Pohjois-Afrikan moderni historia: lyhyt oppimäärä

Jos Afrikkaa kutsutaan ihmiskunnan kehdoksi, voidaan Pohjois-Afrikkaa pitää ponnahduslautana ihmisten leviämiselle ympäri maailmaa. Karim Maiche antaa meille tiiviin oppitunnin Pohjois-Afrikan modernista historiasta.

Pohjois-Afrikka on kehittynyt historian saatossa osana Välimeren historiaa: Egyptin ja Lähi-idän muinaiskulttuurit, Kreikka, Karthago, Rooma ja islamilainen aikakausi ovat Välimeren yhteistä kulttuuriperintöä, eivät Euroopan, Afrikan tai Lähi-idän yksityisomaisuutta. Pohjois-Afrikan ja Euroopan kulttuurit ja suhteet ovatkin muovautuneet yhteisten historiallisten prosessien saatossa. Välimeren eteläinen ja pohjoinen ranta voidaan ymmärtää saman kolikon kahdeksi eri puoleksi, vaikka Pohjois-Afrikan viime kuukausien tapahtumia onkin kuvattu »läntisessä» diskurssissa »arabikadun» kuohunnaksi.

Pohjois-Afrikan nykyiset rajat ja valtiot periytyvät kolonialismin ja dekolonisaatioprosessin aikakaudelta. Vielä 1800-luvulla taantunut turkkilainen ottomaanien imperiumi levittäytyi Pohjois-Afrikkaan asti Marokkoa lukuun ottamatta. Sen löyhästä hallinnosta ei kuitenkaan ollut vastusta eurooppalaisille siirtomaavalloille. Pohjois-Afrikan valloituksen voidaan katsoa alkaneen vuonna 1798, kun Napoleon Bonaparte lähti sotaretkelle Egyptiin ja Syyriaan vahvistaakseen Ranskan kauppapoliittista asemaa ja hankaloittaakseen brittien pääsyä Intiaan. Valloitusta pidetään yleisesti suurimpana vaikuttimena Euroopan itsetunnon kasvulle suhteessa itäisiin kansoihin. Retkelle osallistuivat sotilaiden lisäksi teknillisen korkeakoulun, École Polytechniquen, insinöörit. Sotilastiedemiesten tehtäviin kuului tiedon kerääminen alueen hallitsemiseksi. Tapahtumista sai alkunsa moderni orientalismi, jossa pyritään tieteellisesti ja kulttuurisesti tekemään eroa sivistyneen Euroopan (lännen) ja barbaarisen idän välillä.

Ranska joutui pian vetäytymään Egyptistä Britannian painostuksesta. Tutkimus sai kuitenkin jatkoa, kun Ranska miehitti Algerian vuonna 1830. Vaikka ottomaanien hallinto kukistui alueella nopeasti, paikalliset ryhmittymät jatkoivat vastarintaansa kymmeniä vuosia. Vuonna 1881 Ranska sai myös Tunisian ikeensä alle. Vuotta myöhemmin Britannia miehitti Egyptin. Marokon valloitus alkoi vuonna 1907, ja neljä vuotta myöhemmin se jaettiin Ranskan ja Espanjan kesken. Eteläinen Länsi-Saharan alue oli puolestaan annettu Espanjalle jo vuonna 1886 Berliinin konferenssin yhteydessä. Kun Italia vielä hyökkäsi Libyaan vuonna 1911, oli ottomaanien valtakunta Pohjois-Afrikassa lopullisesti tullut tiensä päähän.

Itsenäistyminen ja dekolonisaatioprosessi

Kolonialismin ja imperialismin kautta voidaan pitää Pohjois-Afrikalle monella tapaa tuhoisana. Algeria on tästä hyvä esimerkki. Toisin kuin vaikkapa Marokon ja Tunisian protektoraatit, Algeria oli asetettu suoraan Ranskan sisäministeriön alaiseksi, kiinteäksi osaksi Ranskaa. Algerian miehityksen jälkeen ranskalainen komentaja de Bourmont julisti, etteivät ranskalaiset tulleet Algeriaan miehittäjinä vaan vapauttajina. Siirtomaavalta kesti 132 vuotta. Algerian väestömäärä laski vuosien 1830 ja 1870 välisenä aikana yli 30 prosenttia. Hävinneen algerialaisen eliitin tilalle alkoi vähitellen muuttaa eurooppalaisia siirtolaisia. Ranska otti parhaat viljelysmaat käyttöönsä ja algerialaiset joutuivat muuttamaan kurjiin saviasumuksiin. Maan kulttuuritaso laski jyrkästi, kun uskonnollisten instituutioiden ja veljeskuntaliittoutumien zaouiat ja koraanikoulut hävisivät. Kaikkialla miehitetyssä Pohjois-Afrikassa sananvapautta, kokoontumista ja liikkumista maan sisällä rajoitettiin.

