Palauttakaa Taleban valtaan

Nuo sanat ilmaistiin niin myrkyllisesti, että ne saivat minut säpsähtämään. Puhuja ei ollut parrakas ja turbaanipäinen fanaatikko vaan ystäväni ja kollegani, joka oli pukeutunut sinisiin farkkuihin ja nahkatakkiin. Wahid on lahjakas toimittaja, joka on työskennellyt järjestössämme jo lähemmäs viisi vuotta.

Kysymyksessä ei ollut myöskään katumielenosoitus tai poliittinen kokous. Söimme toimistollamme lounasta ja minä, pöydän ainoa ulkomaalainen, olin yllättynyt ja kauhistunut kuulemastani.
Keskustelu pyöri vain yhden aiheen ympärillä − miten paljon paremmin asiat olivat ennen amerikkalaisten tuloa. ”Joukkojen on vetäydyttävä ja valta on annettava talebaneille. He pääsisivät eroon [paikallisista] sotapäälliköistä kahdessa viikossa”, sanoi Wahid.
Ymmärrän hänen vihaansa. Hänen läheisen ystävänsä 16-vuotias sisarenpoika kidnapattiin. Tapaus on vain yksi lisäesimerkki siitä miten pahasti Kabulin turvallisuustilanne on karannut käsistä. Kollegani eivät ole lietsomassa tarpeetonta terrorismin pelkoa, mutta he ovat huolissaan rikollisjoukkioista ja entisten mahtimiesten kanssa liittoutuneista aseellisista ryhmistä, jotka tappavat ja suorittavat kidnappauksia ansaitsemismielessä.
Länsimaalaiselle Taleban merkitsee kaikkea sitä, mikä Afganistanissa on pahiten pielessä. Näin ollen käymämme keskustelu kuulostaa korviini kerettiläiseltä.
”Talebanit tekivät paljon pahaa”, sanoo toimistomme päällikkö Noorrahman. Hän ei saanut jatkaa yliopisto-opintojaan kuin vasta Taleban-hallinnon kukistumisen jälkeen. ”Mutta he tekivät myös hyvää. Ehkäpä 60 prosenttia hyvää ja 40 prosenttia pahaa”, hän arvioi.
”Entäpä ihmisten käsien katkominen?”, kysyn epäröiden.
”Ne olivatkin viimeiset rikolliset teot”, Noorrahman vastaa.
”Entäpä se, ettei tytöille ole koulutusta ja naisille työtä?”, jatkan.
”Olisiko parempi, että tyttö menisi kouluun ja hänet kidnapattaisiin ja raiskattaisiin matkalla?”, heittää Noorrahman vasta-argumentiksi.
Kuulen tällaisia mielipiteitä yhä enemmän. Mieleen tulevat pakostakin venäläiset, jotka haikailivat 1990-luvulla ”vanhoja hyviä aikoja”. Aikoja jolloin makkara maksoi vain kaksi ruplaa ja kaikki lomailivat Mustallamerellä. Monet afgaanit tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että korruption, väkivallan ja rikollisuuden riivaama nyky-Afganistan on paljon huonompi paikka elää kuin maa, jota hallitsivat fundamentalistisella ankaruudella piiskaa heiluttaneet talebanit.
Kollegani joutuisivat luopumaan paljosta, jos talebanit palaisivat. He saattaisivat joutua hakatuiksi tai vangituiksi. Ainakin he joutuisivat huonoon valoon yhteistyöstään ulkomaisen järjestön kanssa. Heidän mielestään olisi parempi antaa parran kasvaa, kietoa turbaani päähän ja rukoilla viisi kertaa päivässä pysyäkseen poissa ongelmista.
Kidnappaukset saavat kaikki afgaaniystäväni hermostuneiksi. Yhteinen ystävämme, jota kutsumme Daoudiksi, on etniseltä taustaltaan pashtu. Hän väittää että bandiitit, jotka kaappasivat hänen sukulaisensa, kuuluvat organisoituneeseen ryhmään, jota maan viranomaiset tukevat. Hän on keskustellut puhelimessa heidän kanssaan.
