkemystä. Ensimmäiseksi on mielenkiintoista ja ehkä myös osittain ristiriitaista, että sama kansa vastustaessaan Nato-jäsenyyttä kuitenkin hyväksyy Suomen aktiivisen toiminnan Euroopan unionin puitteissa myös kriisinhallintajoukoissa. Kriisinhallintaan liittyen EU koetaan selvästi läheisempänä, turvallisempana ja Suomelle sopivampana kuin joku muu suuri organisaatio. EU ja Nato ovat lähtökohtaisesti kaksi eri asiaa. EU ei ole sotilasliitto, eikä se kehity eikä saakaan kehittyä sellaiseksi. Suomalaiset hyväksyvät tämän.

Toinen näkemykseni liittyy Nato-jäsenyyteen. Niin pitkään kuin Suomen kansalla on tällainen vakaa ja vakiintunut kielteinen kanta, ei Nato-jäsenyys ole mahdollista. Varmasti on muitakin kriteereitä, joiden perusteella mahdollista Nato-jäsenyyttä pitää perustella. Suomen kansan pohjimmainen suhtautuminen on kuitenkin tärkeä kriteeri. Kun puhutaan tulevaisuudesta ja mahdollisesta Nato-jäsenyyden hakemisesta, niin pidän selvänä sitä, että Suomen kansan mielipidettä kysyttäisiin kansanäänestyksellä.

SOTAHARJOITTELUA

TM: Mistä johtuu innokkuus näyttävien sotaharjoitusten (viittaus ilmasotaharjoitus Adex 05:een, toim. huom.) järjestämiseen? Osallistujina on sotaa käyviä maita, jotka osallistuvat presidenttimmekin mukaan laittomiin hyökkäyksiin. Tuntuu oudolta tällainen ylenmääräinen aktiivisuus.

SK: Nämä kansainväliset harjoituksethan ovat kaikki etukäteen valmisteltu, käsitelty ja hyväksytty maan hallituksen piirissä. Tämä on ollut pitkäaikainen käytäntö. Se, että tällaisia harjoituksia järjestetään liittyy Suomessa Naton rauhankumppanuusohjelmaan. Yleisemmin se liittyy siihen, että Suomenkin puolustusvoimien yhteensopivuutta parannetaan myös harjoitusten kautta. Tämä on yhteinen eurooppalainen linja Ruotsi mukaan lukien. Yhteensopivuutta tarvitaan. Nyt ei eletä sota- eikä kriisiaikoja eikä toivottavasti tulla koskaan elämäänkään, mutta yhteensopivuutta tarvitaan mm. kriisinhallintaoperaatioissa. Siellä näitä samoja valtioita sitten toimii yhteistyössä, esim. Balkanilla ja Afganistanissa.

TM: Useat kriisinhallintaskenaariot liittyvät muun muassa hajoaviin valtioihin esimerkiksi Afrikassa. Siellä ei kuitenkaan tarvita ilmasta ilmaan käytävää taistelua. Siksi tällaisten harjoitusten järjestäminen kuulostaa liioittelulta. Mitä varten me harjoittelemme, kun harjoittelemme?

SK: Tässä harjoituksessa on kyse myös siitä, että Suomen kykyä puolustaa itseään täytyy pystyä harjoittamaan. Puolustusvoimat on nimenomaan Suomen puolustamista, eikä hyökkäys- tai valloitustarkoituksia varten. Tätä silmällä pitäen jatkuva harjoittelu on välttämätöntä. Kriisinhallintapuoli on hyvin tärkeä myös Suomen omaa puolustamista varten.

TM: Millaisen viestin reaalipoliittisesti antaa se, että me harjoittelemme sodankäyntiä Nato-joukkojen kanssa? Onko viesti oikea ja millainen se on itärajan suuntaan?

SK: Viesti on joka suuntaan se, että Suomi haluaa pitää oman puolustuskykynsä ajan tasalla, eikä siihen liity aggressioita.

TM: Jos venäläiset järjestäisivät sotaharjoituksen, lähdettäisiinkö siihen mukaan?

SK: En pidä sitä ollenkaan tarpeellisena. Tällaisia keskustelujahan ei ole edes käyty pitkiin aikoihin. On huomioitava, että entisen kylmän sodan osapuolet käyvät esimerkiksi yhteisiä meripelastusharjoituksia. Tämä asetelma on muuttunut aika tavalla kylmän sodan jälkeen. Mielestäni se on myönteinen muutos, että osapuolet eivät vain neuvottele, vaan jopa harjoittelevat yhdessä. Monenkeskiset kriisinhallintaharjoitukset olisivat toivottavia.

