Periksianta­mattomuutta monessa sukupolvessa

Palestiinalaispakolaiset Libanonissa ovat menettäneet kansalaisoikeutensa konfliktille, joka on jatkunut keskeytymättömänä vuodesta 1948, kun Israelin valtio perustettiin. Köyhyyden ja näköalattomuuden keskellä näkyi kuitenkin pilkahdus toivoa. Maria Hukkamäki ja Mari Hokkanen vetivät pakolaisleireillä teatteri- ja valokuvaustyöpajoja ja opiskelivat pakolaisten elämää.

Syyskuussa löydämme itsemme pölyisiltä kuumilta kujilta, ensin Shatilasta, sitten Burj el-Shemalista. Keskustelemme ihmisten kanssa, joista jotkut ovat menettäneet kotinsa, toiset koko perheensä. Uskoa tulevaisuuden vapaaseen Palestiinaan tuntuu kuitenkin olevan jäljellä.

Burj el-Shemalissa asumme Beit Atfal Assomoud (BAS) -järjestön toimintakeskuksessa keskellä pakolaisleiriä. BAS:n suomalainen yhteistyökumppani on Psykologien Sosiaalinen Vastuu (PSV). Vietämme monta iltaa pimeässä huoneessa taskulamppujen valossa, kun keskuksen työntekijät ovat lähteneet kotiin ja lukinneet portin, ja päivittäinen sähkökatko on päällä. Vaikka sähkökatko, joka kestää kuusi tuntia, kiertää päivästä toiseen eri aikaan, ensimmäisinä iltoina Burj el-Shamalissa tuntuu koko ajan olevan pimeää. Pimeä toisin kestää vain aamun rukouskutsuun asti, vähän sen jälkeen päivät taas häikäiset silmiä.

Ensimmäiset palestiinalaiset pakolaiset ovat tulleet Libanoniin vuonna 1948, ja maassa on tällä hetkellä reilut 400 000 pakolaista. Burj el-Shemalin asukasluku on hieman alle 20 000. Leiri on suunniteltu alun perin 7 000 ihmiselle, joten tila alkaa loppua kesken.

“Palestiinalaisille vuonna 1948 pakolaisleiriksi annettu alue on pysynyt samana, vaikka asukasluku on moninkertaistunut”, BAS:n toiminnanjohtaja Kassem Aina kertoo.

“Rekisteröimättömiä pakolaisia on myös tuhansia”, jatkaa Mahmoud Al-Juma, kutsumanimeltään Abu Wassim, joka on BAS:n Burj el-Shemalin -keskuksen johtaja. “Koska Libanonin valtio ei anna lupia uusien pakolaisleirien avaamiseen, laittomilla leireillä asuu paljon ihmisiä, jotka eivät ole YK:n avun piirissä.”

Pakolaiset haluavat kansalaisuuden – tai edes säädyllisen elämän

Koska palestiinalaisten mahdollisuudet Libanonissa ovat rajalliset, ei ole ihme että moni haluaa lähteä etsimään tulevaisuuttaan ja parempaa elämää ulkomailta. Lähteminen on kuitenkin kallista, sillä pakolaiset saavat harvoin laillisia matkustuspapereita.

“Kuulin juuri, että joku naapureista oli maksanut 8 000 dollaria siitä että pääsee Norjaan”, Abu Wassim kertoo, kun vierailemme tapaamassa leirin vanhoja miehiä – kuten Abu Wassim miehet meille esittelee – Al Huwlin toimintakeskuksessa. “Kukaan ei tietenkään voi taata, että hän silti saa jäädä maahan.”

Ajattelen Suomen tiukkaa linjaa oleskelulupien myöntämisessä ja näitä ihmisiä, jotka tavoittelevat ihmisarvoista elämää. Tällä hetkellä missään päin Eurooppaa pakolaiset eivät tunnu olevan kovin toivottuja. Tilanne tuntuu julmalta.

Mietin, miksei kansainvälinen yhteisö tee enemmän konfliktin ratkaisemiseksi. Samaa kysellään leirissäkin. Vastaamme moneen kertaan kysymykseen: kenen puolella Suomi on konfliktissa? Kerron, että Suomessa ja ympäri Eurooppaa on paljon ihmisiä, jotka vaativat, että palestiinalaisten kotien tuhoamisen on loputtava ja että oikeutta on jaettava tasaisemmin.

Samaan aikaan kuitenkin tiedän, kuinka kovat arvot jylläävät pohjoisessakin: moni pitää pakolaisia ei-toivottuina myös Suomessa. Haluaisin puhaltaa toivoa näihin vanhoihin vihaisiin miehiin, jotka toivovat vielä pääsevänsä takaisin vapaaseen Palestiinaan, mutta en tiedä mitä voisin sanoa. Pakolaisleiristä katsottuna tuntuu, että maailma on puhetta täynnä.