”Sanoin heille: ’Miksi teette näin? Voitte joutua pidätetyksi tai teidät tapetaan’”, kertoi Daoud. Kidnappaajat olivat vain nauraneet ja kerskailleet ettei poliisi tulisi koskemaan heihin. ”Poliisi sanoo, että [kidnappaus] on ok, jos uhri on pashtu”, kidnappaajat kertoivat Daoudille.
Pashtut muodostavat Afganistanin suurimman etnisen ryhmän. 1970-luvulla tehdyt maan väestölaskennat ovat puutteellisia. Monet lähteet arvioivat pashtujen osuuden olevan noin 42 prosenttia Afganistanin väestöstä. Wahid, kuten kaikki muutkin tapaamani pashtut, vakuuttavat oikean luvun olevan lähempänä 65 prosenttia.
On masentavaa sukeltaa keskelle Afganistanin etnisten suhteiden muodostamaa myrkkykeitosta. Pashtut vastaan tadzhikit, hazarat vastaan pashtut, uzbekit vastaan kaikki muut tai päinvastoin – on lähes mahdotonta päästä selville kaikista liittoutumista puhumattakaan niiden välisistä kaunoista.
Talebanit ovat pääasiallisesti pashtuja. Monet heidän traditionsa, jotka me olemme tottuneet liittämään fundementalismiin, juontavat juurensa Pashtunwalista, heidän yhteisönsä heimokäyttäytymiskoodista.
Talebanien kukistumista seuranneissa neuvotteluissa presidentti Hamed Karzai – etninen pashtu – yritti amerikkalaisten liittolaistensa tuella koota liittouman, jota hän optimistisesti kutsui ”koalition hallinnoksi”. Talebaneja ei näihin juhliin kutsuttu.
Valtaan nousseet olivat suurimmaksi osaksi tadzhekkeja, uzbekkeja ja hazareita. He olivat sotapäälliköitä, jotka olivat taistelleet ensin neuvostoliittolaisia ja sitten talebaneja vastaan usein ulkomaisella tuella. He myös tuhosivat maata viheliäisessä valtataistelussa, joka seurasi neuvostojoukkojen vetäytymistä. Talebanien nousu valtaan oli pitkälti vastareaktio näiden sotapäälliköiden hallinnon kaaottiselle ajalle.
Kun Yhdysvallat etsi liittolaisia talebanien kukistamiseen, se kääntyi vanhojen sotapäälliköiden puoleen, jotka olivat kääntyneet länsimielisiksi Pohjoisen liiton tapaan. Tätä pashtut eivät koskaan antaneet anteeksi.
”Kun amerikkalaiset lähestyivät Kabulia vuonna 2001, kaikki meistä sanoivat: ’Jos te aiotte palauttaa Pohjoisen liiton vallan, jättäkää meidät yksin talebanien kanssa’”, murjaisee Gardesh. ”Ja katsokaa mitä he tekivät: nyt sotapäälliköt ovat jälleen vallassa”, hän jatkaa.
Tällainen on Afganistanin järjen ääni eli niiden koulutettujen ihmisten mielipide, jota itsekin useimmissa tapauksissa arvostan. Nämä ihmiset ovat kunnianhimoisia, uutteria ja väkivallanvastaisia. Pelkään heidän joutuvan syytetyksi terrorismista, jos heidän mielipiteensä kuullaan väärissä ympyröissä.

Kabulissa 22.1.2007,
Jean MacKenzie

Jean MacKenzie työskentelee Institute for War & Peace Reporting -järjestön (IWPR) maajohtajana Kabulissa, Afganistanissa. Hänen Afgan Bloginsa on luettavissa osoitteessa www.iwpr.net.

Lyhentäen suomentanut Timo Kalevi Forss

www.iwpr.net