”Afganistan on kuin pallo, jota kaikki haluavat potkia”, toteaa Ali Ahmad, jonka onnistui paeta Afganistanista sisällissodan jaloista. Hän on vasta 27-vuotias, mutta kokenut enemmän kuin moni ihminen koko elämänsä aikana.

Ali Ahmad syntyi Kabulissa vuonna 1978. Hänen isänsä oli kauppias ja jo nuorena Ali Ahmad toimi isänsä apuna kaupassa. Perhe kuuluu hazaroihin, joka on yksi Afganistanin etnisistä ryhmistä. Hazarat ovat vähemmistöryhmänä joutuneet vuosisatojen ajan elämään rasismin kohteena. ”Rasismi kärjistyi Afganistanissa kuningas Zahirin aikana. Väestön erottelu aloitettiin kuninkaan säätämän lain myötä, joka määräsi kaikkien kansalaisten etnisen taustan merkitsemisen henkilöllisyyspapereihin”, Ali Ahmad kertoo. Merkintä lopetettiin vasta uuden hallituksen myötä vuonna 2002.

Ali Ahmadin kokemuksen mukaan hazarat kärsivät eniten Afganistanin sodan aikana. Aikaisemmin heiltä oli myös estetty oikeus koulunkäyntiin. Yhden ongelman etnisiin kiistoihin tuo myös islamin uskonnon eri haarat, joita Afganistanissakin on. Useimmat hazarat ovat shiiamuslimeja. Aikoinaan poliittisen johdon taholta annettiin määräys, jonka mukaan shiiamuslimin tappaminen oikeutti taivaspaikkaan. Lukuisia hazaroita eliminoitiin tämän määräyksen johdosta.

Afganistanissa puhutaan pääosin kahta kieltä, daria ja pashtua. ”Kun olin pieni, en ollut oppinut lukemaan omalla darin kielelläni. Suurin osa virallisista teksteistä julkisilla paikoilla oli kirjoitettu enemmistön kielellä pashtuksi.” Ali Ahmad omasi kuitenkin jo pienenä valtavan kiinnostuksen eri kieliä kohtaan. Hän haali käsiinsä kaikki ulkomaiset lehdet, jotka vain onnistui löytämään.

 

Kidutusten aika

Ongelmat Ali Ahmadin perheessä alkoivat vuoden 1992 jälkeen, kun taistelut kovenivat Kabulissa. Hazara-alueella käydyissä taisteluissa tapettiin yli tuhat viatonta ihmistä ja yli 100 000 otettiin panttivangeiksi. Ali Ahmad kidnapattiin myös, samoin hänen isänsä. ”Olin silloin 15-vuotias.” Samaan aikaan heidän kotinsa ja naapurustonsa ryöstettiin tyhjäksi. Nuorta miestä käytettiin ilmiantajana sieppaajien etsiessä rahaa ja aseita hazarien alueelta. ”He kiristivät minua, että jos en paljastaisi kätköpaikkoja niin he tappaisivat minut. Minulla ei ollut vaihtoehtoja”, hän kertoo. ”Silmieni edessä tapettiin paljon ihmisiä. Lopulta minulla oli vain yksi toive mielessäni: löytää ase ja tappaa ainakin yksi kiduttaja.” Kahden ja puolen kuukauden ajan Ali Ahmadia kuljetettiin kidnappaajien autossa vangittuna hazara-alueelle tehtyjen ryöstöretkien aikana. ”En ollut aikaisemmin nähnyt yhtään kuollutta ihmistä, mutta nyt näin ruumiita joka puolella. Lopulta kaikki näkemäni kauheus tunkeutui myös uniini. Kymmeneen päivään en pystynyt syömäänkään.”

Lopulta Ali Ahmadin onnistui paeta kidnappaajiltaan. Nuorella miehellä ei kuitenkaan ollut paikkaa mihin palata, eikä hän nähnyt muita vaihtoehtoja kuin liittyä hazara-armeijan riveihin. ”Koko hazara-alue oli vihollisjoukkojen ympäröimä. Olin täysin epätoivoinen, koska en tiennyt oliko isäni enää elossa vai ei. Äitini oli myös kadonnut. Ajattelin, että en ainakaan halua kuolla entisen kotini ovelle, vaan halusin etsiä isääni ja jos hän olisi ollut elossa, olisin halunnut vapauttaa hänet kidnappaajilta. Jos olisin saanut selville hänen kuolleen, olisin halunnut taistella, kostaa isäni puolesta ja kuolla itsekin taistelukentällä”, hän kertoo. ”Koska puhuin pashtun kieltä, omat taistelujoukkoni käyttivät minua välimiehenä vihollisen kanssa käydyissä keskusteluissa. Käänsin pataanien lähettämiä nauhoja, joissa kiristettiin hazareita.”

 

Ei enää sotaa

Vuonna 2002 Ali Ahmad sai tarpeekseen taisteluista ja luovutti aseensa. Mutta koska taistelut jatkuivat, entisenä hazara-sotilaana hän oli merkitty mies talebanjoukkojen silmissä. Välttääkseen kiinnijoutumisen ja kuoleman hän joutui vaihtamaan paikkaa koko ajan. Talebanit etsivät myös hänen sukulaisiaan. Jotkut heistä löydettiin, pahoinpideltiin ja osa otettiin panttivangeiksi. Ali Ahmad yritti jatkaa isänsä kaupan toimintaa, mutta se osoittautui liian vaikeaksi. ”Minulla oli enää kaksi vaihtoehtoa jäljellä. Jatkaa vihollisten tappamista tai paeta maasta. Ainoa toiveeni oli vain löytää paikka, jossa voisi elää rauhassa.”

