Puhu, älä vaikene

Syksy on psykiatrian erikoissairaanhoitaja Ellen Siegelille joka vuosi haasteellinen, sillä syyskuussa 1982 hän työskenteli sairaalassa Beirutissa Sabran alueella. Libanonin sisällissodasta nousi tuolloin maailman tietoisuuteen verilöyly Sabran ja Shatillan pakolaisleireillä. Arviot uhrien lukumäärästä, jonka Libanonin armeijan falangistisiipi murhasi Israelin sotajoukkojen silmien alla, vaihtelevat muutamasta sadasta useisiin tuhansiin.

Nykyään Ellen Siegel asuu ja työskentelee Washingtonissa. Hän toimii varapuheenjohtajana Lähi-idän pakolaisavun lääkinnällisen avun ryhmässä ANERAssa (Medi-cal Committee of American Near East Refugee Aid). ANERA antaa sekä hätä- että kehitysapua Israelin ja Palestiinan konfliktin uhreille Libanonissa, Länsirannalla ja Gazassa. Ellen Siegel toimii aktiivisesti rauhanliikkeessä, muun muassa Jewish Voice for Peace -järjestössä.

Ellen Siegelin isovanhemmat pakenivat juutalaisvainoja Euroopasta Yhdysvaltoihin. Kotona hän oppi, että havaitessaan vääryyttä ihmisen on tuotava se esiin. Juutalaisvainoista oltiin hiljaa, ja niin kaikki sai tapahtua. On myös puhuttava niiden puolesta, jotka eivät siihen itse kykene. ”Opin kotona, että moraalisuuden ja oikeudenmukaisuuden taju ovat asioita, joista me juutalaisina olemme ylpeitä”, hän jatkaa.

Ellen sai juutalaisen kasvatuksen ja kävi juutalaisen sairaanhoitajakoulun. Hän alkoi tulla tietoiseksi arabeista ja palestiinalaisista vasta, kun näki kuvia vuoden 1967 kesäsodan palestiinalaispakolaisista. ”Keitä nämä ihmiset ovat?” hän kyseli. Hänellä oli käsitys, että Israel oli perustettu autioon maahan. Kukaan hänen työpaikallaan juutalaisessa sairaalassa tai juutalaisissa järjestöissä ei osannut sanoa muuta kuin että ’arabit ovat hyökänneet Israeliin’.

Vuonna 1972 Ellen lähti Beirutiin, jossa hän meni Bourj el-Barajinehin pakolaisleiriin. ”Se käynti muutti elämäni”, kertoo Ellen. ”En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Kävin Haifan sairaalassa. Näin iäkkäitä potilaita, jotka olivat kotoisin Haifasta, Akkasta, Jaffasta. Olin aina ajatellut, että ne ovat Israelin kaupunkien nimiä. Nyt kuulin, että ne olivat näiden pakolaisten kotipaikkakuntia. Palestiinalaisten tilanne alkoi valjeta minulle.” Ollessaan lähdössä pois leiriltä Ellen kuuli palestiinalaississien panttivankidraamasta Münchenin olympialaisissa. Harva enää sen jälkeen oli tietämätön palestiinalaiskysymyksestä.

Ellen jatkoi palestiinalaisten tilanteeseen perehtymistä. Hän matkusti Israeliin, työskenteli kibbutsissa Galileassa ja matkusteli maassa vapaa-aikoinaan. Kibbutsien olosuhteet erosivat huimasti Beirutin pakolaisleirien ja Israelin palestiinalaisalueiden epäinhimillisen tunkkaisista oloista; kibbutsilaiset asuivat rehevien puutarhojen ympäröimissä uudenaikaisissa rakennuksissa, joissa oli uima-altaat.

Ellen lähti Libanonista joksikin aikaa töihin Lontooseen ja sieltä Washingtoniin. Hän osallistui sekä palestiinalaisia auttavien järjestöjen että tuolloin vielä pienten juutalaisten rauhanryhmien toimintaan.

Israelin Englannin suurlähettilään murhayrityksen jälkeisissä sekasortoisissa oloissa kesäkuussa 1982 Israel tunkeutui Libanoniin. Pommitusten näkeminen televisiosta ahdisti Elleniä. ”En voinut hyväksyä, että Israel tekee tällaista minun nimissäni. Halusin näyttää, että on juutalaisia, jotka ovat toista mieltä.” Hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi ja aloitti Punaisen puolikuun tehtävissä Gazan sairaalassa. Sairaalassa työskenteli palestiinalaista ja libanonilaista henkilökuntaa ja ulkomaalaisia lääkäreitä, hoitajia ja fysioterapeutteja, jotka myös asuivat sairaalassa. Jasser Arafat ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO olivat elokuussa poistuneet Libanonista ja kansainväliset joukot olivat tulleet tilalle suojaamaan asukkaita. Tuntui, kuin elämä taas alkaisi voittaa hävityksen jälkeen.