TM: Harjoitukset tekevät kuitenkin Suomea riippuvaiseksi Naton rakenteista. Varmasti useat kansalaiset ainakin tulkitsevat asian näin.

SK: Se on mielestäni ehdottomasti väärä tulkinta. Mahdollinen Nato-jäsenyys olisi kuitenkin oma poliittinen prosessinsa. Yhteistoimintakyvyn ja yhteensopivuuden harjoittaminen on välttämätöntä. Kuten sanoin, Suomi ei ole tässä yksin, Ruotsi toimii samalla tavalla.

MILLÄ MANDAATILLA?

TM: EU on päättämässä kriisinhallintajoukoista, joista puhutaan myös unionin tulevassa mahdollisessa perustuslaissa, ellei joku maa sitä kansanäänestyksessä kaada. Millä mandaatilla EU:n joukot olisivat lähdössä kriisiin ja millaisen mandaatin te haluaisitte?

SK: YK:n mandaatti on vahva pääsääntö. Markus Lyran johtama virkamiesryhmä antoi ulkoministeri Tuomiojalle esityksen, joka sisälsi ehdotuksen asiasta. Uskon, että asiasta löytyy yksimielisyys valtioneuvoston piirissä. Itse lähden siitä, että selkeä pääsääntö on YK:n mandaatti ja että muutoinkin kriisinhallintatoiminnan täytyy noudattaa tarkasti YK:n periaatteita. Jos päätös tulisi EU:n puolelta niin siinä vaaditaan 25 maan yksimielinen kannanotto, joka on kova juttu.

TM: Jos perustuslakiuudistus menee läpi, niin vaaditaanko sitä sitten enää?

SK: Tällainen päätös vaatii yksimielisen kannanoton ja se on monien lukkojen takana. En pidä mahdollisena sellaista tilannetta, jossa Suomi on osallistujana YK:n periaatteiden vastaisessa operaatiossa.

TM: Siksi hämmästyttääkin, ettei sitä voida sulkea selkeästi pois. Professori Koskenniemen mukaan voidaan tehdä tulkinta, että jos mandaattia laajennetaan, niin siitä tulee YK:n peruskirjan vastainen, ja peruskirja säätelee tarkoin milloin sotilastoimet ovat sallittuja. Tuntuu, että tässä halutaan ikään kuin hämärtää rajanvetoa ja murtaa YK:n arvovaltaa. Onko YK-pohjainen sopimusjärjestelmä kaatumassa, kun USA:kin on osoittanut että se voi käydä sotaa ilman YK:n päätöksiä? Ikään kuin EU:kin hankkisi näin optioita itselleen.

SK: Suomi EU:n jäsenmaana tukee joka tapauksessa myös YK:ta. Se on prioriteetti. Pitää muistaa, että YK pyysi EU:ta kehittämään nopean toiminnan joukkoja toteuttamaan niitä tehtäviä, joita se ei itse pysty hoitamaan, mutta joihin se tarvitsee apua ja tukea Euroopasta. Tämä on sitä aktiivisuutta. Jos päätöksentekijänä on EU, se ei voi olla ristiriidassa YK:n toimintaperiaatteiden kanssa. Tämä on absoluuttinen lähtökohta.

TM: Siksi kuulostaakin hämmästyttävältä, että pääsääntöisesti puhutaan vain YK:n mandaatista.

SK: Muotoilusta käydään varmasti poliittinen, läpivalaiseva ja kriittinen keskustelu. Eduskunta käsittelee ja päättää asian syksyn mittaan.

TM: Suomi on ollut aikoinaan rauhanturvan suurvalta ja nyt ollaan aktiivisesti oltu mukana sekä Kosovossa että Afganistanissa. TV:stä tuli taannoin dokumentti, jossa oli haastateltu näillä alueilla toimivia upseereita sekä Irakin sotaa tarkkailevia sotilastarkkailijoita. Rauhanturvaajat kokivat ettei liittoutumattomuudella ollut heille merkitystä. He näkivät työtään helpottavan jos liittoutumattomuudesta luovutaan. Luulisi, että näiden sotilashenkilöiden pitäisi olla liittoutumattomuuden mannekiineja siellä missä he palvelevat.