Pakolaiselämän ahtaat raamit

YK:n palestiinalaisten pakolaisten avustusjärjestön (UNRWA) kouluissa ryhmäkoot ovat isoja – luokassa voi olla yli 40 oppilasta – ja resurssit ovat monella tavoin vähäiset. Useat nuoret jäävät vaille peruskoulutusta: noin 8 prosenttia kouluikäisistä ei käy mitään koulua. Moni nuori pakolaisleirissä jättää koulunsa kesken. BAS:ssa tästä ollaan huolissaan, sillä joutilaana turhautuvat nuoret ovat ääriliikkeille ja huumekauppiaille otollisia kohteita. Kassem Aina kertoo, että opetuksen taso laskee jatkuvasti, ja järjestö pyrkii tavoittamaan koulunsa lopettaneita nuoria.

“Koska koulun keskeyttäminen on pakolaisleireillä suuri ongelma, tarjoamme erityistä opetusta niille, jotka päättävät palata takaisin kouluun. Koulutus on ainoa voimavaramme. Meille opiskelua jatkavien oppilaiden tukeminen on prioriteetti. Järjestämme erityisopetuksen lisäksi myös ammatillista koulutusta sekä jaamme stipendejä korkeakouluopintoihin.”

Työnsaanti on palestiinalaisille hankalaa, sillä monet ammatit ovat pakolaisilta kiellettyjä. Libanonin lain mukaan pakolaiset eivät esimerkiksi saa toimia lääkäreinä tai lakimiehinä.

“Libanonissa heillä [palestiinalaisilla] ei ole oikeutta kansalaisuuteen”, kertoo Leila, libanonilainen aktivisti. “Heille ei myöskään anneta perusoikeuksia. Täällä [Burj el-Shemalin pakolaisleirissä] näette, miten epäinhimilliset olosuhteet ovat. Pähkinänkuoressa voisi sanoa, että palestiinalaisten pakolaisten tilanne on aika toivoton.”

Ne, jotka pystyvät, laittavat lapsensa yksityiseen kouluun. Useimmilla ei kuitenkaan ole tähän mahdollisuutta. Yli puolet Burj el-Shemalin aikuisista on työttömänä, naisten työttömyysriski on moninkertainen miehiin nähden.

Meille kerrotaan, että keskimäärin ihmiset täällä tienaavat noin 350 dollaria kuussa. YK:n mukaan kaksi kolmasosaa palestiinalaisista on köyhiä, eli elää alle kuudella dollarilla päivässä. UNWRA auttaa jälleenrakentamaan ja korjaamaan taloja ja avustaa taloudellisesti kaikkein köyhimmässä asemassa olevia perheitä. Monet haastattelemistamme paikallisista sanovat kuitenkin, ettei apua ole tarjolla riittävästi.

Perheiden ja naapureiden varassa

Ulkomailla asuvat sukulaiset lähettävät perheilleen rahaa kotimaahan ja pakolaisleireille. Apu tulee tarpeeseen. Jos perheen ensisijainen elättäjä on kuollut tai vammautunut, on koko toimeentulo vaarassa, sillä minkäänlaista sosiaaliturvaa tai sairasvakuutuksia pakolaisille ei ole. UNRWA avustaa minkä voi, mutta sen resurssit ovat riittämättömät.

Abu Wassim tulkkaa, kun keskustelemme vanhusten kanssa BAS:n keskuksessa eräänä iltana: “Vanhusten saama tuki on niin pientä, ettei se riitä mihinkään.” Monet vanhuksista kertovat tekevänsä vielä töitä, he poimivat hedelmiä hedelmätarhoissa. Mutta elämässä on muutakin kuin kurjuutta. Abu Wassim sanoo, että vanhukset myös pitävät yllä kulttuuriperinteitä.

“Me tanssimme! Dabkaamme aina kun on mahdollista!” kertoo Mali, paikallinen vanhus, joka lupaa lähteä kanssamme Suomeen. Malin suuri haave on matkustaa.

Leirin infrastruktuuri on rapistunut ja monet asiat ovat rempallaan. Joka puolella leiriä sähköjohdot kulkevat yli päiden kuin hämähäkinseitti. Viritelmät näyttävät vaarallisilta ja myös ovat sitä.

Oleskellessamme leirissä vierailemme paikallisen kauneussalongin pitäjän luona. Muutaman päivän päästä kuulemme, että naisen koti on palanut. Tuho on täydellinen. Palokunta ei ehtinyt ajoissa paikalle, naapurit tekivät mitä voivat. Toisaalta kadut talolle ovat niin kapeita, ettei yksikään paloauto mahtuisi ajamaan niitä, keskellä leiriä kulkevillä kaduilla kaksi ihmistä mahtuu hädin tuskin ohittamaan toisensa. Onneksi perhe ehti turvaan ja asuu nyt alakerrassa sukulaisten luona. Vierailemme talossa tulipalon jälkeen. Meille kerrotaan, että palo sai alkunsa huonosti asennetuista sähköistä. Hävityksen keskelläkään uutinen ei enää yllätä meitä.

