Kolumni: Poikamme eivät sodi yksin

Suomi vetää joukot Tšadista voidakseen lisätä niiden määrää Afganistanissa. On pakko kysyä miksi, sillä Afganistanin sota on epäonnistunut kaikin mittarein. Presidentti Obama on ajautunut tässä “terrorismin vastaisessa” sodassaan asemaan, jossa hänellä oli kaikki syy olla vaivautuneen oloinen vastaanottaessaan Nobelin rauhanpalkintoa.

Afganistanin toivottomasta tilanteesta kertoo se, että presidentti Hamid Karzain lähipiiri on liitetty huumekauppaan ja maakuntien sotaherrojen julmuuksiin, ja sen lisäksi hänen omaa henkistä tasapainoaan on julkisesti epäilty. Vaaliväärennöksellä uudelleen presidentiksi valittu Karzai ei ole tuonut Afganistaniin sitä vakautta, jolla lännessä perusteltiin väärennetyksi tiedetyn tuloksen hyväksymistä. Naton operaatio, jolla länsimaisia tukijoitaan jopa talebaneihin liittymisellä uhannutta Karzai pidetään vallassa, on levittänyt kapinan ja levottomuudet myös ydinasevalta Pakistanin puolelle.

Afganistanin ympäristöönsä säteilemä epävakaus toimii perusteluna myös Venäjän johtaman uuden sotilasliiton, Kollektiivisen turvallisuuden yhteistyöjärjestön (CSTO) kehittämiselle. Venäjän lisäksi siihen kuuluvat Armenia, Valko-Venäjä, Kazakstan, Kirgisia, Uzbekistan ja Tadzhikistan. Venäjä luo siitä Natoa vastaavaa sotilasliittoa, mistä kertoo CSTO:n peruskirjassa oleva 4 artikla, joka sisältää kollektiivisen puolustuksen velvoitteen.

Afganistaniin vedoten CSTO:lle on päätetty perustaa myös oma Keski-Aasian armeija. Tämä tarjoaa Venäjän johtamille joukoille mahdollisuuden puuttua alueen valtioiden yksinvaltaisten hallitusten vastaisen opposition toimiin esimerkiksi ääri-islamilaisuuden tai terrorismin uhkaan vedoten. Näin Venäjä turvaa oman etupiirinsä, ja Keski-Aasian yksivaltiaat taas hankkivat selkänojan ainakin islamilaista oppositiota vastaan.

Armenian syy kuulua sotilasliittoon johtuu taas pitkälti Vuoristo-Karabahin asemaa koskevasta kiistasta Azerbaidzhanin kanssa. Öljyllä ja kaasulla rikastuneet azerbaidzhanilaiset kuuluvat turkinsukuisiin kansoihin, mistä johtuen sen ja Turkin välit ovat kehittyneet suotuisasti jo pitkään. Turkki puolestaan on kasvavan taloutensa ja vahvan Nato-armeijansa vuoksi tärkeä voimatekijä alueella. Turkin ja Armenian välejä taas tulehduttaa yhä kiista vuonna 1915 tapahtuneesta kansanmurhasta, johon Turkin Osmanien imperiumi syyllistyi. Ja että koko monimutkainen asetelma olisi täydellinen, on mainittava Valko-Venäjä ja sen autoritaarinen presidentti Lukashenko.

On vaikea sanoa lohduttaako se, että Afganistanin sodassa Suomi ei ainakaan ole yksin. Sotilaamme ovat siellä Naton johtamassa operaatiossa, yhdysvaltalaiset käyvät myös Suomen vastuualueella terrorisminvastaista sotaansa, ja Nato ja CSTO sekä Nato ja Venäjä tekevät yhteistyötä sodan voittamiseksi. Toinen asia sitten on, kuinka moni suomalainen – edes joukkojen lähettämisen Afganistaniin siunanneista kansanedustajista – tietää mihin liemeen olemme sotkeutuneet.

Markku Kangaspuro