SK: Sotilaallinen liittoutumattomuus ei ole ainakaan käytännössä millään tavalla vaikeuttanut suomalaisten rauhanturvaajien osallistumista operaatioihin. Olennaista on, että siellä toimitaan samoilla pelisäännöillä ja ratkaisevaa on osaaminen. Suomalaisten rauhanturvaajien vahvuus on, että he ovat pragmaattisia, moniosaajia ja pääosin reservistä tulevia. Tärkeä ominaisuus on myös se, että kun ollaan ristiriitatilanteissa osapuolten välisissä vastakkainasetteluissa, niin suomalainen rauhanturvaaja nauttii usein luottamusta puolueettomana toimijana. Tätä rauhanturvaamisen profiilia suomalaisten tulee jatkossakin vaalia, se on meidän tavaramerkkimme. Suomalainen rauhanturvaaja pitää sanansa, johon paikallinen väestö sekä yhteistyökumppanit voivat luottaa monikansallisissa operaatioissa.

RAUHANTURVATOIMINTA

TM: Kun rauhanturvaajat siirtyivät puolustusvoimien alaisuuteen samalla muuttui terminologia: rauhanturvaajien sijaan heitä alettiin kentällä nimittää taistelijoiksi.

SK: Meille he kaikki ovat rauhanturvaajia. En rupea väittelemään siitä, mitä sanoja on käytetty. Tietenkin rauhanturvaaminen on muuttanut muotojaan. Tämä on 50 vuotta vanha juttu suomalaisille. Ovathan maailma ja kriisien luonne muuttuneet ja rauhanturvaamisen pitää muuttua mukana. Yksi muutos on se, että rauhanturvaaminen ja kriisinhallinta ovat nykyään laajoja asioita, eivät pelkästään sotilaallista toimintaa. Mukana on enemmän siviilielementtejä. Optimitilanne on se, että kriisi voidaan estää siviilipolitiikalla. Jossain kriisin vaiheessa saattaa olla sellainen tilanne, jonka rauhoittamiseksi kova toiminta on ilmeisesti ollut välttämätöntä. Tämän jälkeen alkaa taas siviilimäisempi toiminta. Me, niin kuin on EU:kin tänä päivänä, olemme -tällaisen konseptin takana. Suomalainen konsepti korostaa kokonaisvaltaisuutta.

TM: Tietysti joissain kriiseissä tuo on myös problemaattista ja monet humanitääriset järjestöt ovatkin ilmaisseet huolensa siitä. Tiedämme, että USA:n armeija on jakanut ruoka-apua lentokoneista. Tietyllä tapaa tällainen toiminta voi olla hämäävää kun sotilaiden ja avustusjärjestöjen roolit menevät sekaisin.

SK: Varmasti ongelmia ilmenee, mutta havaitsin Afrikassa ja Balkanilla käydessäni että sotilaallinen rauhanturvatoiminta lähestyy selvästi peruskehitysaputyötä. Siellä toimitaan jo hyvin vahvassa yhteistyössä paikallisen väestön kanssa, korjataan jalkapallokenttää ja aitaa sen ympärillä. Rajan piirtäminen siviilikriisinhallinnan ja sotilaallisen toiminnan välille on hankalaa. Luulen, että suomalaisten vahvuus on siinä, että me pystymme helposti kulkemaan tämän rajan yli. Tästä varmaankin johtuu se, että suomalaisiin luotetaan niin paljon.

SÄÄSTÖJÄ VAI PRIORISOINTIA?

TM: Onko puolustusvoimien säästöissä kyse säästöistä vai vain uusista priorisoinneista? Hornet-hankintojen aikaan Suomi oli maailman asemarkkinoilla kahdenneksitoista suurin aseostaja. Edelleen Suomi on korkealla varustautumisen tasolla asemääristä puhuttaessa.