Hän pakeni Afganistanista joulukussa 2004. Pakoreitti kulki Tadzhikistaniin, josta se jatkui junalla kohti Moskovaa. ”Ajattelin, että Venäjä olisi hyvä maa elää. Pian huomasin kuitenkin, että niin afgaanit kuin muutkin ulkomaalaiset olivat siellä suurissa vaikeuksissa”, hän kertoo. Ulkomaalaiset ja etenkin ne, jotka harjoittivat liiketoimintaa joutuivat jatkuvien mafian ryöstöjen ja pahoinpitelyjen kohteeksi. ”Joka kuukausi kauppiaiden piti luovuttaa rahasumma mafialle turvatakseen toimintansa jatkuvuuden”, Ali Ahmad kertoo. Hän päätti lähteä Moskovasta. Mukaan liittyi pieni joukko myös muita afgaaneja. He kävelivät länttä kohden yli kymmenen tuntia päivässä viikkojen ajan. Joskus ohikulkevat autot ottivat heitä kyytiinsä. ”Tuskaisella taipaleella jokainen meistä ajatteli mikä virhe matkallelähtö oli ollut. Mutta ei ollut enää mahdollisutta palata takaisinkaan.”

Vihdoin ryhmä saapui Suomeen. Muiden joukossa Ali Ahmad meni poliisiasemalle ilmoittautumaan turvapaikanhakijaksi. Poliisiasemalta hänet siirrettiin kuulustelujen jälkeen pakolaisten vastaanottokeskukseen. Aluksi Ali Ahmadilla oli vaikeuksia terveyden kanssa. Pitkän kävelymatkan seurauksena jalkapohjat olivat hiertyneet pahoin rikki ja tulehtunut iho kuoriutui jopa kahden kuukauden ajan. Kävely oli tuskallista ja jalkoja särki.

 

Afganistan tänään

Ali Ahmad on huolissaan Afganistanin tilanteesta, joka hänen mukaansa pahenee päivä päivältä. Sota ja taistelut jatkuvat yhä eri puolella maata ja elämä on turvatonta. Vaikka Nato-joukot ovat Afganistanissa, Ali Ahmad epäilee niiden kykenevyyttä luomaan pysyvää rauhantilaa. Yksi ongelma on myös valtionhallinnon heikkous ja korruptio. ”Maalla ei ole riittävän vahvaa johtajaa. En loppujen lopuksi tiedä kuka johtaa maata, presidentti Karzai vai maailman suurvaltojen johtajat”, hän pohtii.

Ratkaisuna vaikeaan tilanteeseen hän näkee vahvemman valtionhallinnon aikaansaamisen. Hän kertoo, että nyt ulkomailta tuleva taloudellinen tuki menee suoraan valtiokoneiston korruptioon. Ihmisten elinolojen parantamiseksi maassa tarvittaisiin myös yleiskaavasuunnitelmaa. Useat talot on rakennettu savesta. Ihmiset toivovat parempia asumuksia, mutta kun yleiskaavaa ei ole, parannuksiakaan ei synny. Suurin osa asumuksista on laittomia, eikä niissä asuvilla ihmisillä ole esimerkiksi osoitetta.

Etenkin talebanhallinnon aikana Afganistan nousi mediassa esille naisten huonon aseman vuoksi. Tyttöjen kouluja on poltettu maan tasalle ja opettajia tapettu. Ali Ahmad mainitsee vielä yhden afganistanilaisten ongelman, lasten salakuljetuksen ja elinkaupan. Monia lapsia kuljetetaan Afganistanista Pakistaniin ja arabimaihin. Heidät tapetaan, sisäelimet kuten maksa ja munuaiset myydään ja ruumiit heitetään mereen.

 

Takaisin kotiin?

Ali Ahmad on ollut Suomessa melkein vuoden ja odottaa turvapaikkapäätöstä vastaanottokeskuksessa. Muiden kotimaastaan paenneiden tapaan hän pelkää kielteistä vastausta ja paluumääräystä.

Ali Ahmad opiskelee parhaillaan suomen kieltä. Hän haluaa oppia kielen, jotta voisi hakea töitä jos saa myönteisen päätöksen jäädä Suomeen. Ali Ahmad hämmästelee vieläkin kokemuksiaan maassa, jossa ei käydä sotaa. ”Jokainen asia Suomessa oli aluksi outoa minulle. En voinut uskoakaan, että on mahdollista kävellä iltaisin tai öisin kadulla niin ettei tule tapetuksi tai kidnapatuksi. Olen elänyt lähes koko elämäni maassa, jossa soditaan. En voinut kuvitella, että toisenlaistakin elämää on olemassa. Jos joudun takaisin Afganistaniin, tulen olemaan kiitollinen siitä, että edes vuoden ajan sain kokea mitä rauha on. Toivon että kokemukseni auttavat ihmisiä ymmärtämään, miten kallisarvoinen asia rauha on.”

Maisa Kuikka

Haastateltavan nimi on muutettu.