Koko miehityksen ajan Pohjois-Afrikassa esiintyi kuitenkin itsenäistymispyrkimyksiä, jotka tukahdutettiin väkivaltaa säästämättä. Voimatoimien seurauksena reformistiliikkeet lähinnä radikalisoituivat, ja 1920-luvulta eteenpäin ne saivat kansallismielisempiä muotoja. Marokossa siirtomaavallat käyttivät jopa kemiallisia aseita vastarintaliikkeen johtohahmoa Abd el-Krimia ja tätä kannattanutta siviiliväestöä vastaan. Vähitellen eurooppalaiset alkoivat perustaa alueelle nukkehallituksia. Egypti itsenäistyi muodollisesti vuonna 1922 ja Libya 1951.

Todellisena vapautumisena siirtomaavallasta pidetään egyptiläisen Gamal Abdel Nasserin johtamaa upseerivallankumousta vuonna 1952. Nasser kansallisti kansainvälisen kaupan kannalta merkittävän Suezin kanavan, mikä johti Suezin kriisiin vuonna 1956. Brittiläis-ranskalaiset joukot hyökkäsivät Egyptiin, mutta joutuivat lopulta vetäytymään Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton painostuksesta. Nasserista tuli suositumpi kuin koskaan, ja hän oli monelle eräänlainen esikuva niin Pohjois-Afrikassa kuin Lähi-idässäkin. Samalla Ranska ja Britannia menettivät asemansa Pohjois-Afrikan hegemonioina Yhdysvaltojen sanellessa uuden juonen alueen kehitykselle.

Ajalle tyypillistä oli siirtomaavallan purkautuminen, dekolonisaatioprosessi. Afrikassa se sai virallisen muodon YK:n päätöslauselmassa 1514 vuonna 1960, jolloin miehitetyt alueet julistettiin dekolonisoitaviksi. Tätä ennen Algeriassa radikaali FLN (Front de Libération Nationale) oli aloittanut vuonna 1954 laaja aseellisen itsenäisyystaistelun Ranskan miehitystä vastaan. Paineen kasvaessa Ranska päätti luovuttaa itsenäisyyden rauhanomaisesti Marokolle ja Tunisialle kaksi vuotta Algerian väkivaltaisuuksien jälkeen.

Algerian itsenäisyystaistelua voidaan pitää yhtenä dekolonisaatioprosessin rankimmista. Lähes miljoona algerialaista sai surmansa ennen kuin sodan sisäisesti repimä Ranska luopui kahdeksan vuoden taistelun jälkeen öljystä ja maakaasusta rikkaasta siirtomaastaan.

Itsenäistynyt Algeria oli valtavien haasteiden edessä. Maan luku- ja kirjoitustaidottomuus hipoi yhdeksääkymmentä prosenttia. Egyptin presidentti Nasser tuki voimakkaasti itsenäisyysliikkeitä ja sai Algerian presidentti Ben Bellasta, sekä myöhemmin Houari Boumediènnesta, kolmannen maailman puolesta toimivan liittolaisen. Ranska, Britannia ja Italia pyrkivät säilyttämään mahdollisimman suuren osan kolonialismin kaudella saavuttamistaan eduista. Entisillä siirtomaavalloilla oli poliittisesta vapautumisesta huolimatta vielä paljon valtaa entisten siirtomaidensa taloudellisissa järjestelmissä.