SK: Suomi käyttää puolustusbudjetistaan noin kolmasosan asehankintoihin. Se on vakiintunut taso, jota pyritään noudattamaan. Taustalla on ajatus myös säilyttää Suomen sotilaallinen puolustus uskottavana. Viimeaikaisissa ratkaisuissa on haluttu varmistaa, että tulevaisuudessakin kolmasosa tästä budjetista voidaan käyttää materiaalihankintoihin, jotta toimintamenot eivät söisi liian paljon materiaalihankintoihin varattua liikkumatilaa. Toisaalta säästöissä on kyse myös tulevaisuuden odotusten leikkaamisesta. Olemassa oleviin puolustusmäärärahoihin ei siis olla kajottu, tulevaisuuden odotukseen nähden niistä on säästetty. Tämä säästäminen on monivivahteisempi asia kuin mitä päälle päin näyttää. Kaikki hallinnonalat, siis poikkeuksetta kaikki, ovat joutuneet vuosien 2006–2007 ajalta hakemaan yhteiseen kassaan liikkumatilaa ja luopumaan omistaan sitä varten. Yhteisen kassan käytöstä sovitaan sitten vähän tuonnempana, yhteiskunnan kipeimpiin tarpeisiin liittyen.

MILLAINEN ARMEIJA?

TM: Nyt puhutaan ammattiarmeijasta ja asevelvollisuusarmeijasta. Mikä on teidän näkemyksenne?

SK: Olen asevelvollisuusarmeijan kannalla. Palkka-armeijan kannalla en ole monestakaan syystä.

TM: Voisitteko listata muutamia syitä?

SK: Asevelvollisuusarmeija on Suomelle sopiva ja kustannustehokas eli halpa. Sillä on myös sosiaalista integraatiota voimistava vaikutus, kun kaikki ovat samalla viivalla suorittaessaan asepalvelusta. Kun siihen liittyy vielä reservitoiminta, niin suomalaisen yhteiskunnan korkea osaamisen taso on myös kovan paikan tullessa sotaväen käytettävissä kertausharjoitusten kautta.

TM: Toisaalta tuntuu, että kun tehdään säästöjä niin samaan aikaan voimistetaan maakuntajoukkoja ja vapaaehtoispohjaa. Rauhanjärjestöissä tai ainakin meidän järjestössämme tämä herättää huolta. Me näemme, että puolustusvoimien pitäisi olla ainoa paikka missä ihmiset tarttuvat aseisiin.

SK: Tässä asiassa on tiukka linjaus. Maakuntajoukot tulevat olemaan puolustusvoimien sodanajan joukkoja. Toinen perussääntö on, että kun maakuntajoukot käyttävät harjoituksissaan aseita niin ne tulevat puolustusvoimien varastoista. Aseet eivät ole heidän kodeissaan vaan ne otetaan esiin valvonnan alla varastosta ja palautetaan sinne harjoitusten jälkeen. Tällainen toiminta ei voi olla villiä ja vapaata, vaan sen pitää olla kontrolloitua. Näin pidetään huolta siitä, että kaikki väestöryhmät voivat hyväksyä tällaisen toiminnan. Tämä ei siis voi olla puolustusvoimien ulkopuolista toimintaa vaan se kuuluu puolustusvoimien sisään.

TM: Jotkut syyttävät, että Suomessa mennään kahdella raiteella. Toisaalta painotetaan yleistä asevelvollisuutta, mutta toisaalta valmistellaan palkka-armeijan rakenteita ja ydintä. Tämä liittyy toisaalta keskusteluun upseerien palkoista kansainvälisissä tehtävissä. Te, tai ainakin puolustusvoimien komentaja, olette kommentoineet tätä epäisänmaallisena toimintana, johon Upseeriliitto vastasi että sotilaina ollaan sitouduttu nimenomaan oman maan puolustukseen ja ulkomaantehtäviin pitäisi suhtautua eri tavalla.

SK: Ulkomaantehtäviin lähdetään vapaaehtoisina ja se periaate on syytä pitää. Suomen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan täytyy olla ammattimainen ja osaava. Se ei ole palkka-armeija klassisessa mielessä. Tätä mielestäni pitää koko ajan kehittääkin, uskottavuudenkin takia ei ole varaa jäädä paikoilleen.

TM: Rauhanturvajoukoista keskusteltaessa kritiikkiä on kohdistettu siihen, että Suomi on maailmalla liikkeellä vähän eri pelisäännöillä kuin muut maat. On ollut ehkä kaipuutakin kovempiin otteisiin. Eikö olisi parempi korostaa niitä positiivisia asioita, joita tässä rajoitetussa mandaatissa on? Tuntuu että se koetaan vähän jälkijättöiseksi kun ei päästä ”tositoimiin”. Millä tavalla tällaista rambo-henkeä voidaan padota?

SK: Suomalaisilla ei tällaista rambo-henkeä ole.

TEEMU MATINPURO, ANTTI JAUHIAINEN
JA MAISA KUIKKA