Paljon työtä

BAS:n keskuksen työntekijät Burj el-Shemalissa ovat omistautuneet työlleen. Työntekijät ovat usein töissä kuutena päivänä viikossa, ja monet vetävät vapaapäivänäkin vapaaehtoisina erilaisia harrastusryhmiä, kuten partiota tai musiikkiryhmiä. Jos töitä on, moni joutuu tekemään niitä koko ikänsä, sillä eläkejärjestelmää ei ole. Uupumiselle ei ole paljon sijaa. Useista keskuksen nuorista työntekijöistä työ on kuitenkin motivoivaa. Toimintakeskuksen koordinaattori ja pienen lapsen äiti Hiba Trice kertoo: “Minusta tuntuu, että palvelen omia ihmisiäni. Mitä muuta tekisin jos en olisi täällä? Välillä pidän vapaapäivän kun minusta tuntuu että minun täytyy olla perheeni kanssa, mutta muuten olen mielelläni töissä.”

Draamaa yli kielirajojen

Viikon aikana vietämme aikaa päiväkodissa ja sosiaalityöntekijöiden kanssa, autamme lajittelemaan lahjoituksina saatuja vaatteita ja kiertelemme leiriä. Valmistelemme työpajojamme ja autamme toisiamme niiden järjestelyissä. Teatterityöpajat lasten kanssa ovat hauskoja. Lapset ovat 10–13 -vuotiaita, ja teemme paljon harjoitteita ja valmistelemme lopuksi pieniä esityksiä toisillemme. Nauramme paljon, ja esityksistä tulee hienoja.

Tulkin kanssa työskenteleminen on hitaampaa kuin luulin, mutta meillä on hauskaa. Saamme aikaan eri asioita kuin oletin, mutta luomamme jutut ovat sitäkin mielenkiintoisempia.

Yksi parhaimpia kokemuksiani matkalta on teatterityöpajani naisten kanssa. Vedin työpajan naisille, joiden lapset ovat päivällä päiväkodissa. Työpajan teemaksi olin valinnut haaveet, ja naisia oli paikalla kymmenen. Odottelimme tulkkia ja esittäydyimme. Selitin englanniksi ja muutamalla osaamallani arabian kielen sanalla kuka olen ja mitä olen työpajaa varten suunnitellut. Osallistujat kertoivat itsestään, kommunikoimme miten voimme.

Tulkki oli myöhässä, joten aloitimme joka tapauksessa. Piirsimme unelmiamme, pienet ryhmät esittivät omia haaveitaan, teimme harjoitteita. Kukaan ei lopulta tullut tulkkaamaan, mutta se ei ryhmäämme haitannut.

En tiedä kuinka paljon ymmärsimme toisiamme oikein, mutta sain nähdä kohtauksia naisten arjesta ja heidän haaveistaan. En tiedä mitä kohtauksissa sanottiin. Joitain asioita on kuitenkin helppoa ymmärtää yli kielimuurien.

Kaukainen maailma

Herään surumieliselta kuulostavaan lauluun kuumassa pimeässä huoneessa. En voi nukkua, koska melkein korvan vieressä huutava ääni ei jätä rauhaan. Makaan pimeässä ja mietin, kuuleeko kukaan mitä täällä huudetaan?

Keskustelemme vielä Beirutissa Kassem Ainan kanssa siitä, miten hän näkee palestiinalaisten tulevaisuuden.

“Mielestäni palestiinalaisten pakolaisten ongelma ei ole humanitaarinen vaan poliittinen. Koska palestiinalaiset eivät voi vapaasti tehdä työtä tai esimerkiksi ostaa maata Libanonissa, he jäävät ennemmin leireihin. YK:n päätöslauselmassa 194 sanotaan, että palestiinalaisilla on oikeus palata takaisin mailleen ja saada korvauksia menetyksistään.”

Tuo päätöslauselma tehtiin vuonna 1948, mutta sitä ei ole koskaan noudatettu.

“Ne, jotka elävät leireissä, kärsivät. Niin kauan kuin palestiinalaisten ongelmia ei saada ratkastua, Lähi-idässä ei ole rauhaa”, Kassem Aina jatkaa. “Toivoisin, että muut maat katsoisivat kahdella eivätkä yhdellä silmällä ja näkisivät lasin puolitäytenä puolityhjän sijaan. Maiden on lakattava tukemasta yksipuolisesti Israelia. YK:stä on tullut heikko. Meidän maamme on valloitettu ja me tarvitsemme heidän tukeaan.

Teksti Maria Hukkamäki
Kuva Mari Hokkanen