Libyassa vuonna 1969 vallan kaappasi Nasserin innoittamana nuori 27-vuotias upseeri Muammar Gaddafi. Öljyrikas Libya oli ollut kuningas Idris I:n aikoihin valtavien tuloerojen maa, jonka kaupunkeja värittivät asunnottomat, prostituutio ja toisaalta öljytuloista rikastunut vauras pieni eliitti. Gaddafi onnistui aluksi tekemään merkittäviä uudistuksia: terveydenhuolto, asunto, koulutus ja auto kuuluvat jokaisen libyalaisen perusoikeuksiin. Libya on muista Pohjois-Afrikan maista poiketen epämääräinen kokonaisuus erilaisia heimojärjestelmiä. Se voidaan jakaa kolmeen osaan: Länsirannikon italialaisvaikutteiseen Tripolitaniaan, itärannikon kreikkalais-egyptiläisvaikutteiseen Kyrenaikaan ja etelän Fezzaniin.

Diktatuurit itsenäisessä Pohjois-Afrikassa

Pohjois-Afrikan viimeaikaisen kuohunnan syyt voidaan johtaa alueen valtioiden itsenäistymiseen ja erilaisten hallintomuotojen syntyyn. Usein ne valtiot, jotka vapautuivat aseellisen taistelun kautta, saavuttivat suuremman itsenäisyyden entisiin siirtomaavaltoihin nähden. Jokaista Pohjois-Afrikan valtiota tulee kuitenkin tarkastella erillisenä kokonaisuutena yhtäläisyyksistä huolimatta, sillä kussakin valtiossa kehitykseen ovat jättäneet jälkensä erilaiset kolonialismin muodot. Itsenäistymisen jälkeen arjen realiteetit seurasivat suuria odotuksia elinolojen parantumisesta. Itsenäistyneet kuninkaat, everstit ja presidentit aloittivat uudistukset valtansa lujittamiseksi. Valtioita hallittiin siirtomaavaltojen esimerkin mukaisesti byrokratialla, armeijalla ja poliisivoimilla. Lisäksi suurvaltojen sekaantuminen maiden sisäiseen kehitykseen sai johtajat takertumaan kiinni valtaansa ja lisäämään kontrollia.

Egyptissä sallittiin vain yksi, Nasserin vuonna 1962 perustama ASU-puolue (Arab Socialist Union), ja Nasser teki kaikkensa tukahduttaakseen muslimiveljesten harjoittaman toiminnan. Myös Algeriassa itsenäisyyttä seurasi vuosiksi eteenpäin yksipuoluejärjestelmä. FLN oli jo ennen itsenäisyystaistelua raivannut tieltään kilpailevat liikkeet, ja se kontrolloi kaikkia uusia ja Ranskan vallan ajalla syntyneitä kansalaisjärjestöjä. Käytännössä valta niin Egyptissä kuin Algeriassakin on ollut tiukasti armeijan käsissä. Nasserin kuoltua vuonna 1970 hänen seuraajansa, upseerivallankumoukseen osallistunut Anwar Sadat, salli yhteensä viisi poliittista puoluetta. Demokratiasta tai aidosta monipuoluejärjestelmästä ei voida puhua myöskään hänen kaudellaan.

Gaddafi on hallinnut Libyaa kirjoittamansa Vihreän kirjan oppien mukaisesti. Kirja on sekoitus sosialismia, islamia sekä Rousseaun ja Proudhonin anarkismia. Kansankongressien verkostot ja vallankumoukselliset elimet on valittu nimellisillä vaaleilla. Heimojärjestelmän kurissa pitämiseksi Gaddafi on soveltanut hajoita ja hallitse -taktiikkaa, ja vastustajat on nimetty «vallankumouksen vihollisiksi». Marokko ja Tunisia ovat itsenäisyydestään asti olleet taloudellisesti riippuvaisempia entisestä siirtomaavallastaan Ranskasta ja myöhemmin Yhdysvalloista. Kumpikaan ei ole ollut kovin innostunut niin sanotusta «arabisolidaarisuudesta». Eurooppaa ja Yhdysvaltoja myötäilevästä politiikasta johtuen Tunisian ja Marokon johtajista on luotu mielikuvaa uudistuksellisina ja edistyksellisinä johtajina, vaikka kuvaavaa maiden poliittisille järjestelmille on, että itsenäistymisestään lähtien maita ovat hallinneet kaksi presidenttiä (Habib Bourgiba ja Ben Ali) ja kolme kuningasta (Mohammed V, Hassan II ja Mohammed VI). Kun marssii tahdissa, ihmisoikeusloukkaukset eivät häiritse. Samaan kategoriaan liittyi Egypti Sadatin solmittua rauhan Israelin kanssa vuonna 1979.