Kansainväliset joukot kuitenkin lähtivät Beirutista syyskuussa 1982. Libanonin vastavalitun oikeistokristityn presidentin murha kuohutti. Israel tunkeutui Länsi-Beirutiin ja sodan äänet, ampuminen ja lentokoneitten yliäänipauke, alkoivat kuulua Gazan sairaalaan. Israel oli käynnistänyt terroristijahdin. Syyskuun puolessa välissä sodan seuraukset tulvivat sairaalaan. Sairaalan pitäisi aina olla turvallinen paikka. Sekin pidäke rakoili tuolloin, kun levisi huhu, että aseistetut ryhmät etenevät sairaalaa kohti. Kaikki palestiinalaiset ja libanonilaiset työntekijät pakenivat. Jäljelle jäi kansainvälistä vapaaehtoishenkilökuntaa Euroopasta ja Yhdysvalloista. Ellen kuunteli ulkomaisia radiolähetyksiä, mutta uutiset kertoivat tuolloin vain Monacon ruhtinatar Gracen kuolemasta.

Eräänä päivänä aseellinen falangistiryhmä tuli Gazan sairaalaan ja vei ulkomaiset työntekijät kuulusteltaviksi. Matkalla kuulustelupaikalle kujilla lojuvien ruumiiden sivuitse muuan äiti työnsi lastaan yhdelle ryhmän lääkärille. Sotilaat tulivat väliin. Näky toi Ellenille mieleen keskitysleireille joutuneiden äitien yritykset tarjota lapsensa jollekulle, joka voisi lapsen pelastaa. Kuulustelujen jälkeen ulkomainen ryhmä lastattiin autoihin ja vietiin pois leirialueelta, Ellen kumppaneineen Yhdysvaltain lähetystöön. Hän kuitenkin palasi vielä Gazan sairaalaan.

”Ihmisoikeusloukkaukset pitää selvittää, dokumentoida ja syyllisten on saatava rangaistus. On vaadittava oikeudenmukaisia ratkaisuja.” Heti Sabran ja Shatillan verilöylyn jälkeen Ellen Siegel kirjoitti havainnoistaan 12-sivuisen raportin, joka dokumentoitiin virallisesti Yhdysvaltain lähetystössä lokakuussa 1982. Kun hän kuuli Israelin perustamasta Sabran ja Shatillan verilöylyn selvityskomissiosta, hän ja kaksi lääkäriä ilmoittautuivat halukkaiksi osallistua. Ellen todisti Jerusalemissa 1.11.1982. Luettuaan asiakirjansa ja vastattuaan kysymyksiin Ellen vaati, että samalla tavoin kuin natsirikollisia yhä etsitään ja tuomitaan rikoksistaan, myös Sabran ja Shatillan verilöyly selvitetään ja syylliset tuomitaan. ”Oikeus tulee tapahtumaan”, tuomari vastasi hänelle.

Korkeimman oikeuden presidentin Yitzhak Kahanin mukaan nimetty komission raportti, Kahanin raportti, julkistettiin seuraavana vuonna. Siinä vähätellään Ellen Siegelin lausuntoa väittämällä sen perustuvan palestiinalaissympatioihin. ”Todistajanlausunto, jossa tuon esiin tosiasioita, ei vähääkään liity haluuni auttaa palestiinalaisia. Jos olisin työskennellyt Israelissa ja nähnyt samanlaista israelilaisten murhaamista, olisin menetellyt samalla tavoin; puhunut, en vaiennut”, sanoo Ellen. Ellen Siegel kuuluu juutalaisiin, jotka eivät tänä vuonna osallistuneet Israelin 60-vuotispäivien juhlintaan. Hän juhlii vasta sitten, kun juutalaiset ja arabit elävät tasaveroisina rauhan rakentaneessa Lähi-idässä.

Teksti ja kuva Sirkku Kivistö

Psykologien Sosiaalinen Vastuu ry
Palestiinalaisten mielenterveyshanke Libanonissa

vastuu.fi/libanon

Haastattelun lisäksi lähteenä on käytetty E. Siegelin artikkelia After nineteen years: Sabra and Shatilla remembered. Middle East Policy, (2001), Vol. VIII, No. 4., s. 86–100.