Myönteisestä julkikuvasta huolimatta pidätykset ja kidutus ovat olleet Marokossa, Tunisiassa ja Egyptissä arkipäivää. Sadatin murhaa vuonna 1981 seuranneen poikkeustilalain nojalla kymmenet tuhannet ihmiset ovat lojuneet vankiloissa Sadatin seuraajan Hosni Mubarakin kaudella. Samaan aikaan maa on nauttinut Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista tukea. Mahdollisesti vielä syvemmät poliisivaltion tunnuspiirteet löytyvät Tunisiasta, jossa on ollut arviolta kaksi poliisia asukasta kohden. Totalitaarinen hallinto vain syveni Yhdysvalloissa Baltimoressa sotilaskoulutuksen saaneen Ben Alin valtakaudella vuodesta 1987 alkaen. Terrorismin vastainen laki vuonna 2003 oikeutti vapautta ja demokratiaa vaatineiden ihmisoikeusaktivistien katoamiset, kidutuksen ja pahoinpitelyt. Islamin pelolla on usein perusteltu hyvien diktaattorien tukemista.

Öljyn alhaisen hinnan seurauksena myös Algeria pyrki parantamaan suhteitaan Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan 1980-luvulla. Taloudellisen tilanteen heikennyttyä maassa puhkesi vuonna 1988 levottomuuksia, jotka pakottivat hallinnon miettimään uudelleen yksipuoluejärjestelmää. Suora siirtyminen demokratiaan oli tuoda äärimuslimit valtaan maassa. Lopulta armeija puuttui vuonna 1992 tilanteeseen ja pysäytti demokratiakokeilun alkuunsa. Tapahtumat johtivat sisällisotaan, jonka seurauksena arviolta 200 000 ihmistä on saanut surmansa. Ranskan liittolainen Marokko puolestaan tuki avoimesti ääri-islamilaisia liikkeitä Algeriassa kostoksi Algerian tuesta Länsi-Saharan itsenäisyysliikkeelle Polisariolle. Marokko oli miehittänyt luonnonvaroista rikkaan Länsi-Saharan vuonna 1976 välittämättä Haagin kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomiosta.

Marokon nuori kuningas Mohammed VI on kyennyt uudistamaan maata joiltain osin, mutta tämän islamin profeetan jälkeläisen poliittisen ja uskonnollisen auktoriteetin kyseenalaistaminen on laitonta. Sama koskee Länsi-Saharan miehityksen arvostelemista. Katoamiset Marokon salaisiin vankiloihin ovat tulleet tutuiksi tuhansille, ja oppositiojohtajia, kuten Ben Barka, on toimitettu maahan tapettavaksi myös maan ulkopuolelta.

15–29-vuotiaiden määrä kaikissa Pohjois-Afrikan maissa on noin 30 prosenttia. Kun tähän lisää nopean väestönkasvun, valtavan nuorisotyöttömyyden, näköalattomuuden, hallitusten sortotoimenpiteet, korruption ja johtajien kyvyttömyyden ratkaista ongelmia, on helppo ymmärtää Pohjois-Afrikan kuohunnan taustoja. Ben Ali ja Mubarak ovat saaneet lähteä. Kello tikittää Gaddafille, joka ei ole pitkään aikaan pystynyt tarjoamaan kansalleen muita uudistuksia kuin Yhdysvaltojen ja Euroopan öljy-yhtiöiden uudelleen rantautumisen Libyaan. Algeriassa on esiintynyt tyytymättömyyttä ja levottomuuksia jo aiempina vuosina, eikä hallinto voi jatkaa enää perinteiseen tyyliin. Myös Marokossa tuhannet ihmiset ovat osoittaneet mieltään muutoksen puolesta.

Toisaalta on hyvä muistaa, että kansat ovat olleet liikkeellä myös Välimeren pohjoisella rannalla. Vaikka Pohjois-Afrikan kansat janoavat vapautta ja kunnioitusta, tie on pitkä ja kivikkoinen. Luonnonvaroista vauraan alueen demokratisointi ei välttämättä käy yksiin suurvaltojen intressien kanssa.

Karim Maiche